Kova kovaa vastaan vai lammas susilaumassa

Tasavallan presidentin lausuma, että olemme menettäneet kyvyn olla kova kovaa vastaan, on Hesarin 15.11.2021 julkaiseman, toimittaja Matilda Jokisen kirjoittaman artikkelin mukaan saanut tutkijat ihmettelemään. Tutkijoita toimittaja Jokinen on kaivanut esiin kaksi: professori Reetta Toivasen Helsingin yliopistosta ja professori Magdalena Kmakin Åbo Akademista Turusta. Silmiini pisti erityisesti yksi kohta Toivosen ihmettelyssä presidentin puheita kohtaan: että ”…eihän kansainvälisessä sopimisessa ja politiikassa mikään tapahdu ikinä kova kovaa vastaan.” Kmak puolestaan katsoo, ”ettei EU:n heikkoudesta pidä syyttää unionin arvoja vaan sitä, ettei unioni sitoudu noudattamaan niitä.” Toivonen sentään toisaalta myöntää, että EU:n kaltaiselle järjestelmälle tilanne on hankala, mutta Kmakin mukaan rajavalvontaan poltetaan valtavat määrät rahaa, joka voisi ohjata esimerkiksi parempiin hakuprosesseihin.

Kumpikaan professoreista ei näillä puheilla loista kansainvälisen politiikan ja diplomatian luonteen tuntemuksella. Paremmin jyvällä siitä on – kerrankin – toimittaja, Ilta-Sanomien Arja Paananen, pakolaisten käyttämistä painostuskeinona koskevassa jutussaan 21.11.2021

Koska olin ulkopolitiikan ammattilainen aika pitkään ja sain tuntumaa myös maahanmuuttokysymyksiin urani lopulla, vuosien 2015-16 pakolaiskriisin ollessa kuumimmillaan, presidentin miete ja varsinkin  mainittujen professoreiden sen takia esittämät ihmettelyt provosoivat esittämään muutaman kommentin. Kyse on tietenkin juuri nyt konkreettisesta, käsissämme olevasta ongelmasta, luvatta maahan tulijoiden ongelmasta ja sen aiheuttajista, mutta viime kädessä paljon isommasta ja laajemmasta asiasta, jopa kansainvälisen politiikan sekä demokraattisten ja ei-demokraattisten valtioiden välisten suhteiden luonteesta ylipäätään.

Vaikka asiakirjat eivät vielä pitkään aikaan tule julkisiksi, uskallan paljastaa, että kirjoitin jo pakolaiskriisin aikaan useampiakin muistioita ulkoministeriön tutkimus- ja suunnittelyksikössä asian tiimoilta. (Olin saanut tehtäväksi tarkastella ilmiötä kauempaa ja laaja-alaisemmin kuin sen kanssa päivästä päivään painiskelevat kollegat.) Yksi ensimmäisistä oivalluksistani oli, että pakolaisia tultaisiin käyttämään kyynisesti myös ulkopoliittisten tavoitteiden ajamiseen välittämättä yhtään heidän kärsimyksistään ja ehkä jopa niitä luoden, jotta tarpeellinen paine paeta edelleen Eurooppaan kasvaisi riittävän suureksi. En ollenkaan väitä, että olisin ollut tämän oivallukseni kanssa ensimmäinen, mutta ei sitä kukaan muukaan paperille kirjoittanut Suomessa, eikä se myöskään ketään havahduttanut. Konkreettinen silloinen esimerkki oli Turkki, joka tosin ei tunkenut pakolaisia rajansa yli Kreikkaan yhtä avoimesti ja uhmakkaasti kuin Valko-Venäjän presidentti nyt, mutta viime kädessä samankaltaisin motiivein: painostaakseen EU:ta toimimaan haluamallaan tavalla. Ja EU reagoi kuten heikot vallat kautta aikojen: se maksoi rauhasta rajoillaan. Venäjän Norjaan ja Suomeen silloin työntämien pakolaisten kohdalla kyse oli varmaankin testauksesta ja EU-rintaman hajottamisesta pakottamalla Suomi sopimaan asiasta kahdenvälisesti.

Nyt pakolaisten käyttämiseen voimapolitiikan pelinappuloina on havahduttu, samoin kuin siihen, että tällaiseen ei ainakaan Euroopassa oikein ole keinoja vastata samalla mitalla, panemalla kova kovaa vastaan. Havahtuneet ovat tosin nekin, joiden mielestä kovan kovaa vastaan paneminen on kauhistuttava ajatus, kuten alussa esittämäni esimerkit todistavat.

Istuin mainittuina vuosina monissa virkamiespalavereissa, joissa vaihdettiin tietoja ja mielipiteitä, ja koetettiin etsiä keinoja pakolaiskriisin helpottamiseksi. Dilemma oli: toisaalta pakottava tilanne rajoilla, maahan päässeiden käsittely turvapaikan hakuprosesseineen ja ennen muuta aluksi hyvinkin pakolaismyönteisen ilmapiirin nopea muuttuminen kielteiseksi, toisaalta maahantulijoiden rajan taakse pysäyttämisen estävät sitoumukset, niin eettises-moraaliset kuin oikeudelliset, olivat ne kansallisella, EU- tai kansainvälisellä (yleismaailmallisiin sopimuksiin sisältyvällä) tasolla.

Yksi mieleeni painunut vaatimus noissa keskusteluissa oli, että laittoman maahanmuuton (”laiton”-sana ei tosin ollut oikein sopiva; olisi pitänyt käyttää sievistelevämpiä ilmaisuja), hillitsemiseksi olisi luotava maahantulijoille laillisia väyliä tulla maahan. Ihmettelin tätä silloin, ja ihmettelen vieläkin, sillä kirjaimellisesti tulkittuna laillisen maahantulon väylien avaaminen olisi muuttanut laittomat maahantulijat laillisesti maahan tulleiksi. Tosin konkreettiset väylät olisivat varmaankin olleet muunlaisia kuin laittomien käyttämät, mutta asiallisesti vaikutus olisi ollut juuri tuo. Näihin väyliin ilmeisesti olisi professori Kmakin mielestä EU:n rahat pantava rajavalvonnan asemesta. Se ikävä tosiseikka, että mikään hallinnollinen järjestelmä ei pystysi todennäköisiä hakijamääriä käsittelemään, että kielteisen päätöksen saaneita ei pystytä palauttamaan ja että maahan syntyisi väistämättä laittomasti oleskelevien (tai sievistellen ”paperittomien”) yhteiskuntaluokka – sekin sivumennen sanoen yksi ennustuksistani tuolloin – ei näitä idealisteja näyttänyt huolestuttavan, ei ainakaan tarpeeksi. Se luokkahan sitten syntyikin, ja nyt jo suunnitellaan heidän ”laillistamistaan” antamalla tuhansille oleskeluluvat, vaikka pakolaisuuden edellytykset eivät aikoinaan täyttyneet. Eettisiä, moraalisia ja juridisia velvoitteita vastassa on kuitenkin muuttuva poliittinen todellisuus vastaanottajamaissa, ja se kertoo, että ilman maahan pääsyn rajoittamista on niiden hallitusten entistä vaikeampi säilyttää enemmistön kannatus.

Ajankohtainen esimerkki kyvystä tai pikemminkin kyvyttömyydestä vastata häikäilemättömään voimapolitiikkaan on siirtolaisten, olivat nämä liikkeellä aidon hädän takia tai muuten, houkuttelu Valko-Venäjälle ja sitten pakottaminen Latvian, Liettuan ja Puolan rajoille ja niiden yli.

Kun moititaan EU:ta siitä, että se ei ole saanut aikaan toimivaa pakolaispolitiikkaa, ollaan oikeassa. Moitteen aihetta olisi monen muunkin EU-politiikan tehokkuuden suhteen, ja varsinkin EU:n kyky ylipäätään toimia voimapolitiikan läpitunkemassa kansainvälisessä ympäristössä antaisi siihen aihetta. Mutta jos keskitytään nyt vain maahanmuuttoon ja sen käyttämiseen voimapolitiikan välineenä, on pakko kysyä, mitä pakolaispolitiikan tulisi sisältää, jotta sillä vastattaisiin tehokkaasti niille, jotka käyttävät pakolaisia pelinappulana painostaakseen vastapuoliaan haluamaansa käyttäytymiseen. Ainakaan se ei tehoa, että mietitään vain, miten pakolaisia voitaisiin ottaa vastaan enemmän, jakaa heidät tasapuolisesti jäsenmaihin (sinänsä kyllä oikea tavoite mutta ei estäisi muita painostamasta) ja ylipäätään kohdella heitä ihmismäisesti. Rajavalvontaa voidaan tehostaa, mutta miten tehostettua rajavalvontaa käytettäisiin? Viime kädessähän ongelma on, että ihmisiä tulee yli rajan, vaikka sitä ei haluta. Heidän määräänsä pitäisi siis vähentää, ja jos vastassa on lukašenkoja ja erdoganeja takapiruinaan putineja, he tokenevat vain, jos tosiaan pannaan kova kovaa vastaan. Joko rajalla tai muuten, ja viimemainittu meneekin jo pakolaispolitiikan ulkopuolelle. On vaikea, itse asiassa mahdoton nähdä, miten samalla voitaisiin noudattaa niitä normeja, joita kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin yleensä ja pakolaisia ja pakolaisstatuksen saavuttamista koskeviin sopimuksiin erityisesti on kirjoitettu. EU (ja Suomi sekä osana EU:ta että omana itsenäänkin) on noiden normien keskeisin kannattelija, ja siksikin sen on vaikea luopua niistä, mutta ei lampaana voi menestyä susien joukossa.

Loppukaneettina vielä, että maahanmuutto on vain yksi esimerkki, joskin juuri nyt ajankohtaisin, laajemmasta ”kova kovaa vastaan” -haasteesta. Mitä voi tehdä eettisiin ja oikeudellisiin normeihin, mukaan lukien kansainvälisen oikeuden normit, sitoutunut ja niitä kunnioittava maa tai yhteinen unioni, kun vastassa on toinen tai toisia, jotka eivät ole niihin sitoutuneita tai eivät ainakaan niitä noudata? Käytännössään se merkitsee, että ensin mainittu ei voi omia periaatteitaan rikkomatta käyttää kuin osan niistä keinoista, joita sillä olisi periaatteessa ja käytännössäkin käytössään. Ehkä se riittää, jos vastassa on olennaisesti heikompi vastustaja, mutta entä jos tämä on voimiltaan tasavertainen saati vahvempi? Juuri sen valtinhan demokratiat ovat yhä ilmeisemmin menettämässä.

+21
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu