Aina meidän pitäisi syyttää itseämme

Kulttuurifilosofi Egon Friedell aloittaa teoksensa ”Uuden ajan kulttuurihistoria” jotenkin tähän tapaan (kirjoitan tätä loma-asunnolla enkä voi tarkistaa tarkkaa sanontaa): maailmanavaruuden äärettömyydessä kiertää lukematon määrä tähtiä. Ne ovat kaikki Jumalan loistavia ajatuksia ja ne ovat kaikki onnellisia, sillä Jumala tahtoo kaikkien olevan onnellisia. Vain yhdelle tätä onnea ei ole suotu: sen pinnalle syntyi vain ihmisiä.

Tämä pulpahti jostain syytä mieleeni; ehkä syynä oli, että tuolla vaivaisella ”tähdellä” (joka tietenkään ei ole edes tähti vaan planeetta) on vielä kurjempikin paikka. Nimittäin se missä me asustamme ja jossa ei riitä että olemme vain ihmisiä, vaan jolla on vaivanaan joukko historioitsijoita, poliitikkoja, besserwissereitä ja ties ketä, joiden harrastuksena on tehdä meistä itsestämme syyllisiä kohtaloihimme, aivan riippumatta siitä kuinka suurten, meidän ulottumattomissamme olevien voimien heiteltävänä olemme kansakuntana olleet.

Konkreettisemmin: jatkosodan alkamisesta kertyi vastikään 80 vuotta. Tätä varten on piiskattu uudelleen henkiin ajopuuteoria, tuo väite, että Suomi ajautui siihen voimatta asiaan itse mitenkään vaikuttaa. Ajatus, jonka esitti ensimmäisenä Saksan sodanaikainen Suomen lähettiläs Wipert von Blücher ja jolla sotasyyllisyysoikeudenkäynnin syytettyjen väitetään puolustautuneen, koska totuutta, siis sitä, että he olivat tieten tahtoen ajaneet Suomen osallistumaan Hitlerin Saksan Venäjän sotaretkeen, ei voitu myöntää. Minä kuitenkin muistelen ainakin presidentti Rytin yrittäneen perustaa puolustuksensa talvisotaan, mutta siitä hänen oli neuvostoliittolaisten raivokkaan reaktion takia luovuttava. Talvisodasta ei saanut puhua, ei silloin eikä Neuvostoliiton ollessa niskan päällä myöhemminkään, ei ainakaan virallinen Suomi.

Voihan olla että maasta löytyy vieläkin joitakin, jotka haluavat ajopuuteoriaan uskoa, mutta onko ketään vakavasti otettavaa? Tuskin. Kun siihen siis viitataan, kyse on jostakin muusta, ja se muu osoittautuu haluksi jälleen kerran todistella, että Suomi omasta halustaan jo ennen kuin natsi-Saksa sitä pyysi, oli halukas hakeutumaan Saksan vanaveteen ja myös tuohon inhaan operaatioon.

Olisihan Suomi tietenkin voinut valita toisin, mutta mitä ne valinnat olisivat voineet olla siinä todellisessa tilanteessa, joka vallitsi vuosina 1940-41? Vain yksi todellinen vaihtoehto oli: kieltäytyä sodasta Neuvostoliittoa vastaan Saksan rinnalla (kutsuttiin tätä erillissodaksi tai ei). Mitä olisi silloin tehnyt Saksa? Olisiko se luopunut Suomenlahden pohjoispuolisista hyökkäysurista kohti Leningradia? Uskallan väittää, että ei olisi, mikä olisi merkinnyt maihinnousua, väkivaltaista etenemistä Lapin lisäksi myös Etelä-Suomen läpi ja vihamielistä miehitystä. Venäläisten, jotka mielellään esittävät Suomen Leningradin piiritykseen saksalaisten kanssa yhtä syyllisenä, kannattaisi kysyä itseltään, olisiko sen puolustus pitänyt, jos sitä kohti olisivat rynnistäneet Kannakselta ja ehkä Laatokan itäpuoleltakin saksalaiset divisioonat.

Entä mitä olisikaan tapahtunut sodan loppupuolella, kun saksalaiset olisivat vetäytyneet taistellen Suomen halki? Mitä olisi tapahtunut sodan jälkeen, kun luultavasti koko Suomi olisi jäänyt venäläisten miehittämäksi bolsevikkikomentoon? Siitä oli kyllin tietoa jo sotaa edeltäneeltä ajalta ja sotavuosina sitä kertyi lisää. Suomi olisi ollut Neuvostoliiton miehittämä rajamaa, jollaisiin bolsevikkihallinto suhtautui kaikkein epäluuloisimmin ja vihamielisimmin. Baltian maat menettivät vuosina 1939-1949 neljänneksen väestöstään kaatuneina, teloitettuina ja Gulagissa sortuneina, ja saivat tilalle puoli vuosisataa toivottomuutta ja hidasta näännyttämistä. Kaikki haavat tuskin paranevat vuosisadassakaan.

On väitetty ja väitetään yhä, että Stalin ei Suomen suhteen tavoitellut kuin puolustuksellisia aluelaajennuksia ja että Suomi uppiniskaisuudellaan siten aiheutti myös talvisodan. Kai onkin totta, että hänen täsmällisiä suunnitelmiaan vuoden 1939 syksyllä ei tiedetä, mutta se on lopulta aika lailla yhdentekevää. Hänen ja ylipäänsä neuvostojohdon, joka siinä vaiheessa koostui samoista henkilöistä kuin ne jotka olivat Venäjällä tsaarinvallan jälkeen vallan kaapanneet, viimekätisenä tavoitteena oli joka tapauksessa paitsi kommunismin levittäminen ainakin koko Eurooppaan myös Venäjän ensimmäisessä maailmansodassa menettämien alueiden palauttaminen. Mikään ei ole tästä kaunopuheisempi todiste kuin Molotov-Ribbentrop -sopimus, jolla sille hankittiin Saksan suostumus. Olkoonkin, että Hitlerillä oli aivan erilainen viimekätinen tavoite: tuhoamalla Puola luoda hyökkäysalusta tulevaan koitokseen Neuvostoliiton kanssa. Suomen kannalta oli tässä katsannossa aivan samantekevää, millä kellonlyömällä Stalinin et consortes kaukotavoite muuttui konkreettiseksi lähitavoitteeksi. Se saattoi olla vuonna 1938 Münchenin diilin jälkeen (itse veikkaisin tätä), syksyllä 1939, vasta Saksan valloitettua Tanskan, Norjan ja Ranskan tai se saattoi olla vasta marraskuussa 1940. Ihan samantekevää oli sekin, mitä saksalaiset Molotovin puheista suomalaisille kertoivat: venäläisten käyttäytyminen talvisodan jälkeen riitti kyllä tekemään selväksi, että puukko oli kurkulla.

Operaatio Barbarossa oli maailmanhistorian suurin sotilasoperaatio ja on siksikin aika absurdia väittää, että siitä olisi tosiasiallisestikin päätetty vasta tammikuussa 1941, kun Hitler allekirjoitti sitä koskevan operaatiokäskyn. Neuvostoliiton tuhoaminen oli, paitsi Hitlerin poliittisen ideologian yksi keskeisimmistä teemoista alusta lähtien, myös motiivi Puolan valloitukselle (ja sitä ennen Tšekkoslovakian miehitykselle). Samaa voi sanoa myös länsirintaman operaatioista keväästä 1940 alkaen (vaikka se ei Iso-Britannian osalta onnistunutkaan). Oikeastaan ainoa kummallinen seikka oli, että Hitler ei näytä vielä Molotov-Ribbetrop -sopimuksen tekemisen aikaan oivaltaneen Itämeren merkitystä Ruotsista tulevien materiaalikuljetusten kannalta. Ilmeisesti Puola hallitsi ajattelua niin, että tämä ja siten myös tarve estää Neuvostoliittoa etenemästä koko Suomeen valkeni vasta myöhemmin.

Mutta kaikkein isoin kysymys – eikä vain kysymys vaan vastaväite tässä kritisoimaani Suomen ja suomalaisten syyllistämistä vastaan – on se, että jätetään kokonaan huomiotta tilanne, jossa Suomen hallitus ja viime kädessä kaikki suomalaiset olivat vuosina 1940 ja 1941. Vain runsas vuosi ennen jatkosotaan ryhtymistä Suomi oli ollut täysin provosoimattoman ja oikeudettoman hyökkäyksen kohde, jossa se oli menettänyt 26000 miestä kaatuneina, yli 50000 haavoittuneina, 10 prosenttia alueestaan ja 15 prosenttia teollisesta kapasiteetistaan, ja kaiken kukkuraksi joutunut asuttamaan pakolaisina menetetyiltä alueilta saapuneet 10 prosenttia väestöstään. Mikä hallitus olisi voinut vastustaa toivoa saada alueet takaisin ja hyvitys menetyksistä, joita ei millään voinut korvata kuten kaatuneet ja vammaisiksi jääneet? Jälkikäteen voidaan arvostella niitä, jotka lisäksi toivoivat kaiken tuon aiheuttaneen vihollisen tekemistä vaarattomaksi niin, että se ei enää koskaan pystyisi uhkaamaan, mutta sekin olisi asetettava tuon ajanhetken taustaa ja tuntemuksia vasten.

Edelleen: on väitetty, että Suomessa oli jo vuosia salaa harjoitettu suursuomi-henkistä yhteistyötä natsi-Saksan kanssa ja että sotaretki saksalaisten kanssa oli vain ilmentymää tästä. Totta on, että oli Suomessa natsejakin, ja myös heitä jollakin tavalla sympatisoitavia, mutta ei heitä valtakunnan johdossa ollut. Sitä paitsi, Molotov-Ribbetrop -sopimus ja kokemukset talvisodan aikana olivat kyllä parantaneet illuusioistaan niin heidät kuin kommunismiin toivonsa panneet. Tosiasiassa Suomi joutui tekemään vallintansa pirun ja belsebubin välillä, kuten on sanottu, ja oli tästä hyvin tietoinen.

Sanonnan mukaan jokainen sukupolvi kirjoittaa historiansa uudelleen ja nousee ainakin jollain tavalla ja tasolla isiään (nykyään ehkä jo äitejäänkin) vastaan. Kummallista vain on, palatakseni siihen mistä aloitin, että tällä kulmakunnalla se näköjään täytyy aina tehdä niin, että syyllisiä olemme me itse, ei koskaan kukaan muu.

+12
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu