Näkymättömästä sankarista näkyväksi sankariksi
Olen epäröinyt kommentoida entisen kollegani suurlähettiläs Tapani Brotheruksen ja hänen apulaisensa varakonsuli Ilkka Jaamalan toiminnasta Chilessä tehtyä TV-sarjaa, tai ylipäänsä koko asiaa, koska tunnen Brotheruksen monelta vuosikymmeneltä. Yhteistä työtaivalta tosin kertyi vain hyvin lyhyen ajan ollessani hänen toimistossaan oman UM-urani alkuvaiheessa. Rohkenen nyt kuitenkin lausua jotakin.
Ensinnäkin, TV-sarjan antama kuva Suomen suurlähetystön ja sen asiainhoitajan toiminnasta Santiago de Chilessä poikkeaa kovin paljon siitä, mitä tosiasiassa tapahtui, mikä valkeni minulle vasta kun olin tilaisuudessa kuulemaan mitä Lysa ja Tapani Brotherus tapahtumista itse kertoivat. Paitsi dramatisoineissa normaalia tiivistämistä ja tapahtumien tahdin nopeuttamista tarinaa on muutettu muutenkin, eikä isoin fiktio suinkaan ole Brotheruksen auton likaisenruskea väri; oikeasti hän oli ollut ylpeä upouudesta puhtaan valkoisesta Volvostaan.
Toisekseen, Brotheruksen ja Jaamalan moraalista selkärankaa, ”resilienssiä”, kuten nykyään kai pitäisi sanoa, hankalissa tilanteissa Chilessä voi ihailla (vaikka sankaruus Jaamalan kohdalla esitetään sarjassa, myös väärin, pikemminkin pakkopullana). Tyypillistä kyllä, muut ovat hehkuttaneet sitä enemmän kuin Brotherus itse, mitä hänet tuntevat eivät tosin ihmettele. Minulle syntyi vaikutelma, jonka Brotherus vahvisti oikeaksi, että mitään suurta ”kääntymystä” ei tapahtunut, vaan tapahtumat kehittyivät askel kerrallaan, tosin alkuvaiheessa seuraten toisiaan nopeassa tahdissa. Ei siis ole selvästi havaittavaa hetkeä, jolloin Brotherus päätti ryhtyä pelastustyöhönsä, vaan hän vain huomasi sen aloittaneensa, ja jatkoi.
Kolmanneksi, Brotheruksen saamaa vaatimatonta virallista tunnustusta eli sen jäämistä Alexander Stubbin kahvituksen varaan on – tietysti – päivitelty. Symbolisia eleitä kuten ylistäviä lausuntoja, kunniamerkkejä ja muuta sellaista hän ei olekaan valtiolta saanut tästä jutusta, ja vaatimattomaltahan kahvitukseen jäänyt tunnustus yli kolmenkymmenen vuoden jälkeen kieltämättä tuntuu.
Kun arvioidaan tilannetta silloisten tapahtumien aikaan ja pian niiden jälkeen, olisi kuitenkin hyvä muistaa, että jos Brotherus joutui tapahtuvien tosiasioiden eteen paniikissa olevien tuttujen ja tuntemattomien ilmaantuessa hänen virka-asuntoonsa ovista ja muurien yli, ja reagoi niihin askel askelelta, samoin kävi myös hänen esimiehilleen, joista lähin oli Buenos Airesissa ja seuraavat Helsingissä asti. Nämä joutuivat sitä paitsi kahdenlaisten tapahtuneiden tosiasioiden eteen: niiden, jotka Brotheruskin kohtasi ja lisäksi niiden, joita aluksi ilman ohjeita ja sitten tapahtumien vauhdissa jo syntyessään käyttökelvottomien ohjeiden kanssa toimiva Brotherus itse loi. Asiaa ei auttanut koko tapahtumasarjan ennennäkemättömyys Suomen diplomatian historiassa. Brotheruksen lopulta saamat ohjeet, joka oikeuttivat ottamaan vastaan välittömässä vaarassa olevat mutta ei muita (suunnilleen näin olen niiden sisällön ymmärtänyt) mahdollistivat hänelle laajan harkintavallan – kukaan muuhan ei voinut käytännössä arvioida pakopaikkaa etsivän vaaran astetta, tasapainottelivat puolueettomuuspolitiikan, ”Chilen asian” saaman suuren julkisuuden ja sen puolesta nostatetun kansalaismielipiteen ja muiden pohjoismaiden, ennen kaikkea Ruotsin, ratkaisujen ristiriitaisessa välimaastossa.
Brotherusta ei palkittu, mutta eipä häntä rangaistukaan, vaikka sen verran luovasti hän mandaattiaan tulkitsi, että sekin olisi ollut mahdollista, jos mitään sympatiaa hänen toimintaansa kohtaan ei olisi ollut. Eikä vain henkilöön käyvää sympatiaa, vaan sympatiaa itse asiaa kohtaan. Diplomaatti ei voi harjoittaa omaa ulkopolitikkaa, vaan hänen on edustettava hallitustaan, ja sellaiseksi hänen toimensa myös muut maat tulkitsevat – ellei häntä avoimesti rangaista. Brotherus oli vain pari vuotta Chilestä paluunsa jälkeen nelikymppisenä jo toimistopäällikkö UM:ssä, virka-asteikossa aika korkealla, eikä huonosti käynyt myöhemminkään.
Tämä johtaa ajatukset Suomeen valtioon tässä asiassa. Kylmän sodan aikana, ja vuonna 1973 kylmä sota oli tosi kylmää liennytyksen ilmapiiristä huolimatta, Suomen oli pakko, halusi tai ei, noudattaa suurta varovaisuutta asioissa, joissa suurvaltojen eturistiriidat olivat ilmeisiä. ETYK, Suomen ulkopolitiikan silloinen kärkihanke, ei ainakaan vähentänyt tarvetta sellaiseen. Sitä sanottiin puolueettomuuspolitiikaksi, ja se merkitsi muun muassa sitä, että kun Neuvostoliiton tekemisiä ei ollut varaa julkisesti arvostella, tasapainotettiin sitä olemalla julkisesti arvostelematta länsivaltojenkaan tekemisiä. Pinochetin vallankaappaus ei ollut avoimesti Yhdysvaltain operaatio, mutta kommunistinen hallitushan siinä syöstiin vallasta ja niinpä pidättyvyys mielenilmauksissa sitä kohtaan palveli myös tätä tasapainottamistarvetta. Sitä voidaan nyt jälkeenpäin pitää kyynisenä ja moraalittomana, mutta se oli reaalipolitiikkaa. Ruotsilla oli varaa harjoittaa ja se harjoitti toisenlaista puolueettomuutta; arvostella kaikkea vääryytenä pitämäänsä kaikissa ilmansuunnissa. Bonuksena tuli maine ihmisoikeuksien puolustajana ja maailman omanatuntona. Chilessä se johti kuitenkin siihen, että heidän omapäinen suurlähettiläänsä karkotettiin. Brotherus pystyi jatkamaan toimintaansa pitämällä matalaa profiilia.
Ilman chileläistenkään hyväksyntää Brotherus ei olisi voinut toimia, sillä tiesiväthän he mitä Suomen suurlähetystön suojissa tapahtui. Asiaa tosin ilmeisesti auttoi se, että Latinalaisessa Amerikassa oli muodostunut traditioksi saada turvapaikka muiden latinomaiden lähetystöistä, jos vallankaappaus vei oman vallan. Lopulta Chilen viranomaiset vetivätkin sen oikean johtopäätöksen, että päästämällä Suomen (ja muiden) suojiin paenneet maasta he pääsisivät eroon hankalista vastustajista, jotka eivät maanpakolaisina olisi vaaraksi. Niin kuin eivät olleetkaan.
Itse ulkoasianhallinnossa yli 40 vuottaa toimineena minulla on jonkin verran tietoa ja kokemusta siitä, millaista väkeä siellä oli ja on; mikä on heidän älyllinen tasonsa, tietomääränsä ja arvostelukykynsä, tapansa johtaa ja lojaliteettinsa maataan kohtaan. Erot parhaimmista huonoimpiin olivat melkoiset varsinkin ennen virkamiesten rekrytointijärjestelmän uudistusta 1970-luvun alussa, ja Brotheruskin joutui tekemisiin asteikon molempien päiden kanssa. Itselläni oli tuuria; vain pari kehnompaa tapausta koko uran aikana. Lienee kai kuitenkin vain kestettävä se, että draamassa on sankarin vastakohdaksi oltava konna tai konnia, tai jos ei konnia niin ainakin mänttejä, ja kukapa olisi täydellisempi mäntiksi kuin kapeakatseinen ja ahdasmielinen, golfinpeluun kaiken edelle asettava byrokraatti?
Pari kommenttia, yleinen ja yksityinen.
Alustaja muistuttaa asiasta, josta liian vähän puhutaan: koko Suomen poliittinen koneisto oli vuosina 1971–75 valjastettu niin täydellisesti ETY-asioihin, että sen ajan ihmiset eivät ymmärtäneet nähdä edes presidentin valintaa poikkeuslailla niin kummalliseksi seikaksi kuin se todellisuudessa oli.
Yksityinen muistikuva liittyy siihen, että satuimme olemaan tiedetoimittajaporukalla Tapani ja Lysa Brotheruksen residenssissä Ateenassa juuri sinä iltana, 11. syyskuuta 2001, kun WTC:n kaksoistorneihin hyökättiin. Katselimme tapausta suurlähettilään televisiosta.
Rouva Brotherus oli käyttänyt melkoisesti aikaa ja tarmoa huolehtiakseen siitä, että toimittajavieraille riitti ruokaa. Voin vain kuvitella, mitä kaikkea hänelle tuli mieleen.
Suurlähettiläs itse kiinnitti tietysti huomiota vuosipäivään, mutta puhui silti järkähtämättä alkuperäisestä aiheestaan ja korosti, että meneillään ollut trendi lähetystöjen vähentämiseksi saattaisi osoittautua lyhytnäköiseksi. Muistan, että hän joutui lähtemään iltayöstä tapaamaan ennalta sovitusti ”herra Dubcekia, sen ison Dubcekin poikaa”.
Ilmoita asiaton viesti
Tjaa, ETYK oli kyllä Suomen ulkopolitiikan ykköshanke noina vuosina, mutta presidentti Kekkosen valinta poikkeuslailla kytkeytyi kyllä toiseen silloiseen suureen asiaan: EEC-vapaakauppasopimukseen, ei niinkään ETYKiin.
Ilmoita asiaton viesti
Kirjoitin keväällä 1974 ylioppilasaineen aiheesta ”Euroopan markkinat ja Suomen ulkomaankauppa”. Olin niihin aikoihin tuttavapiirissäni jokseenkin ainoa, jota oli edes hiukan ihmetyttänyt vastakkainasettelu ”YYA kyllä – EEC ei”. Ilman muuta pitää arvostaa Kekkosta siitä taidosta, jolla hän onnistui käyttämään turvakokousta ja vapaakauppaa verukkeina toisilleen. Jälkeenpäin on vaikea nähdä, miten kummankaan syntyyn olisi erityisemmin vaikuttanut vaikkapa Mauno Koiviston asettaminen ehdokkaaksi vuoden 1974 vaaleihin jo vuonna 1972.
Chilen tapahtumia ajatellen tietysti voisi spekuloida sillä, olisivatko Suomen, Ruotsin ja Itä-Saksan välit olleet toisenlaiset. Harald Edelstamistahan tuli joka tapauksessa persona non grata jo joulukuussa 1973.
Eivät nämä niin tärkeitä juttuja ole. Vuonna 1955 syntyneenä pääsin sitten äänestämään ensimmäistä kertaa vuonna 1975.
Ilmoita asiaton viesti