Arvojen sotaako tässä käydään?

Helsingin Sanomaat sulostutti lukijaansa aamukahvilla 20.4.2021 sekä pääkirjoituksella Venäjästä että entisen toimittajansa Kari Huhdan kolumnilla Kiinasta. Edellisenä päivänä oli The Financial Times julkaissut kommentaattorinsa Gideon Rachmanin kolumnin samasta aihepiiristä, mutta aihetta eri tavalla käsitellen. Nämä kolme innoittivat tämän kirjoituksen. Aikaa ehti kulua kuukausi, mutta ei aihe vanhene.

Hesarin mukaan ”Putin koventaa arvojen sotaa” ja Huhdan mukaan ”Kiina iskee, kun maan etu on vaarassa”. Varsinkin ensin mainitusta otsikosta ja ehkä vielä enemmän tekstistä sen alla näkyy, että kirjoittajan maailmankuvaan ei oikein mahdu ymmärrys siitä, että kamppailu vallasta, vaikutusvallasta ja viime kädessä olemassaolosta on valtioiden käyttäytymisen viimekätinen motiivi. Autokraattisissa, saati totalitäärisissä valtioissa se lisäksi kulminoituu niiden johtajien, sen niin sanotun eliitin, taisteluun omasta vallastaan, vaikutusvallastaan ja olemassaolostaan. Putin ei siis kovenna arvojen sotaa, vaan sotaa omasta vallastaan, vaikutusvallastaan ja – pahimmassa tapauksessa – olemassaolostaan, ja jos ei maansa kohdalla olemassaolosta niin kuitenkin olemassaolosta suurvaltana ja pyrkimyksestä palata supervallaksi. Tämä sota on kokonaisvaltaista, sitä käydään kaikilla voimankäytön muodoilla alkaen perinteisistä sodankäynnistä ja päätyen taisteluun ihmisten ”sieluista ja mielistä”. Kuvaan kuuluu, että vastustajien, joita ovat viime kädessä kaikki muut, vaikka taktisia liittoutumisia luodaan ja puretaan, katsotaan toimivan samalla tavalla, joten taistelua on käytävä myös omassa valtiossa niitä vastaan, joiden uskotaan (ja uskotellaan) toimivan vastustajan pussiin.

Tällainen näkemys maailmasta sisältää käsityksen, että voimasuhde on valtioiden välisten suhteiden viimekätinen – ehkä jopa ensikätinen – mittari. Voimasuhde kattaa kaikki voiman muodot ja sen käytön kaikilla osa-alueilla. Niin ikään se sisältää jatkuvan vastustajan voiman testaamisen, tämän vahvojen ja heikkojen kohtien identifioinnin ja hyökkäyksen suuntaamisen heikkoja kohtia vastaan. Vallanvaihdokset, joihin aina sisältyy tietty epävarmuus siitä, mihin suuntaan valtio lähtee ulkopolitiikassaankin, tarjoavat erityisen mahdollisuuden ja luovat tarpeen testata tätä. Edelleen, jokainen onnistuminen oman valtapiirin laajentamisessa, oli se suoranainen valloitus, sananvallan kasvu tai vastustajan heikentyminen, on seuraavan operaation onnistumisen mahdollistava askel, ja seuraava askel otetaan aina. Vasta niin suuri vastavoima, että ”kustannuslaskelma” tuottaa negatiivisen tuloksen, voi johtaa politiikan muuttamiseen, ja silloinkin vain parempaa tilaisuutta odottamaan.

Kiinan kohdalla voisi ehkä jossain määrin paremmalla perusteilla väittää, että se koventaa arvojen sotaa, koska se on aina avoimesti hylännyt demokratian hallitusmuotona ja koska siellä yhä haudotaan kaunaa menneestä puolisiirtomaa-ajasta ja silloin koetuista kärsimyksistä ja nöyryytyksistä. Sekin on kuitenkin enemmän ”pintakuohua” ja Kiinaakin motivoi valtiona samankaltainen maailmankuva kuin Venäjää ja ylipäätään kaikkia niin sanotun liberaalin demokratian piirin ulkopuolella. Kiina vain on Venäjään nähden ylivoimaisessa voima-asemassa ja hyvässä vauhdissa kohti lähes tasavertaista voima-asemaa tärkeimpään vastustajaansa, Yhdysvaltoihin, nähden, joten se ei ole tuntenut samanlaista tarvetta korostaa asemaansa uhittelulla. Nyttemmin se tuntee itsensä niin vahvaksi, että ”kätke kykysi ja odota aikaasi” -teesi on voitu siirtää syrjään ja avoimesti alkaa vaatia ”kunnioitusta”. Tätä vaatimusta ei välttämättä ole tulkittu oikein, koska ”kunnioitus” meidän ajatusmaailmassamme on ihmisyksilöiden tasavertaisuuden ja ihmisarvon eettisesti välttämätön osa. Kiinalle se kuitenkin tarkoittaa jotain muuta, sen ylemmyyttä, joka siis pitää tunnustaa. Kiinan ja sen kulttuuriperinnön tuntevien ja ainakin osittain jakavienkin maiden ja kansojen joukossa tämä sen sijaan ymmärretään erinomaisesti.

Kun todellisuus on tällainen, on kysyttävä, miten Kiinan, Venäjän ja niiden vähäisempien kaltaisten konkreettisiin toimiin niin omissa maissaan kuin ulkopolitiikan kiistakysymyksissä tulisi vastata ja miten ovat tepsineet vastaukset, joihin tähän mennessä on pystytty. Lyhyt vastaus on, että eivät ne ole tepsineet eivätkä voikaan tepsiä. Perussyy on yksinkertainen. Jos voima ja vain voima ratkaisee, voiman puute tai vaikkapa voimaa olisi, kyvyttömyys sitä käyttää merkitsee jatkuvaa alakynnessä, aggression kohteena, olemista. Jos voiman käyttäjää vastassa on vain deklaraatioita, universaaleihin prinsiippeihin vetoamista ja sanktioita, jotka tosin voivat olla kiusallisia mutta eivät vaarallisia, ja jos vastapuolen voi hyvällä syyllä ennen pitkää de facto alistuvan tapahtuneisiin – oikeammin tapahtumaan pantuihin – tosiasioihin ja aikanaan luopuvan sanktioistaankin, elleivät ne ajan kuluessa menetä alkuperäistä vähäistäkin merkitystään muutenkin (vrt. EU:n vuonna 1989 asettama asevientikielto Kiinaan), ei ole syytä muuttaa laskelmia, joiden perusteella harjoitettuun politiikkaan on ryhdytty.

Tätä taustaa vasten kannattaa etsiä syytä siihenkin, miksi otteet ovat koventuneet juuri nyt. Kallistun Rachmanin kannalle, vaikka toimittaja Huhtakin esittää muutaman pätevän pointin kuten kansallismielisyyden lietsonnan Kiinan kommunistisen puoleen aseman pönkittäjänä ja kansallisen edun vaarantumisen – tai oikeammin koetun vaarantumisen – sen ”iskujen” motiivina.

Pekingistä ja Moskovasta (ja tietysti muualtakin) katsottuna suurin ajankohtainen muutos kansainvälisessä tilanteessa on Yhdysvaltain presidentin vaihtuminen. Ei niin, että se olisi johtanut tai johtamassa radikaaliin muutokseen Yhdysvaltain suhteissa ja suhtautumisessa näihin kahteen maahan, mutta kylläkin siinä mielessä, että Joe Bidenin henkilökohtainen ja hänen hallintonsa – ja viime kädessä äänestäjäkuntansa – tahto ja kyky vastata Kiinan ja Venäjän paineeseen on testaamatta ja se halutaan testata. Molemmissa maissa on lisäksi tulossa ainakin yksi sisäinen tapahtuma, joka sekä motivoi että pakottaa olemaan tekemättä mitään myönnytyksiä. Kiinassa tämä on kommunistisen puoleen satavuotisjuhla ja Venäjällä duuman vaalit. Ensin mainittu on tietenkin symboliarvoltaan huomattavasti jälkimmäistä suurempi. On kuitenkin turha odottaa, että näiden tapahtumien jälkeen perusasiat mitenkään muuttuisivat. ”La lutta continua”, voisi sanoa, vaikka aivan eri asiaa tarkoittaen kuin meilläkin aikoinaan hoilattiin.

No miten sitten pitäisi vastata? Viime kädessä vastaus vaatisi tässä esittämäni (enkä ensimmäistä kertaa) valtioiden välisiä suhteita koskevan peruskäsityksen omaksumista, eikä siihen riittäisi vain johtajiemme asennemuutos, vaan sen olisi ulotuttava koko yhteiskuntaan. Se on varmaankin yhtä vaikea aikaansaada kuin olisi päinvastaisen muutoksen aikaansaaminen Kiinassa ja Venäjällä ja muissakin yhteiskunnissa läntisten demokratioiden piirin ulkopuolella. Se vaatisi, että samalla kun omissa yhteiskunnissamme jatkamme omien ihanteidemme ja arvojemme (käytänpä minäkin nyt tätä epämääräisyydestä ja tekopyhyydestäkin syyttämääni termiä) ylläpitämistä, omaksumme heidän mallinsa suhtautumisessamme maailmanjärjestyksen perusteisiin. Se onnistui silloin, kun meidänkin yhteiskunnissamme vain pieni yläluokka yksin vastasi valtion hallitsemisesta ja sen ulkopolitiikasta, mutta se tuskin onnistuu enää.

Jotain pienempää kuitenkin voisi yrittää – tai ei niinkään pientä. Meidän on korjattava heikkouksia, joihin vastustajat edellä sanotun mukaisesti hyökkäyksensä kohdistavat. Se voi tarkoittaa perinteistä sotilaallista voimaa, mutta ennen muuta se tarkoittaa teknologiaa, siihen nojaavaa taloudellista voimaa ja sen uudistumista, ja mikä tärkeintä, se tarkoittaa yhteiskuntiemme sisäisten ristiriitojen korjaamista. Ne ovat taloudellisia mutta myös kulttuurisia, sanan laajassa merkityksessä, yhteiskuntaa koossa pitävien yhteisen identiteetin osatekijöiden murenemista aiheuttavia.

Ja entä jos vielä pystyisimme hillitsemään vastustamatonta taipumustamme julistaa arvojamme ja ties mitä sen sijaan että tekisimme hiljaa sitä, mitä niiden mukaan pitää tehdä. Oliko se Theodore Roosevelt, yksi harvoista reaalipolitiikkaa harjoittaneista Yhdysvaltain presidenteistä, joka sanoi, että mitä isompaa keppiä kannat, sitä pienemmällä äänellä pitää puhua. Pitäisi keskittyä kepin kasvattamiseen sen sijaan että nostetaan äänen volyymia.

+17
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu