Ainutlaatuinen suomalainen ilmastonmuutoskeskustelu

Maailman Ilmatieteellisen järjestön WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas on arvioinut Suomessa käytävää ilmastokeskustelua ja pitänyt sitä kansainvälisesti ainutlaatuisena. Luonnehdinta ei ollut mairittelevaksi tarkoitettu. Taalaksen mukaan Suomessa on huomio kiinnitetty aivan liikaa metsiin, vaikka ilmastonmuutoksen ongelman ydin on fossiilisten polttoaineiden käyttö. Taalaksen mielestä tällä tavalla annetaan vain aseita populistien käsiin.

Taalaksen näkemys on perusteltu. Ilmastokeskustelun ”ilmatilaa” hallitsevat ainakin Suomessa, mutta myös monissa muissa maissa toisaalta emotionaaliseen kiihkotilaan itsensä ajaneet aktivistit, toisaalta (heitäkin hyödyntävät) poliitikot, jotka käyvät ilmaston avulla kamppailua poliittisia vastustajiaan, varsinkin tietenkin perussuomalaisia mutta peitellymmin keskustalaisia ja jossain määrin myös muita porvarillisia puolueita vastaan. Kuten Taalaskin sanoo, molemmat tahot tulevat samalla antaneeksi aseita käsiin ilmastonmuutoksen kieltäjille, joihin itse en kuulu, mikä selvästi sanottakoon.

Niinpä aivan suhteeton määrä huomiota on kohdistettu maankäytön – maatalouden, metsätalouden ja turpeen – aiheuttamiin kasvihuonekaasupäästöihin, jotka muodostavat Suomessa ilmaston lämpenemisongelmasta noin neljäsosan, ja varjon on jäänyt loput kolme neljäsosaa, josta ylivoimaisen valtaosan muodostaa nimenomaan Taalaksen muistuttama fossiilisten polttoaineiden käyttö.

Ei tuo neljäsosakaan tietenkään ole ihan mitätön osuus, ja senkin osalta pitää tehdä se mikä tehtävissä on. Maataloudessa pahin ympäristöongelma ei itse asiassa ole päästöt ilmakehään, vaan päästöt vesistöihin, ja siinä suhteessa tuottajien ja ympäristön edut ovatkin yhdensuuntaiset. Jokainen lannoite- ja kasvinsuojeluainegramma, joka valuu pellolta pois, on tuottajan näkökulmasta hukkaan mennyt gramma ja euro, joten näiden päästöjen minimointi on hänenkin etunsa mukaista, kunhan se vain on tehtävissä tuotantokustannuksia kohtuuttomasti nostamatta. Hankalampi kysymys ovat eläinten aiheuttamat suorat kasvihuonekaasupäästöt, koska Suomen ilmastossa ei yksinkertaisesti ole mahdollista rajoittaa maataloutta vain kasvituotteisiin.

Metsätalouden ja -teollisuuden puolella on karkeasti ottaen kolme suurta intressiryhmää, joiden edut ovat osittain samansuuntaiset, osittain erilaiset ja joiden kontribuutio kasvihuonekaasupäästöihin – ja niiden vähentämiseen hiilinieluilla – on erilainen. Nämä tahot ovat metsänomistajat eli puun myyjät, mekaaninen metsäteollisuus (esimerkiksi sahat) ja kemiallinen metsäteollisuus (selluloosan ja sen johdannaisten kuten paperin tuottajat). Metsäteollisuusyrityksetkin tosin omistavat metsiä, mutta oikaisen tämän mutkan, sillä valtaosan puusta tuottavat ja myyvät kuitenkin yksityiset, valtio ja seurakunnat.

Huonoin hiilinielu (jos suoranainen metsän haaskaus sitä uudistamatta jätetään nyky-Suomessa marginaalisena ilmiönä huomiotta), on metsän jättäminen luonnontilaan, sillä silloin se mätänemisen muodossa päästää ilmaan yhtä paljon kasvihuonekaasuja kuin kasvavat puut niitä sitovat. Saldo on siis silloin nolla.

Paras hiilinielu syntyy kasvattamalla puut mahdollisimman suuriksi ja tiheäkuituisiksi, jolloin ne voidaan käyttää mekaanisessa metsäteollisuudessa ja jalostaa vuosikymmeniä, ehkä jopa vuosisatoja kestäviksi tuotteiksi kuten puutaloiksi. Tällaisesta puusta maksetaan paras hinta ja mekaaninen metsäteollisuus tarvitsee sitä, joten tässä yhdistyvät metsänomistajien ja mekaanisen metsäteollisuuden edut, ja ne yhdistyvät ilmastonmuutoksen torjunnan hyväksi. Saldo on selvästi positiivinen, ja muodostuu vieläkin positiivisemmaksi, jos tällaisen puuvarannon käyttö jää alle vuosikasvun.

Jos metsää hoidetaan huolella ja hakataan suunnitelmallisesti ylittämättä vuosikasvua, puuvaranto ja siis sen muodostama hiilinielu kasvaa myös selluloosan tuotantoon käytettävästä metsästä. Kyseenalaisempi on nettotulos tästä puusta valmistettavien tuotteiden, tätä nykyä yhä pääsiassa paperin ja kartongin osalta, sillä ne ovat lyhytikäisiä tuotteita ja hajotessaan tuottavat päästöjä. Kemiallisen metsäteollisuuden käyttämästä puusta (”sellupuu”) maksetaan karkeasti kolmasosa tukkipuun hinnasta, joten puun myyjän näkökulmasta sen myyminen on pikemminkin välttämätön paha tai korkeintaan oheishyvä kuin asia jota kannattaa tavoitella.

Selluloosa- ja paperiteollisuus on ollut kautta teollisen aikakauden Suomen teollisuuden selkäranka ja avainasemassa koko talouselämässä, ja on sitä edelleen. Sen intressit ovat siksi paljolti määrittäneet metsätalouden tavoitteet ja menetelmät, joita sen kehittämisessä on käytetty. Metsänomistajien ja kemiallisen metsäteollisuuden intressit eivät ole samalla tavalla yhdensuuntaiset kuin mekaanisen metsäteollisuuden kanssa, mutta eivät ne ole kokonaan erisuuntaisetkaan, sillä osa puustosta on kuitenkin aina sellaista, että se ei kasva tukeiksi, ja tukkipuustakin on osa käytettävissä vain selluloosan tuottamiseen. Metsänomistajat myös omistavat yhden Suomen kolmesta suuresta metsäteollisuuskonsernista.

On houkuttelevaa ja helppo sanoa, että selluloosaan ja paperin/kartongin tuotantoon keskittyneestä metsäteollisuudesta olisi pyrittävä pois, korkeamman jalostusarvon tuotteisiin, mutta ei pidä unohtaa, että sitä ei voi jättää huomiotta, millä on kysyntää, millä ei. Selluloosa- ja paperitehtaat vaativat erittäin suuria investointeja, ja kun ne on tiettyyn muottiin vuosikymmenten kuluessa rakennettu, ei tuotannonalan kokonaan uudelle kannalle saattaminen ole mahdollista ilman erittäin suuria uusia investointeja, eikä niitä synny ilman luottamusta siihen, että uusille tuotteille on jatkuvasti kysyntää.

Moite huomion suuntaamisesta pois ilmastonmuutoksen kannalta kaikkein tärkeimmästä asiasta eli fossiilisten polttoaineiden käytöstä koskee myös turvetta, vaikka senkin käyttö päästöjä aiheuttaa. Vaikka se aiheuttaisi niitä poltettua kiloa kohti yhtä paljon kuin kivihiili, sen osuus energiantuotannosta ja siten kokonaispäästöistä on kuitenkin vähäpätöinen Suomessa. Se ei ole syy jättää pyrkimättä eroon turpeen käytön ympäristölle haitallisimmista muodoista kuten polttoturpeesta ja sen nostamisen aiheuttamista vesistöhaitoista, ja tietenkin pitää etsiä sille uusia, ympäristöllisesti parempia käyttötapoja. Vastenmielistä on kuitenkin ollut seurata esimerkiksi Helsingin energiapolitiikassa joidenkin paikallispoliitikkojen härskin korskeita kannanottoja kotimaisia polttoaineita vastaan (esimerkiksi biopolttoaineiden halveksiva torjuminen ”risuvoimaloina”) samalla kun kivihiilen, joka siis on yhtä saastuttavaa kuin turve, käyttö jatkuu.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu