Armeijan suorituskykyä heikentämällä ei turvallisuus lisäänny

En ole pitkään aikaan kommentoinut ilmavoimien hävittäjähankintaa, mutta palaan siihen nyt, enkä vain huononevan taloustilanteen takia, vaan kokonaisvaltaisemmin turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. Asiaa koskevassa debatisssa on Nato-keskustelua muistuttavia piirteitä; tyypillistä on, että mielipide on omaksuttu ensin ja sitten keksitty perusteluja sitä tukemaan.

Yksi argumentti hävittäjähankintaa vastaan on, että muut yhteiskunnalliset tarpeet ajavat tärkeydessä sen edelle. Tämä on houkutteleva argumentti, mutta ampuu ohi maalin. Yhteiskunnassa riittää sen eheyttä ja lujuutta uhkaavia sisäisiä ongelmia, mutta ei itsensä altistaminen ulkoisille uhkille niiden ratkaisemista auta, päinvastoin. Koronakriisin aiheuttama isku kansan- ja julkiselle taloudelle ei tätä muuksi muuta, mutta tekee kyllä tarpeiden priorisoinnista poliittisesti entistä vaikeampaa.

Sota ei ole käynyt vanhanaikaiseksi politiikan välineenä, eivätkä sodankäyntitavatkaan ole kokonaan muuksi muuttuneet, vaikka eivät entiselläänkään ole. Sota on meidän moraalisten ja eettisten normiemme vastaista (joskin unohtuu helposti, miten uutta tämäkin on), mutta valitettavasti paheksuttavuus ei niitä estä. Eläisimmekin ihmiskunnan yli 5000-vuotisessa valtiollisessa historiassa kerrassaan ainutlaatuista epookkia, jos juuri me saisimme kokea valtioiden ja niiden perustana olevien yhteiskuntien välisen väkivallan päättyvän. On tosin kyllä suuriakin uhkia, joita ei sotimalla voi voittaa, ja totta on sekin, että valtiot ovat riippuvaisempia toisistaan kuin ehkä koskaan ennen, mutta eivät konfliktit näistäkään syistä pääty. Todellisuus näyttää pikemminkin kertovan päinvastaista.

Niinpä jokainen valtio tarvitsee yhä sodankäyntikykyä. Joillakin harvoilla ei ole omaa armeijaa, mutta niitä suojelee sitten jonkun muun valtion armeija, joko niiden omasta halusta tai vastoin sitä. Jokainen maa, Suomi niin ikään, on omanlaisessaan ympäristössä, mikä määrittää sen sotilaalliset tarpeet ja kyvyn ne tyydyttää, eikä Suomella ole koskaan ollut eikä ole nytkään kaikkein helpoin ympäristö. Sama koskee Venäjää, tässä yhteydessä Suomen kannalta keskeistä maata. Senkin sijainti ja historia ovat muokanneet sen käsityksen paikastaan maailmassa ja siitä, mitä sen turvallisuus vaatii.

On väitetty, että hävittäjiä ei tarvita tai tarvitaan korkeintaan ilmavalvontaan. Näin väittävät jäävät velkaa vastauksen siihen, miksi vaivautua ilmatilaa valvomaankaan, jos ilmahyökkäyksille ei pysty tekemään mitään. Yksi professorin arvoinen mieshenkilö kehtasi väittää, että hävittäjiä tarvitaan vain paraateihin. Se oli typerä vitsiksikin ja jos se ei ollut vitsi, se oli absurdi lausunto. Kyky toimia ilmassa on, unohtamatta tietenkään, että se on vain yksi tarpeellisista kyvyistä, aivan oleellinen paitsi itsessään myös maavoimien ja merivoimien rinnalla ja apuna. Ilmasota on kyllä nykypäivänä erilaista kuin se oli ennen, ja uusia välineitä kuten drooneja myös tarvitaan, mutta hävittäjien ohella, ei asemesta. Kenties hävittäjät tulevaisuudessa toimivat tekoälyn ohjaamina, mutta hävittäjiä ne silti olisivat. Ilmatorjunnan varaan jättäytyminen olisi vähän sama kuin jos maavoimat luopuisivat panssareista.

Hankinnan lykkääminen voi houkutella ja on ehkä juuri siitä syystä nostettu esiin juuri nyt, kun koronakriisi on aiheuttamassa pahan taloustaantuman, mutta kävisi tosiasiassa kalliimmaksi kaluston vanhenemisen ja toimintakyvyn heikkenemisen takia. Tämän samoin kuin hävittäjien määrän kyseenalaistamisen taustalla taitaa lurkkia pyrkimys koko hankinnan torpedoimiseen. Ei se, että uudet koneet ovat tehokkaampia, poista sitä, että niin ovat niidenkin, joita vastaan niitä ehkä tarvitaan ja niiden joilta apua ehkä olisi saatavissa, ja että niiden tarve on pikemminkin kasvanut kuin vähentynyt.

On myös väitetty, että hävittäjät ovat hyödyttömiä, koska Venäjä pystyisi tuhoamaan ne lentokentille konfliktin ensi minuutteina. Minun on vaikea uskoa Suomen ilmavoimien olevan niin heikossa tilassa, että eivät edes saisi koneitaan ilmaan ennen kuin ne tuhotaan, mutta jos sellainen vaara on, huonoin keino sen poistamiseen olisi jättää koneet hankkimatta. Myös on väitetty, että hävittäjät ovat hyökkäysaseita ja niiden hankkiminen siis todiste Suomen Venäjää koskevista hyökkäysaikeista – tai tarkemmin sanoen taustalla olevan suuremman aggressiivisen vallan (=Yhdysvallat) hyökkäysaikeisiin mukaan menemisestä. Se on vailla pohjaa oleva poliittis-ideologinen propagandaväite, mutta myös sotaopillisesti harhainen, sillä ei hyökkäyksiä tehdä vain hyökkäyssodassa; ne ovat elimellinen osa puolustamista.

Kaiken kaikkiaan: Yksikään maa, jolla siihen on resursseja, ei ole hävittäjistä ilmavoimien erottamattomana osana luopunut ja olisi aika ihmeellistä, jos kaikki maailman ilmasotastrategit olisivat väärässä. Ja vaikka he olisivat kaikki väärässä, hävittäjiä heillä nyt on ja niillä he seuraavaakin sotaa kävisivät.

Jos Suomi pystyisi valmistamaan tarvitsemansa hävittäjät itse, hankintakysymys rajoittuisi pääsiallisesti edellä selostetun kaltaisten teknis-taloudellisten tekijöiden pohjalta harkittavaksi. Tosin varustuksen tasolla olisi silloinkin ulko- ja turvallisuuspoliittisia seurauksia, sillä se tietenkin noteerattaisiin. Suomi ei kuitenkaan pysty, ja se nostattaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan hankinnan toiseksi keskeiseksi näkökohdaksi.

Kaikkien sotatarvikkeiden kauppaan liittyy politiikkaa, ja erityisen poliittista on teknisesti pitkälle kehitettyjen, myyjämaan omallekin sodankäyntikyvylle merkittävien järjestelmien kauppa. Se vaikuttaa siihen, kenelle niitä ylipäänsä myydään ja mitä ostajalta odotetaan. Kun niitä hankitaan, tulee samalla tehdyksi päätös siitä mistä niitä ei hankita. Tappiolle hankintasopimuksesta kilpailtaessa jääneet muistavat sen, vaikka olisivat läheisiä kumppaneita. Potentiaalinen vastustaja tai vastustajat vetävät hankintapäätöksestä tietysti myös johtopäätöksiä, oikeita ja mahdollisesti vääriäkin, mutta on naiivi ja historian moneen kertaan vääräksi osoittama luulo, että riisumalla itse armeijansa suorituskykyä lisää turvallisuuttaan. Monimutkaiset asejärjestelmät luovat väistämättä myös jonkinasteisen jatkuvan riippuvuussuhteen myyjämaan ja ostajamaan välille, ja senkin muut noteeraavat.

Maailma muuttuu myös turvallisuuspoliittisesti, ja kaukaisetkin maailmanvallat kuten Kiina vaikuttavat meidän turvallisuuteemme vähintään vaikuttamalla niiden suurvaltojen laskelmiin, jotka meidän ympäristöömme eniten vaikuttavat. Nato voi heikentyä oleellisesti (tai sitten ei), Yhdysvallat voi ”hylätä” Euroopan kamppailussaan Kiinaa vastaan (tai sitten ei), EU voi heikentyä oleellisesti ja olla koskaan kehittymättä turvallisuusyhteisöksi (tai sitten ei), Pohjoinen jäämeri voi sulaa ja siitä riippumattakin muodostua uudella tavalla suurvaltojen kilpakentäksi (todennäköistä), ympäristöongelmat voivat kärjistyä suurimittaisiksi nälkäkatastrofeiksi, kansainvaelluksiksi ja ankaraksi kilpailuksi uusista ja vanhoista luonnonvaroista (tai sitten ei).

Venäjä halajaa sekä etulaskelmien että suurvalta-addiktion takia lähiympäristönsä hegemoniksi. Se, että sillä ei ole voimavaroja käydä suoraan Yhdysvaltoja ja Kiinaa vastaan ei tarkoita, etteikö se pyrkisi toteuttamaan haavettaan kaikin käytettävissään olevin keinoin. Niihin se lukee myös sodan ja sillä uhkaamisen, jos tilaisuuksia tarjoutuu. Ei tällainen tietysti ole vain venäläisten perisynti, mutta se on ainoa maa meidän välittömässä naapurustossamme, jolla on sekä kyvyt, strateginen kulttuuri että motiivi tällaista politiikkaa harjoittaa.

Summa summarum: Minusta hävittäjät on hankittava, ja ne on hankittava suunnitellussa laajuudessa ja aikataululla, jonka määrittelee nykyisten hävittäjien vanhentuminen. Tarkkaan on harkittava mistä hankitaan, ja vaikka sekundaa ei pidä hankkia, tekninen suorituskyky ei saa olla ainoa harkittava asia. Emme voi sanoa, että olemme varmasti turvassa jos ne hankimme, mutta voimme sanoa, että emme varmasti ole turvassa, jos jätämme ne hankkimatta. Jos koronavirus muuttaa maailmaa, se muuttaa sitä luultavasti turvallisuuspoliittisesti huonompaan suuntaan, eivätkä sen vaikutukset kestä vuosikymmeniä, joten on lyhytnäköistä tai pahempaa vedota siihen hankinnan estämiseksi tai edes lykkäämiseksi.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu