Milloin sikiön saa abortoida?

Aborttioikeuden lähes kaikissa tapauksissa kieltävä lakialoite Alabaman osavaltiossa Yhdysvalloissa nostatti kiihkeää debattia puolesta ja vastaan vireille tultuaan, mutta vastustus ei auttanut ja laki tuli voimaan viime toukokuussa. Useat muutkin osavaltiot ovat kiristämässä abortin ehtoja. Viimekätisenä tavoitteena on saada kumotuksi maan korkeimman oikeuden 1970-luvulla tekemä oikeustapausratkaisu, jolla yleinen aborttikielto säädettiin perustuslain vastaiseksi. Korkeimman oikeuden kokoonpanon muututtua on hyvinkin mahdollista, että tämä ”landmark ruling” kumotaan. Siitä kimmoke seuraaviin pohdiskeluihin.

Milloin sikiön saa surmata? Tässä jos missä on asia, jossa ”arvot”, arvopohja” ja ”arvovalinnat” tulevat korostetusti esiin. Ja niin kuin on käynyt monessa muussakin asiassa, kantojaan ja kannatustaan taitavimmin demagogialla pönkittävät ovat paljolti kaapanneet aloitteen käsiinsä. Asettumalla ”ääripäähän”, tässä tapauksessa aborttioikeuden jyrkän rajoittamisen kannalle, he ovat provosoineet aborttioikeuden kannattajia myös ”ääripäähän”, niin kiihkeästi kuin nämä kiistävätkin missään ääripäässä olevansa. Seuraus on, ainakin jyrkkää abortinvastaisuutta sinänsä vieroksuvan lukijan ja kuulijan kohdalla, että kummankaan ääripään argumentit eivät täysin vakuuta ja kuulostavat jotenkin tekopyhiltä. Toiset puhuvat elämän pyhyydestä, toiset naisen oikeudesta ruumiiseensa jne.

Kun munasolu hedelmöitetään, siitä kehittyy vääjäämättä ihminen. Väitellä voidaan siitä, saavuttaako sikiö ”ihmisyyden” jo hedelmöityksessä vai joskus sen jälkeen, mutta sen kehittymistä ihmiseksi ei voi kiistää. Kun siis sikiö lähdetetään, surmataan ihminen, joko jo olemassa oleva tai varmasti sellaiseksi kehittyvä. Tämän tosiseikan ympäri ei ole kiertotietä, ja pohdittavaksi asiaksi jää siten vain se, milloin surmaaminen on oikeudellisesti ja moraalisesti – ja viimemainittu on loppujen lopuksi tärkeintä – hyväksyttävää. Kautta aikojen tuon hyväksyttävyyden rajat ovat liikkuneet, mutta aina ihmisyhteisöjen lait ja sosiaaliset normit ovat surmaaminen joissakin olosuhteissa hyväksyneet, vaikka kaikki ihmiset eivät.

Surmaamisen sallivia normeja on muitakin kuin aborttia koskevia. Sodassa saa surmata vihollisen (tietyin ehdoin). Järjestysvalta voi tehdä samoin vaarallista henkilöä taltuttaessaan, ja näyttää siltä kuin tältä osin kynnys olisi alentumassa. Hätävarjelustilanteessa uhri voi oikeutetusti jopa surmata kimppuunsa käyneen. Hengenvaarassa oleva voi pelastautuakseen jättää toisen hengenvaarassa olevan oman onnensa nojaan. Myös pelastaja voi joutua valitsemaan ketkä pelastaa, ketkä jättää kuolemaan. Terveydenhuollossa joudutaan usein ainakin de facto hyväksymään ihmisen passiivinen surmaaminen lopettamalla parantamiseen tähtäävä hoito, ja nämä päätökset ovat yhä vaikeampia, kun sekä elämää pidentäviä hoitoja että hoito- tai hoitamatta jättämispäätöstä tarvitsevia on yhä enemmän. Robottiautojen kehittäjät näköjään joutuvat jo miettimään, asettavatko algoritmeissaan törmäystilanteissa etusijalle äidin ja lapsen vai yksin kulkevan vanhuksen. Joissain maissa hyväksytään eutanasia.

Voisiko abortin hyväksyttävyyttä yrittää eritellä etsimällä analogioita muiden, oikeusvaltiossa sallittujen surmaamisperusteiden kanssa? Nehän voidaan edellä olevien esimerkkien perusteella jakaa kategorioihin vaikka näin: 1) vihollisen tai vaarallisen henkilön eliminointi, 2) hätävarjelu uhrina tai pelastajana, 3) tarpeettoman kärsimyksen lopettaminen (ja vaikka sitä on vaikea myöntää, resurssien ohjaaminen niiden pelastamiseen jotka ovat pelastettavissa), 4) (valintatilanteessa) yhteiskunnalle hyödyllisimpien pelastaminen.

Mikä abortoinnissa voisi vastata kategoriaa 1)? Raskaaksi pakottaminen tulee mieleen, vaikka sikiö ei tietenkään ole vihollinen eikä vaarallinen henkilö. Tämän syyn voi jakaa kahteen osaan pakotuksen laadun mukaan. Ensimmäinen on raiskaus. Tämä aborttiperuste hyväksytään laajasti sielläkin (mutta ei siis enää Alabamassa), joissa aborttioikeus on hyvin ahtaasti määritelty. Periaatteellisena vastaväitteenä voidaan esittää, ja on esitettykin, että sikiö on kuitenkin syytön rikokseen, joka äidille on tehty, eikä sitä siis pitäisi rangaista, mitä abortti merkitsisi. Itse pidän moraalisesti kohtuuttomana pakottaa äitiä synnyttämään raiskauksen tuloksena syntyvää lasta.

Tosiasiallista pakottamista voi olla myös perheen ja/tai laajemman sosiaalisen yhteisön painostus, joka on voinut kohdistua jo avioliiton solmimiseen ja jatkuu painostuksena alistua raskaaksi tekemiseen ja voi sisältää ehkäisyn epäämistä. Siinä yhteisössä, johon raskauteen painostettu nainen kuuluu, aborttia ei tietenkään hyväksytä (muutenhan tällaista painostamista ei esiintyisikään), ja jos hän siihen kuitenkin turvautuu, hänen on haettava sen hyväksymistä yhteisönsä ulkopuolelta. Tällaisen pakottamisen aste vaihtelee niin suuresti, ettei abortin hyväksyttävyyttä tällä perusteella voi arvioida muuten kuin tapauskohtaisesti.

Kategoriaa 2) voisi vastata tilanne, jossa äitiä uhkaa kuolema, jos sikiötä ei lähdetetä, esimerkiksi silloin kun ilman abortointia kuolisivat molemmat. Kysymykseksi kuitenkin jää, kuinka suuri äidin (ja sikiön) kuolemanriskin täytyy olla, koska riski on useimmiten alle sataprosenttinen.

Kategoriaan 3) verrannollisiksi voitaisiin lukea tilanteet, joissa sikiö on vaikeavammainen tai sillä todetaan vakava sairaus, jonka takia se ei ehkä ole elinkelpoinen, vaan menehtyisi pian synnyttyään. Tai vaikka varhainen kuolema ei sitä uhkaisikaan, vammaisuus tekisi elämästä hyvin vaikean ja tuskallisen. Tämä ei aborttiperusteena ole läheskään yhtä laajalti hyväksytty kuin ensin mainittu syy, ja vaikka se periaatteessa hyväksyttäisiinkin, jäljelle jää kysymys ”hyväksyttävän” vammaisuuden vaikeusasteesta. Itse hyväksyn tämän aborttiperusteen eettiseltä kannalta, niin vaikea kuin rajanveto varmasti käytännössä onkin.

Abortteja tehdään ja ne on useissa maissa sallittu myös taloudellisista ja sosiaalisista syistä. Tämä peruste ei selvästikään vertaudu kategorioihin 1), 2) ja 4), ja aika lailla on tulkintaa venytettävä myös, jos sen haluaisi lukea kategorian 3) mukaiseksi. Jos ja kun abortti kuitenkin tällaisista syistä hyväksytään, keskeisin argumentti sen puolesta ei ole surmaamisen eettinen hyväksyttävyys, vaan se tavallaan defaitistinen johtopäätös, että jos aborttia ei näistä syistä saa tehdä laillisesti, niitä kuitenkin tehdään laittomasti suurin kustannuksin ja terveysriskein äideille ja sikiöille. Kovin korkeaa eettistä standardia tästä syystä tehdyt abortit eivät täytä, mutta lienee kuitenkin niin, että ne ovat, ainakin jos taloudelliset ja sosiaaliset syyt ovat selvästi osoitettavissa, se pienempi paha.

Mikäli raskaus vain on ei-toivottu, joko ehkäisyn pettämisen tai laiminlyönnin takia tai koska äiti (tai mahdollisesti isä ja äiti yhdessä) myöhemmin, raskauden kestäessä, tulevat ”katumapäälle”, analogiaa ei selvästikään löydy mistään määrittelemästäni neljästä surmaamisen oikeuttavasta kategoriasta. Abortti on näissä tapauksissa pelkkä ehkäisykeino, joskin jälkikäteinen, tarpeen omien käyttäytymisvalintojen takia, ja olisi vältettävissä käyttäytymällä harkitummin. Eettisin perustein ei elämän lopettamista tällaisesta syystä oikeastaan pitäisi lainkaan hyväksyä, joskin yhteiskunnissa, jossa avioliiton ulkopuolinen raskaus stigmatisoi voimakkaasti, aborttiin voisi suhtautua ymmärtäväisemmin myös näissä tapauksissa.

Olen edellä tarkoituksella puhunut vain abortin eettisistä ja moraalisista hyväksymisperusteista, en oikeudellisista, vaikka oikeusnormien tietenkin pitäisi noudatella sitä, mitä yhteiskunnassa pidetään moraalisesti oikeana (ja vääränä). Monessa maassa abortti hyväksytään myös pelkkänä ehkäisykeinona, ja vaikka Suomessa siihen tarvitaan peruste, tuskin tosiasiallinen tilanne on kovin erilainen. Kuten edellä totesin, surmaamisen sallivia normeja on muitakin kuin sikiön surmaamiseen liittyviä, ja ihmisyhteisöjen lait ja sosiaaliset normit ovat aina sallineet viimemainitunkin joissakin olosuhteissa. Mutta vain jos siihen on vahvat perusteet. Siksi minua kiusaa se, että aborttiin ei saisi kohdistaa edes moraalista paheksuntaa silloinkaan, kun kyse on ajattelemattomasta saati piittaamattomasta käyttäytymisestä, jonka ei-toivotut seuraukset olisivat nykyisin käytettävissä olevilla keinoilla varsin pienillä ponnistuksilla lähes kokonaan vältettävissä. Mutta ehkä sitä vastaan on turha pullikoida. Loppujen lopuksihan kyse on vain suuremman nykyajan ilmiön, yksilön rajattoman tarpeentyydytysoikeuden, yhdestä ilmenemismuodosta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu