Arkkitehtuurin rappio ja rappion arkkitehtuuri

Helsingin Sanomissa oli 29.3.2021 laaja juttu rakentamisen laadun huononemisesta Suomessa. Siinä esitetystä on varmasti henkilökohtaisia kokemuksia useimmilla, ja vertailua voivat tehdä varsinkin ne, jotka kuten meikäläinen ovat asuneet muissakin maissa. Ongelma on kuitenkin isompi kuin vain huono laatu, se on suorastaan kulttuurinen, ja vähintäänkin yhteiskunnallinen.

Kauan, vuosikymmeniä sitten, eräs tuttavani tokaisi, että Helsingin esikaupunkien grynderirakentamisen johtava prinsiippi on panna nostokurki pystyyn ja pystyttää maksimimäärä rakennuksia sen ympärille ilman, että nostokurjen paikkaa tarvitsisi muuttaa. Se oli kai tarkoitettu vitsiksi eikä tietenkään kirjaimellisesti voinut pitää paikkaansa. Jotenkin se kuitenkin tarttui mieleen, ja niinpä aloin katsella silloin kaikkialla leviäviä rakennustyömaita uusin silmin. Ja hey presto! kuten englanniksi sanotaan; ei tuo luonnehdinta enää ihan niin vitsiltä tuntunutkaan.

Se oli silloin, mutta ei näytä tyyli paljon muuttuneen, olipa kyse asumis- ja liikerakentamisesta tai kulttuuri- ja muiden monumenttien pystyttämisestä. Helsingin rautatieaseman vieressä olevan Eliel-aukion täyttämisssuunitelma julkisuudessa esiteltyine hahmotelmineen ja reaktio niihin (esimerkiksi entisen pääministerin) ovat vain yksi esimerkki, jota jo ehti seurata Hietalahti. Sen jälkeen kun Guggenheim-museosta pidetyn suunnittelukilpailun tuotokset esiteltiin, voi vain kammoten odottaa, mitä Länsisataman alueelle seuraavaksi ollaan esittämässä kaavaillun arkkitehtuuri- ja designmuseon tiimoilta. Kammottaa, vaikka alue on nyt enemmän parkki- kuin paraatipaikka.

Tunnettu toimittaja ja tietokirjailija Helena Petäistö on valittanut kaupunkiemme pilaamista 1960-luvulla alkaneella vanhan tuhoamisvimmalla löytäen muun muassa tiedon, jonka mukaan vain kolme prosenttia ennen 1900-lukua pystytetystä rakennuskannasta on enää jäljellä. Ilmiö ei rajoitu Suomeen, mutta on saanut täällä muuta Eurooppaa kärjistyneemmät mittasuhteet. Saksassa tosin sodanaikaiset pommitukset tuhosivat paljon eikä jälleenrakentamisessa ollut aikaa eikä kai jaksamistakaan muuhun kuin mahdollisimman nopeaan ja siis rumaan lopputulokseen. Saksassa matkustaneet kuitenkin tietävät, että suurkaupunkien lisäksi siellä on mahtava määrä pienempiä, säilyneitä kaupunkimiljöitä, joissa on vanhan varjelemiseen suhtauduttu aivan yhtä intohimoisesti kuin muuallakin manner-Euroopassa.

Suomea ei tuhottu pommituksilla; tuho on ihan itse aiheutettua ja vaikka Helsinki on siitä paraatiesimerkki, samaa tehtiin kaikkialla aivan pienimpiä taajamia ja haja-asutusalueita myöten. Nyttemmin tosin viimemainittuja alkaa yhä näkyvämmin rasittaa myös väestökadon aiheuttama resurssien hupeneminen ja siitä seuraava, köyhtymisestä kertova rähjääntyminen ja nuhjaantuminen. Ironista on, että tuhotut taajamat olisivat säilytettyinä ja varovasti, sopusuhtaisesti uudistettuina nyt matkailuvaltteja niin pienille, asukkaita menettäneille ja epätoivoisesti moderniuttaan todistelleille paikkakunnille kuin suurille, betonibrutalismiin vaipuneille muuttovoittokaupungeille.

Mikä voisi olla tällaisen tuhoamisvimman ja vanhan korvanneen rumuuden selitys? Yksi selitys olisi tietenkin kiistää kaikki ja sanoa, että koska kauneus on katsojan silmässä, kyse on vain ajastaan jälkeen jääneiden nostalgikkojen jammeruksesta. Onhan uusi kuitenkin teknisesti ja tarjoamisensa mukavuuksien ansiosta parempaa kuin sen tieltä purettu vanha. Paitsi että väite teknisestä paremmuudesta on epäilyttävä Hesarin mainitun jutunkin perusteella, aivotutkimus tarjoaa aineistoa, jonka mukaan ihmisellä on luontainen taipumus pitää tiettyjä ominaisuuksia niin kanssaihmisissään kuin ympäristössään kauniina ja toisia rumina. Kauneuden aineksia ovat tutkimusten mukaan sopusuhtaisuus, symmetrisyys ja ihmisen omasta ruumiinkoosta kumpuava ihannekoko. ”Kultainen leikkaus” ja Fibonaccin sarja eivät ole kauniita vain matemaatikon abstraktissa universumissa, vaan niin ovat niiden rytmiä noudattelevat esineet konkreettisessa ympäristössämme. Monotonisuutta ihminen ei tosin pidä luonnostaan kauniina, mutta ei räikeästi ympäristönsä kanssa ristiriidassa olevaa brutalismiakaan. Kuitenkin juuri viimemainittu tuntuu suorastaan rakennus- ja yhdyskuntasuunnittelua ohjanneelta periaatteelta viime vuosikymmeninä. Jopa niin, että entisen kanssa sopusoinnussa olevaa ei ole ainoastaan välinpitämättömästi tuhottu, vaan on jopa aktiivisesti pyritty estämään sellaisen uusrakentaminen, mistä on esimerkkejä pääkaupunkiseudulta viime vuosiltakin.

Suuri maaltapako 1960-luvulta alkaen kyllä tuotti meilläkin pakottavaa tarvetta rakentaa nopeasti asumalähiöitä suurimpien kaupunkien liepeille. Tapaan, jolla se toteutettiin (vrt. edellä oleva letkautus nostokurjista) kuntapäättäjien, maanomistajien ja gryndereiden epäpyhän allianssin voimin, ei kuitenkaan mikään pakottanut, vaan toisinkin olisi voitu valita ilman, että rakentamisen volyymitarpeiden tyydyttämisestä olisi tarvinnut luopua.

Filosofisempiakin selityksiä on tarjolla, jos sellaiset kiinnostavat. Kulttuurifilosofi Egon Friedell, jota olen ennenkin siteerannut, kuvaa ”Uuden ajan kulttuurihistoriassaan” tapojen, moraalin, muodin ja pukeutumisen muuttumista irvokkaiksi keskiajan loppuaikoina, ennen Mustaa surmaa, jota hän piti uuden maailmankauden aiheuttaneena traumana. Voi olla pelkkää originellin neron mielikuvituksen lentoa, mutta kun katselee nykymaailmaan menoa, jotain vastaava siinäkin voi havaita, vaikkapa tatuoinnin muodossa tapahtuvassa itsensä silpomisessa, umpimähkäisen esimerkin ottaakseni. Keskiajan lopulla kuitenkin löi rakennustaiteessa itseään läpi gotiikka, jota ei pahimmalla tahdollakaan voi pitää rappioilmiönä; siinä suhteessa myöhäiskeskiaika eroaa radikaalisti myöhäisteollisesta. Juuri tämä teollinen aikakausi toisaalta on sekä mahdollistanut että ehkä tuottanut henkisen sairaustilan, jonka yksi ilmenemismuoto rakennettu ympäristömmekin on.

Konkreettisemmin Suomea koskevista selityksistä on pakko ottaa esille modernin arkkitehtuurimme maailmantähti Alvar Aalto. Kiistatta hän oli erittäin lahjakas, taitava ja uutta luova ammatissaan. Hän suunnitteli kaikkea monumenteista teollisuuslaitoksiin ja yksityiskoteihin. Olen nähnyt joitakin niistä. Kaikessa ”tyylikkyydessään” – tai ehkä juuri sen takia – ne evät kuitenkaan tunnu kodikkailta, vaan kylmiltä, kalseilta ja jollain vaikeasti määriteltävällä tavalla ”näyttämöiltä”, eivät kodeilta, joita ihminen rakentaa fyysiseksi ja psyykkiseksi pesäkseen.  ”Makeasti oravainen makaa sammalvuoteessansa”, mutta ei A. Aallon luomuksessa. Tulee mieleen ranskalaisen koomikon Jacques Tati’n elokuvissaan pilkkaama mekaaninen tekomiljöö. Aallon monumenteissa tämä piirre on vielä kärjistetymmin esillä, ja sen voi jokainen käydä toteamassa esimerkiksi Finlandia-talosta. Tosin sen toteaminen edellyttää ensin vapautumista hänen lumouksestaan, mikä voi olla vaikeaa. Omien töidensä ohella Aallon toinen rasitus onkin hänen hallitseva asemansa, joka lannisti ja syrjäytti vuosikymmeniksi muut, erilaisia tyylejä preferoineet kilpailijat. Tämä vaikutus jatkuu yhä, kauan hänen kuolemansa jälkeenkin.

Sopusuhtaisuuden ja harmonian tajun menettäminen – tai siitä tietoisesti luopuminen – tuottaa rumia, epäinhimillisiä rakennuksia, mutta sen ohella milteipä pahempikin asia on kyvyttömyys ja haluttomuus tajuta, että rakennusten sopusuhtaisuus ja harmonia ympäristönsä kanssa on keskeinen kauneuden edellytys, ja kun sen saavuttamisessa onnistutaan, kauneuden ilmentymä. Kaunis rakennus on tosin kaunis myös rumien ympäröimänä, mutta se on vielä paljon kauniimpi, jos se on sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Paljon pahempi on ruma rakennus kauniiden ympäröimänä: se pilaa kaiken ympärillään. Tulee jopa mieleen epäily, että nihilistisen tuhoamisvimman tyydyttämiseksi (ja rahan kiilto silmissä) on aivan tarkoituksella pyritty ja onnistuttu pystyttämään brutalistisia yksittäisiä rakennuksia, jotta koko alueen tuhoaminen saataisiin alulle. Surkuhupaisesti tai pikemminkin ylimielisen halveksivasti on sitten, kun protesti tätä vastaan on lopulta lähtenyt liikkeelle, ikään kuin suurenakin myönnytyksenä suostuttu jättämään jäljelle yksi vanha rakennus kyyristelemään betonilaatikoiden keskelle – jolloin kokonaisuuden rikkova yksityiskohta onkin tullut siitä!

Onko tämä tällainen mitenkään pysäytettävissä? Pessimisti on pakko olla. Jotain ”lopunaikaa” muistuttavaa tässä on, au Friedell. Traagista on, että tavat, vaatteet, hiustyylit ja jopa moraalikin on helppo muuttaa verrattuna siihen, miten pitkäksi aikaa rakennukset ja asutuskeskukset jäävät taakaksemme, vaikka huonolaatuisiakin ovat.

+8
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu