Arvokasta EU-politiikkaa

Hallitus sai joku aika sitten valmiiksi EU-poliittisen selonteon (https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/162702/VN_2021_4.pdf?sequence=1&isAllowed=y), toisen osan kokonaisuudesta, jonka muodostavat tämän asiakirjan lisäksi jo viime vuonna aikaan saatu ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko ja vielä valmistumistaan vartova puolustuspoliittinen selonteko.

Positiivisia asioita herkeämättä kaipaava tarkkailija etsii sellaisia tästäkin asiakirjasta, mutta se osoittautui työläämmäksi kuin utp-selonteon kohdalla. Siitä voi kuitenkin heti kärkeen onnitella, että selonteko on saatu mahtumaan 27 sivuun. Yllättävää ei ole, että sen lähtökohta ja läpikäyvä sävy on myönteinen EU:n ja Suomen jäsenenä pärjäämisen suhteen. Kuitenkaan täällä asiakirjalla tuskin montaakaan EU:hun kielteisesti suhtautuvaa saadaan muuttamaan mieltään. Se voidaan kuitata vain retoriseksi tappioksi, mutta sitä ei pidä väheksyä, sillä kamppailua ihmisten sieluista ja mielistä käydään nimenomaan mielikuvilla, ja siinä EU:n vastustajat ovat olleet viime vuodet niskan päällä.

Tekstissä on runsaasti ja tiiviisti konkreettisiakin, varsinkin EU:n sisäiseen kehittämiseen kantaa ottavia tavoitteita, mitä voi myös pitää myönteisenä. En niitä tässä kommentoi, vaan keskityn periaatteellisempiin asioihin, jotka näyttäisivät ikään kuin ”kehystävän” Suomen tämänhetkistä EU-politiikkaa. Olen kirjoittanut viime aikoina useaan kertaan EU:sta eri näkökulmista, ja niinpä tämä teksti väistämättä sisältää myös ennen esittämääni, mutta sisältäköön, sillä repetitio mater studiorum est kuten koulussa sanottiin, vaikka en latinaa lukenutkaan. Jotenkin hämäräksi selonteossa jää se, mitä Suomi oikeastaan konkreettisesti EU:lta odottaa, vaikka kyseessä on nimenomaan Suomen EU-politiikkaa koskeva asiakirja, ja juuri sitä tarvittaisiin EU:ta koskevan arvostelun ja siitä eroon pääsyä vaativien vastapainoksi.

Yksi yleinen kommentti sisämarkkinoiden ja muun sellaisen vahvistamiseksi selonteossa asetetuista tavoitteista on pakko esittää, nimittäin siitä, että EU:sta pitäisi tulla maailman kilpailukykyisin ja sosiaalisesti ehein ilmastoneutraali talous. Se on varsinkin alkuosaltaan tutunoloinen lause. Onneksi ei tällä kertaa ole asetettu aikataulutavoitetta, sillä tavoite muistuttaa ikävästi siitä, kun EU:sta piti tulla maailman kilpailukykyisin talous vuoteen 2010 mennessä. Tiedetään miten kävi.

Ensimmäiseksi mainituista kehystävistä seikoista huomio kiinnittyy ”EU:n arvoihin”. Mitä ne ensinnäkin ovat? Ovatko ne nämä kolme (tai neljä): demokratia, oikeusvaltio (tai oikeusvaltioperiaate) sekä perus- ja ihmisoikeudet? Vai nämä, jotka luetellaan heti äsken mainittujen jälkeen: ihmisarvo, ihmisoikeudet, vapaus, demokratia, tasa-arvo, oikeusvaltio, ja hieman jäljempänä solidaarisuus? Tasa-arvo rajataan tosin vain sukupuolten väliseksi, mutta sitä seuraavat vielä yhdenvertaisuus ja oikeudenmukaisuus. Ne ovat selonteon mukaan unionin kaiken toiminnan perusta ja ne on huomioitava kaikessa EU:n ja jäsenvaltioiden toiminnassa. Tähän osioon on löytänyt tiensä myös asioita, joita ei tulisi arvoiksi luonnehtineeksi kuten korruptio, veronkierto ja harmaa talous, toki kielteisinä ja siis vastustettavina ilmiöinä.

On pakko kysyä, miksi nämä arvot, jos nämä ne ovat (ja siitäkin voisi väitellä mikä oikeastaan on arvo ja mikä on jotain muuta) ovat nimenomaan EU:n arvot? Onko EU:lla ylipäänsä eri arvoja kuin sen muodostavilla mailla ja kansoilla, viime kädessä ihmisillä yksilöinä? Arvojen puolustamisesta, niistä kiinni pitämisestä ja niiden edistämisestä puhutaan niin paljon, että pakosta tulee mieleen vanha sanonta siitä puhumisesta mistä on puute. Niinpä tämä paljo puhe kuulostaa hätähuudolta sen takia, mitä on tapahtumassa EU: sisällä, jäsenmaiden yhteiskunnissa; ja hätähuudolta sen takia mitä on tapahtumassa muualla maailmassa, niin demokratian tukipilareina pidetyissä yhteiskunnissa kuin sellaisissa, joiden toivottiin ajan mittaan demokratioiksi kehittyvän. Sanomatta kuitenkin jää, mitä oikeastaan on aikomus tehdä niiden eteen, pelastamiseksi.

Toiseksi, vahvuudet; mitkä ne olisivat ja mitä siis keinot, joilla arvoja puolustetaan? Selonteko on silmiinpistävän ohut tästä. Sen sijaan se on täynnä julistuksenomaisia lauseita tyyliin ”Unionin on vastattava … tukeutumalla yhteisiin arvoihinsa, edistämällä määrätietoisesti tavoitteitaan, vahvistamalla strategista toimintakykyään ja puolustamalla monenkeskistä yhteistyötä.” Niin pitää, mutta miten, konkreettisesti (vaikka ihan käytännön ratkaisuihin ei mentäisikään)?

Mitä vahvuuksia EU:lla voisi olla, sellaisia joita yksittäisillä jäsenmailla ei ole? Yksi tulee mieleen välittömästi ja se mainitaan toki myös selonteossa: sisämarkkinat. Ne eivät tee EU:sta yhtä taloutta kansantalouden tapaan, mutta kuitenkin jotain paljon enemmän kuin vaikkapa vapaakauppa-alue tai tulliliittokaan. Rahaliiton myötä, vaikka se onkin suppeampi kuin koko EU, ero niihin on vain korostunut. Eurokriisi ja sitä hyväksi käyttäneet arvostelijat ovat onnistuneet hämärtämään tämän vahvuuden merkitystä, mutta kyllä se kuitenkin on, tosin yhteisellä kauppapolitiikalla maustettuna, vahvin konkreettinen, myös ulospäin (mutta ei vain ulospäin) vaikuttava EU:n voimanlähde.

Sisämarkkinoiden jälkeen ei helpolla muita vahvuuksia mieleen tulekaan, ei ainakaan mitään materiaalista – ja immateriaaliset asiat kiertyvät jotenkin vääjäämättä takaisin noihin arvoihin, joita niin helposti pidetään samalla myös vahvuuksina. Niiden voima on houkuttelevuus yhteiskuntamallina, ja siten riippuu siitä, että ne ovat olleet ja ne on mielletty voittajien, länsimaiden, ominaispiirteiksi. Kun herruus on mennyt, on hapertunut myös noiden arvojen ”arvo” entisten alistettujen mielissä.

Vaikeampi ja ehkä viime kädessä mahdoton on selittää, miksi ne ovat menettäneet arvoaan myös omissa yhteiskunnissamme, jos kohta yksi selitys on silmiemme edessä: se, että vauraus, jota järjestelmämme on tuottanut, on (jälleen) alkanut jakaantua yhä epätasaisemmin. Keskiarvot voivat yhä kasvaa, mutta keskihajonta kasvaa vielä nopeammin. Toisekseen, vaurauden luomisessa ovat alkaneet onnistua sellaisetkin, jotka eivät ole jakaneet arvojamme. Lisäksi vaikuttanee se, että, että tuo vauraus on ostettava yhä kalliimmalla hinnalla ympäristömme tuhoutumisen muodossa. Syvempiäkin syitä varmaan on, mutta ne ovatkin sitten niin syvällä, että niitä ei ole helppo kaivaa esiin.

Sitten ovat vielä edut. Selonteossa nekin mainitaan useaan kertaan, ja niitä pidetään tarpeellisena puolustaa ja edistää. Mutta mitä ne ovat, avoimen maailmantalouden ja sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestelmän, noiden aina toisteltujen hyvin yleisluonteisten asioiden ohella ja varjossa? Ja kuten arvojen ja vahvuuksien kohdalla, miten muuten kuin latteilla yleistyksillä niitä puolustettaisiin ja edistettäisiin? Pakko on kysyä, mitä tarkoittavat tällaiset lauseet:

”Unionin strategisen autonomian on perustuttava EU:n omien vahvuuksien kehittämiselle, reilulle kilpailulle ja maailmantalouteen osallistumiselle sekä EU:n arvojen ja etujen entistä määrätietoisemmalle edistämiselle ja vastuunkantamiselle ulkoisessa toiminnassa.”

”Muuttuneen globaalin toimintaympäristön valossa on tärkeää lisätä EU:n kykyä tehdä kauppapolitiikassaan ratkaisuja omista lähtökohdistaan ja puolustaa etujaan, mutta Euroopan avoimuus kansainväliselle kaupalle ja investoinneille tulee säilyttää.”

Ja varsinkin tällainen:

”Tulisi pohtia (sic!), kuinka kauppapolitiikalla voitaisiin tehokkaimmin saada aikaan yhteiskuntien muutosta (societal change) EU:ssa ja kumppanimaissa.”

Lopetan seuraavaan teesiin, en ensimmäistä enkä kai viimeistäkään kertaa. Jotta kaikkea tätä, arvojen (saati etujen) edistämistä, sääntöpohjaisen järjestelmän vahvistamista, Kiinan ja muiden asettamiin haasteisiin vastaamista ja niin edelleen kannattaisi edes tavoitella, tarvitaan voimaa, jota toki voi kutsua vahvuuksiksi, jos voima on liian reaalipoliittinen ja brutaali ilmaisu. Jos ei ole kykyä eikä halua koota olemassa olevia resursseja ja luoda puuttuvia kokonaisvaltainen voiman (teknologinen, taloudellinen, sotilaallinen ja vetovoimaan perustuva) käyttämiseksi, ei ole asiaa maailmanpolitiikan pääpöytään, jonne kuitenkin pyrkyä on. Nyt ei EU ole sellainen jotta se moiseen pysyisi (enkä tätä sano vahingoniloisesti vaan alakuloisena).

+6
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu