Sodat kirkastavat voima-asetelmia

Ei siitä kovin kauan ole, kun kirjoitin tällä alustalla Ukrainasta otsikolla ”Ei loitsu eikä rukous”, tarkoittaen, että mitä selitelläänkin, voiton ja tappion sodassa määrää se, kumpi osapuoli, hyökkääjä vai puolustaja, on sodan päättyessä paremmassa asemassa kuin ennen sotaa. Kuvaa voi tosin hämmentää se, että usein syytä sotaan on niin sysissä kuin sepissäkin eikä lopputuloskaan aina ole yksiselitteinen. Venäjän hyökkäys Ukrainaa vastaan avoimesti ilmoitetulla tarkoituksella tehdä siitä loppu, vähintään itsenäisenä täysivaltaisena valtiona ja todennäköisimmin myös kansana, tekee kuitenkin tästä sodasta tuloksen suhteen hyvin manikealaisen.

Miltei heti olisi voinut jatkaa jälleen siitä, miten spekulaatiot rauhasta, sen saavuttamisesta, sen ehdoista ja sen seurauksista ovat vain kiihtyneet, erityisesti Yhdysvaltain presidentinvaalien lähestymisen mutta myös rintamatapahtumien ja useiden Ukrainan muiden tähänastisten tukijoiden sisäpoliittisten tapahtumien takia. Otan kuitenkin pitkästä aikaa taas inspiraatiota Francisco Sisciltä, italialaiselta sinologilta ja ahkeralta kommentaattorilta, joka ei ole viime aikoina enää rajoittunut vain leipälajiinsa Kiinaan. Hän pohdiskeli äskettäin sitä, miten sodan päättyminen muuttaisi kansainvälisen politiikan asetelmia. Loppua kohti tämäkin kirjoitus kuitenkin jotenkin väistämättömästi kallistuu taas kohti Ukrainaa ja sen kohtaloita.

”Horisontaalisena” havaintona nousee esille se, että maailmanpolitiikan ”kuumat” pisteet, olivat ne sotia, muita väkivaltaisia konflikteja tai muunlaista kilpailua vaikutusvallasta ja asemien vahvistamisesta (ja vähintään säilyttämisestä), vaikuttavat aina toisiinsa, ja sikäli kuin toimijoiden resurssit myöten antavat, kaikella ”pelataan”. (Pelata-termi antaa liian köykäisen kuvan toiminnan luonteesta, mutta pelinkin elementtejä siinä on, ja peliteoriaakin sekä sen selittämiseen että käymiseen on käytetty.) Presidentti Stubbin myötä Suomen ulkopolitiikan perustaksi nostettua ”arvopohjaista realismiakin” voisi ja pitäisikin arvioida ja ehkä käyttääkin tämä perusasetelma mielessä pitäen. Sitten asiaan.

Sota Ukrainassa on eurooppalaisesta näkökulmasta keskeisin kriisi, mutta Lähi-itä ei tule kaukana perässä. Enemmistölle maailman maista se voi olla tärkeysjärjestyksessä Ukrainan edelläkin, eivätkä Euroopan asiat enää ole niille ne isoimmat asiat.

Ukraina on hätää kärsimässä. Sen saaman tuen liika pienuus ja sille asetetut rajoitukset on ollut mahdollisesti katastrofaaliseksi osoittautuva virhe, mutta sitä ei saa tekemättömäksi. Korjata sitä tietenkin voisi, mutta se tulee kalliimmaksi kuin jos virhe olisi jätetty tekemättä. Yhdysvaltain presidentinvaalin tulos on tärkeä, sillä jos Donald Trump valitaan, pelkään pahoin, että hän pakottaa Ukrainan tappiota merkitsevään sodan lopettamiseen (en kutsuisi sitä rauhaksi). Motiiviksi tuolle narsistiselle sosiopaatille voi riittää henkilökohtainen kauna presidentti Zelenskyitä kohtaan vuoden 2020 vaaleja edeltävistä tapahtumista. Toisaalta ei mitään varsinaista varmuutta ole siitäkään, että Kamala Harris haluaisi auttaa, puhumattakaan että siihen pystyisi, Ukrainaa voittoon asti.

Venäjän johdon sisäinen ongelma ovat uhraukset, joihin vääriin arvioihin ja imperialistiseen fantisointiin nojannut, helppoon voittoon tähdännyt sotaretki pakottaa. Mutta vielä ne eivät ole olleet niin raskaat, että regiimin sortumisen varaan kannattaisi laskea, saati että kannattaisi vertailla nykytilannetta ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheisiin, jotka johtivat tsaarinvallan kaatumiseen. Tavallisia venäläisiä tuskin suuresti huolettaa myöskään Venäjän yhä suurempi ja näkyväksi käyvä riippuvaisuus Kiinasta ja asetoimittajina Iranista ja jopa Pohjois-Koreasta, mutta kansainvälisessä politiikassa se on fakta, joka ei voi olla vaikuttamatta. Kiinaa voi jo miltei pitää de facto Venäjän lääninherrana, ja ovatpa jotkut historiasta viehättyneet jo muistuttaneet Moskovan ruhtinaiden menneisyydestä Kultaisen Ordan mongolikaanien vasalleina ja verovouteina.

Tällaisten tuumailujen sijaan on parempi etsiä Ukrainassa käydyn sodan ja muutaman muun keskeisen aktuaalisen ja potentiaalisen konfliktin välisiä vaikutussuhteita.

Hamasin terrori-iskusta Israeliin vuosi sitten alkaneen Lähi-idässä eskaloituvan sodan painopiste on viime päivinä ja viikkoina siirtynyt Israelin pohjoisrajalle ja Libanoniin. Israelin häikäilemättömät, ”oheisvahingoista” piittaamattomat iskut Hizbollahia vastaan kuluttavat Iranin resursseja vielä enemmän kuin Israelin Iranin tukemaa Hamasia vastaan käymä, niin ikään oheisvahingoista piittaamaton sota Gazassa. Se merkitsee, että Iranin mahdollisuudet tukea Venäjää Ukrainassa joutuvat entistä tiukemmalle. Tuskin mitenkään ratkaisevasti Venäjän kannalta, mutta lisänä rikka rokassa. Varmaan tämä vaikeuttaa myös Iranin valtaregiimin asemaa, mutta enempää en siitä pysty sanomaan.

Niin paljon kuin Ukrainan sodan toivotaankin murentavan Venäjän valtaregiimin, tosiasiassa maailmanpolitiikan päättäjät lännessäkään eivät sitä havittele eivätkä toivo näkevänsä. Siitä seuraa dilemma, miten saattaa sota Ukrainan kannalta voittoon, koska se olisi omiaan horjuttamaan tuota regiimiä. Kiinalla ei tuota ”arvopohjaista” dilemmaa ole, ja se näyttääkin vain vahvistuneen halussaan huolehtia siitä, että Venäjä ei joudu tappiolle. Ja miksei niin tekisi, kun siitä on ollut seurauksena edellä mainittu lääninherruus kylkiäisineen, kuten halvalla saatavaa energiaa. Venäjä kuluttaa myös Kiinan kannalta hyödyllisesti sen päävastustajan Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten ja kumppanien, varsinkin Euroopassa, resursseja ja siten hyödyttää sitä suurimmassa pelissä: kampailussa Yhdysvaltain kanssa johtoasemasta.

Sisäiset haasteet ovat Kiinallakin suuret ja kasvavat ja kamppailua on tähän asti käyty ympäri maailmaa lähinnä teknologis-taloudellisilla keinoilla, mutta sotilaallisesti sen päänäyttämöjä ovat Taiwan (potentiaalisesti) ja Etelä-Kiinan meri. Viimemainittu myös siksi, että se on Kiinalle elintärkeä merikuljetusreitti, jota kautta se saa suuren osan tarvitsemastaan energiasta. Yhä tärkeämpi näyttämö Kiinalle on myös Lähi-itä, eikä varmasti sen enempää sattuma kuin humanitäärinen myötätunto kärsiviä ihmisisä kohtaankaan motivoinut sitä kätilöimään diplomaattisten suhteiden uudelleen solmimista Iranin ja Saudi-Arabian välille. Ehkä Kiina on taustalla siinäkin, että Iran ei ole uskaltautunut kostamaan täysimittaisesti Israelin hyökkäyksiä sen sijaissotijia vastaan.

Jo taistelutoimet päättävällä tulitauolla tai aselevollakin Ukrainassa olisi seurauksia. Yksi niistä on kysymys sodan tuhojen korjaamisesta ja Ukrainan jälleenrakentaminen. Tuhoja on kautta Ukrainan ja olisi tietenkin selvää, että rintamalinjat jäädyttävässä tulitauossa Venäjää ei saataisi maksamaan aiheuttamiaan tuhoja valloitustensa ulkopuolella (mahdollisena poikkeuksena sen jäädytetyt varat, mutta sekin olisi epävarmaa). Sen sijaan se joutuisi kustantamaan sille jääneiden alueiden jälleenrakentamisen. Sikäli kuin se sitäkään tekisi. Ehkä se tekisi, jos noiden alueiden väestö ”puhdistettaisiin” täysin venäläiseksi.

Sotatoimien lakkaaminen myös vapauttaisi ainakin Yhdysvaltain resursseja muualle, Lähi-idän lisäksi Kiinaa vastaan. Taiwanin valloitusyrityksen riskit Kiinalle kasvaisivat ja Iran joutuisi harkitsemaan, kuinka paljon se pystyy ja haluaa edelleen tukea Hamasia ja Hizbollahia. Vielä enemmän Kiina ja Iran tosin joutuisivat harkitseman, jos Ukrainaa tuettaisiin voittoon asti.

Korean sota päättyi aselepoon vuonna 1953, mutta rauhaa siellä ei koskaan tehty. Tähän aina toisinaan viitataan mahdollisena lopputulemana Ukrainassakin, mutta en veisi tällaista rinnastusta kovin pitkälle. Venäjän valloittamat alueet Ukrainassa rajautuvat maantieteellisesti Venäjään. Pohjois-Korea on vastenmielisyydestään ja Kiina-riippuvuudestaan huolimatta kiistatta olemassa itsenäisenä valtiona; mikään ”Novorossija”, jos Venäjä sellaiseen fiktioon turvautuisi, ei olisi muuta kuin propagandaluomus, joka pikemmin ennemmin kuin myöhemmin liitettäisiin Venäjään. Sotatoimienkaan päättymisestä ei olisi mitään takeita, ellei niihin olisi halua ja kykyä vastata vähintään samalla mitalla ja samassa tahdissa kuin Venäjä niitä suorittaisi. Venäjän valloituspolitiikka päättyy vain siten että ja vasta sitten kun sen kyky sitä harjoittaa loppuu. Sen olisi luullut Naton entisen pääsihteerinkin ymmärtävän ennen kuin ehdotti Ukrainan jakamista Itä- ja Länsi-Saksan malliin.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu