Arvojohtajuus ja arvosjohtajuus

Alivaltiosihteeri, valtiotieteen maisteri Jori Arvosen nimitys Suomen seuraavaksi EU-suurlähettilääksi on nostattanut intohimoja ja kuten arvata saattoi, kommenttisuman muun muassa erinäisiltä oikeustieteen professoreilta. Ehkä olisi parempi olla kokonaan puuttumatta asiaan, mutta esitän kuitenkin muutaman kommentin minäkin. Teinhän elämäntyöni pääosan ulkoministeriössä, ja siitä melkoisen siivun juuri EU-asioiden parissa. Viime kädessä oleellisinta tässä ei mielestäni ole Arvosen nimitys EU-lähettilääksi, vaan se ilmiö tai ilmiöt, joiden tulosta tällainen päätös on – ja sen seuraukset. Muistaakseni olen kerran keskustellut Arvosen kanssa eikä minulla ole ollut häneen muuta suoranaista kontaktia, joten miestä itseään ja hänen tosiasiallista kompetenssiaan uuteen tehtäväänsä en voi enkä halua kommentoida ollenkaan.

Nimityksen oikeudellinen puoli näyttää selvältä. Arvonen ei täyttänyt tehtävään määräämisen edellytyksenä olevan viran (muistutukseksi, että ulkoministeriössä virka ja tehtävä ovat eri asioita), tai ylipäätäänkään ulkoministeriön diplomaattivirkojen muodollisia kelpoisuusvaatimuksia. Toisaalta valtioneuvostolla on oikeus poiketa niistä antamalla erivapaus, ja tätä oikeutta se käytti Arvosen tapauksessa. Kritiikki nimitystä kohtaan voi siten kohdistua vain sen tarkoituksenmukaisuuteen ja seurauksiin.

Ensimmäinen huomionarvoinen seikka on ehkä hieman kyyninen: kun pää on näin saatu auki muun kuin ammattidiplomaatin nimittämiselle EU-edustuston päälliköksi, kynnys jatkaa samalla tavalla madaltuu ratkaisevasti. Uskallan epäillä sen madaltuvan niin ratkaisevasti, että paikasta on turha UM:n karrieeridiplomaattien enää kilpailla. Joku voi tosin sinänsä oikein muistuttaa, että onhan kyseisen edustuston päälliköksi ennenkin nimitetty henkilö UM:n ulkopuolelta, eikä se huono nimitys ollut. En kuitenkaan ihan rinnastaisi häntä Arvoseen.

Itse asiassa näyttäisi, että kynnyksen aleneminen oli tajuttu jo tällä kertaa. Tunnen suurimman osan muista hakijoista henkilökohtaisesti ja tiedän, että hekin olisivat homman kunnialla hoitaneet, mutta monet UM:n korkeimmissa asemissa olevista ja eniten kokemusta omaavista diplomaateista eivät halunneet tehtävään hakea. Se kertoo kokeneelle aika paljon. Kaikkia ei asia sureta; ainakin tästä nimityksestä netissä julkaistujen uutisten – varsinkin UM:n virkailijayhdistyksen esittämästä kritiikistä – kommenttirimpsuissa tunnetaan uuämmäläisten sivuuttamisesta pikemminkin pahanilkistä iloa. Kovin korkeaa luottamusta ministeriössä kelpoisuusvaatimusten täyttämisen kautta ja pitkän kokemuksen myötä kokemusta hankkineisiin ammattidiplomaatteihin ei tunnu olevan myöskään valtakunnan poliittisella johdolla. Näillä vuosirenkailla se ei yllätä, mutta ei ilahdutakaan.

Toinen kommentoinnin arvoinen seikka, jonka olen julkisesta keskustelusta havainnut, on ajatus, että kyseiset kelpoisuusehdot olisivat vanhentuneet ja että niistä pitäisi siksi luopua. Tämä olisikin kätevää nimittäjän kannalta, sillä erivapauden tarve tietenkin suuntaa huomiota kiusallisella tavalla siihen, että halutaan nimittää henkilö, jolla ei kelpoisuutta ole. Samalla kohdistuu poikkeuksellista huomiota nimitykseen ylipäänsä ja myös niihin motiiveihin, joilla kelpoisuusehdot halutaan sivuuttaa. Miksi muuten juuri ulkoministeriön diplomaattivirkojen erityiset kelpoisuusvaatimukset niin jurppivat? Onhan niitä muuallakin. Eikö esimerkiksi upseereilta vaadittu kadettikoulun suorittaminen siis myös ole vanhanaikaista ja lopetettava?

Erikoinen huomiotani kiinnittänyt yksityiskohta, tosin vain sivumennen raportoitu, oli että Arvosen nimittämällä ulkopoliittinen johto saisi paremmin informaatiota EU:ssa esillä olevista asioista. Tämä kuulosti kaltaiseni entisen virkamiehen mielessä sekä loukkaavalta että masentavalta. Onko siis niin, että Suomen demokraattiselle järjestelmälle ja sen tuottamalle poliittiselle johdolle lojaalin viranhaltijan asiantuntemus, raportoimat tiedot ja esittämät arviot eivät (enää) poliittiselle johdolle kelpaa, että siihen kelpaa vain ”oma” mies tai nainen? Entä jos poliittinen johto tai osa siitä sattuisi vaihtumaan kesken poliittista luottamusta nauttivan viranhaltijan toimikauden? Pitäisikö hänetkin saman tien vaihtaa uuteen, uuden johdon poliittista luottamasta nauttivaan?

Tällaiseenkin näkyy muuten jo olevan viehtymystä, Yhdysvaltain esimerkkiin kai nojaten. Mutta ymmärretäänkö silloin, että Yhdysvalloissa on sellainen julkisen hallinnon osa, jota Suomessa ei ole? Heitä kutsutaan englanniksi nimellä ”public servants”, joka on aivan eri asia kuin ”civil servants”; jälkimmäinen vastaa suomalaista virkakuntaa. Ensin mainitut ovat presidentin poliittisten preferenssiensä (joista kampanjalahjoitukset eivät ole vähäisin) ja luottamuksensa perusteella valitsemia neuvonantajia, avustajia ja keskeisten virastojen johtajia, jotka hän voi vaihtaa halutessaan (mutta joista tärkeimpien nimitys vaatii Yhdysvaltain senaatin vahvistuksen). He ovat niitä, jotka kulkevat heiluriliikkeen tavoin hallinnon, liike-elämän, think tankien, yliopistojen ja muiden vastaavien väliä. Päinvastoin kuin diktatuureissa, he eivät Yhdysvalloissa ole presidentin mielivallan armoilla; päinvastoin, on jopa luonehdittu, että kelvollisen ”public servantin” välttämätön edellytys on taloudellinen riippumattomuus, joka mahdollistaa sen, että hän uskaltaa ”speak truth to power” kuten sanonta myös kuuluu. Tälläisella systeemillä on etunsa mutta myös haittansa enkä ole ollenkaan vakuuttunut, että sen ujuminen Suomeen, jossa se merkitsisi poliittisten luottamushenkilöiden tuloa osaksi virkakuntaa, ”civil service”, on hyväksi.

Kolmanneksi, Arvosen nimitys on vain yksi ilmentymä jo vuosikymmeniä hitaasti mutta vääjäämättömästi käynnissä olleesta laajemmasta, virkakunnan ja poliittisen johdon välille auenneesta juopasta. Suomessa ei, päinvastoin kuin monissa muissa ja varsinkin suuremmissa maissa, ministeriöiden poliittinen johto alun perin eristäytynyt laajan poliittisen avustajakunnan, ”kabinetin”, taakse kuten esimerkiksi Ranskassa. Tämä mahdollisti sen, että virkakunta oli suoraan tekemisissä kaikkien, myös poliittisesti ”kuumimpien” asioiden hoitamisen kanssa. Kieltämättä se myös altisti heidät jossain määrin politiikanteolle, ja saattoipa olla sellaisiakin, jotka antoivat altistaa itseään liikaa. Myönteiset seuraukset olivat kuitenkin suurempia. Virkakunnan tunne oman työn merkityksellisyydestä oli korkea, ja siten myös sen sitoutuminen ja motivaatio, poliittinen johto pysyi selvillä virkakunnan vahvuuksista ja heikkouksista, ja saattoi luottaa sen lojaalisuuteen. Tämä tilanne on vähitellen ollut heikkenemässä ja voi olla että se on eläkkeelle jäämistäni seuranneina vuosina jo suurelta osin kadonnut. Juopan syveneminen nimittäin oli urani viimeisinä vuosina jo selvästi nähtävissä sitä mukaa kun ministerin poliittinen ”seurue” kasvoi.

Tästä kehityskulusta syntyy paheneva kierre. Jos virkakunta eristyy ja eristetään tärkeistä asioista askartelemaan toisarvoisten asioiden parissa, se turhautuu ja alkaa ajan mittaan menettää myös ammattipätevyyttään. Tätä voidaan sitten käyttää perusteluna sille, että virkakunta voidaan ja jopa pitääkin syrjäyttää tärkeimpiin virkoihin nimitettäessä ja tärkeimpiin tehtäviin määrättäessä. Vielä ei Suomessa olla tässä yhtä pitkällä kuin monissa muissa maissa, mutta matkalla sinne päin ollaan, enkä näe merkkejä suunnan muuttumisesta.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu