Borg (ei Björn)

Englantilainen The Economist -viikkolehden joulunajan kaksoisnumerossa oli useita laajoja esseetyyppisiä kirjoituksia. Yksi niistä, nimeltä ”Beware the Borg”, innoitti tämän blogiartikkelini. ”Borg” ei viittaa tennistähteen eikä vaatebrändiin, vaan Star Trek -televisiosarjassa esiintyvään super-organismiin. Se on sivilisaatio, jonka kaikki yksilöt ovat mentaalisesti yhteen kytkeytyneitä niin, että on muodostunut koko sivilisaation yksi mieli, johon yksilöt ovat kokonaan sulautuneita. Televisiosarjassa draama vaatii Borg-organismille johtajan, jonka kautta sen tahto toteutuu, mutta esseessä se on kelvannut analogiaksi siksi, että organismi voisi olla kuviteltavissa sitenkin, että ei olisi mitään johtajaa, vain toisiinsa kytkeytyneiden yksilöiden kokonaisuus.

Tätä aasinsiltaa myöten päästään varsinaiseen pointtiin, joka on suunnitelmatalouden ja markkinatalouden jälkimmäisen hyväksi jo ratkenneeksi uskottu kilpajuoksu. Kysymys on kuitenkin ilmaantunut uudelleen näyttämölle, eikä vain siksi, että markkinatalouksissa on törmätty yhteiskunnallisiin ongelmiin alueellisen ja yhteiskuntaluokkien kasvavan eriarvoistumisen takia. Kysymys markkinoiden ja suunnittelun paremmuudesta on noussut esille uudestaan myös tietokoneiden suunnattomasti kasvaneen kapasiteetin ja sen myötä kehittyneiden ohjelmistojen ansiosta – tai syystä. On herännyt ja herätetty kysymys, voisiko markkinoiden ”näkymätön käsi” tulla näkyväksi, toisin sanoen, voisiko tekoälyn avulla saada aikaan jotain sellaista, mikä toimisi paremmin, eli vastaisi kuluttajien tarpeisiin ja jakaisi tuotannon tarvitsemat resurssit tehokkaammin kuin ”sokea” reagointi hintasignaaleihin, joiden kautta tuotantopäätökset markkinataloudessa syntyvät.

Tämä kysymys oli ”laskentaongelman” nimellä talousteoreetikkojen mielissä ja kirjoituspöydillä 1920-luvulla, ja teoreettisia ratkaisuja siihen etsittiin matematiikan avulla. Sosialistisissa maissa nämä pohdiskelut jatkuivat 1920-luvun jälkeenkin. Muistan itsekin joskus opiskeluvuosinani tai pian niiden jälkeen lukeneeni kirjan, jossa käsiteltiin klassisen talousteorian mukaisen ”täydellisen kilpailun” vastapainona ”täydellistä suunnittelua” teoreettisena kysymyksenä. Ratkaistava kysymys oli, mitä tuotantopanoksia ja kuinka paljon tarvittaisiin haluttujen lopputuotteiden aikaansaamiseen. Muistelen ongelman matemaattisessa muodossaan kiteytyneen kysymykseen niin sanotun käänteismatriisin olemassaolosta, ja löytämisestä jos se oli olemassa. Se on aikamoinen urakka jo teoreettisestikin, ja käytännössä sen teki mahdottomaksi kokoluokka, se että lopputuotteita oli miljoonia, Neuvostoliitossa käsittääkseni sen loppuaikoina parikymmentä miljoonaa.

Kysymys, jota ei The Economistinkaan esseessä, jos sen oikein luin ja oivalsin, juurikaan käsitellä ja johon kommunistinen suunnitelmatalous ei (tietenkään) löytänyt vastausta, on, millä keinoin kuluttajien preferenssit otetaan hypoteettisessa tekoälymallissa selville. Markkinamallissahan niitä ei tarvitse ”ottaa selville”. Neuvostomallissa suunnittelijat päättivät, mitä kuluttajille valmistetaan ja siihen heidän piti tyytymän. He eivät tietenkään pitemmän päälle siihen tyytyneet, eivät tuotevalikoiman eivätkä laadun suhteen, ja seurauksena oli paitsi koko talousjärjestelmän suunnaton tehottomuus myös varjotalouden, mustan pörssin ja korruption syntyminen.

Matematiikan taitoni eivät varmaan parhaimmillaankaan, vuosikymmeniä sitten, olleet riittävät arvioimaan, oliko laskentaongelma edes teoriassa mahdollista ratkaista. Siinäkin tapauksessa, että se olisi teoreettisesti mahdollista, jää jäljelle kaksi kysymystä: 1) riittäisikö edes nykyisten tietokoneiden kapasiteetti ratkaisemaan sen käytännössä, ja 2) miten kuluttajien preferenssien selville saaminen nyt onnistuisi yhtään sen paremmin kuin 1920-luvullakaan ilman markkinoiden hintamekanismin apua? Ehkä se olisi mahdollista, jos ei aivan tarkasti niin likimäärin, koska avuksi on tulossa jo alullaan oleva ”internet of things”, miljardien laitteiden kytkeminen internetiin. Kartoitetaanhan kuluttajien preferenssejä jo nyt sillä valtavalla datamassalla, jota nykyiset laitteet keräävät kaikkialta yhteiskunnasta. Eikä ainoastaan kartoiteta, vaan muokataan.

Kiinassa kommunistinen puolue on viimeisten 40 vuoden ajan onnistunut yhdistämään yksipuoluevallan, ”kansan demokraattisen diktatuurin”, ja suunnitelmatalouden höllentämällä viimemainittua siinä määrin, että ”sosialismi kiinalaisin ominaispiirtein” muistuttaa aika tavalla ”kapitalismia kiinalaisin ominaispiirtein”. Sen se on aikaansaanut sallimalla markkinamekanismin toimimisen mutta pitämällä kansantalouden avainalat kuten rahoitussektorin, energiantuotannon ja huipputeknologian avainalat kontrollissa valtion ja puolueen enemmistöomistuksen avulla. Ainakaan toistaiseksi ei ole näkynyt merkkejä siitä, että Kiinassa oltaisiin suunnittelemassa markkinamekanismin korvaamista tekoälyn suorittamalla suunnittelulla. Ehkä sekin ajatus jossain siellä kuitenkin muhii, sillä niin paljon ominaispiirteitä kuin kiinalaiseen sosialismiin/kapitalismiin sisältyykin, kommunistinen ideologia on totalitäärinen, ja siihen taas sopii paremmin ja viime kädessä ainoastaan totaalinen kontrolli. Kiinassa onkin asetettu tavoitteeksi tulla johtavaksi tekoälyn kehittäjäksi, mikä sopisi hyvin tähän kuvioon.

Markkinamekanismin ohella toinen kysymys, jonka tekoälyteknologia on jo nostattanut, ja johon myös The Economistin esseisti puuttui, on demokratian kohtalo. Jos tekoäly pystyisi parempaan kuin markkinat, pystyisikö se myös parempaan kuin demokratia? Jos miljardien sensoreiden keräämän informaation avulla toimiva itseoppiva tekoäly saa selville kuluttajien preferenssit paremmin kuin markkinoiden näkymätön käsi ja osaa sitä paremmin laskea, miten tuotanto lukemattomine portaineen pitää rakentaa, eikö se pystyisi samaan myös äänestäjien poliittisten preferenssien kohdalla ja eikö vallanpitäjä silloin voisi silloin laskea, millaista politiikkaa pitää tehdä, jolloin häntä ei olisikaan syytä kontrolloida ja haluttaessa vaihtaa vaaleissa? Tämä voi kuulostaa tieteisfantasialta ja demokratian pyhäinhäväistykseltä, mutta jos fantasia osoittautuisikin todeksi (joskus niinkin voi tapahtua), silloin olisi pakko kysyä, mikä demokratiassa on niin ansiokasta, että se olisi säilytettävä? Politologit ovat jo kehittäneet käsitteet tätäkin valintilannetta varten. Input legitimacy: vaikka systeemi ei anna mitä kansa haluaa, sen demokraattisuus antaa sille legitimiteetin. Output legitimacy: systeemin (eli vallanpitäjien) on legitimoitava itsensä tuloksilla, koska systeemi sinänsä ei epädemokraattisuuteensa takia ole legitiimi.

Mutta hetkinen. Jos ja kun kuluttajien preferenssejä pystytään kartoittamisen lisäksi myös muokkaamaan, eikö niin voi tehdä myös äänestäjien preferensseille? Selvästikin se on ainakin periaatteessa ja ilmeisesti myös käytännössä mahdollista, jos tiedot niin Yhdysvaltain presidentinvaaleista kuin erinäisistä muistakin viime aikojen vaaleista yhtään pitävät paikkansa. Kyse ei kuitenkaan tähän asti ole ollut demokratian korvaamisesta tai korvaantumisesta ”poliittisella suunnitelmataloudella”, vaan äänestäjien preferenssien muokkaamisesta ainakin muodollisesti demokratian vaatimukset täyttäviä vaaleja silmällä pitäen. Kiinassa, joka tosin ei tietenkään ole demokratia ollenkaan, ollaan ottamassa seuraavia askeleita luomalla ”social scoringin” muodossa kansalaisia jatkuvasti luokittelevaa palkitsemis- ja rankaisemisjärjestelmää.

Mitä tulevaisuus mahtaakaan tuoda tullessaan? Tässä esittelemäni, kaavailemani ja spekuloimani perustuu sille, että viimekätinen toimija on kuitenkin ihminen, jolla on uuden teknologian myötä käytössään välineitä ja edessään haaste: suunnitelmatalouden paluu ja demokratian korvaantuminen tai ei. Suuren suosion saanut israelilainen historioitsija/visioija Yuval Noah Harari menee paljon pidemmälle teoksessaan Homo Deus. Hänelle ihmisetkin ovat algoritmeja, tosin biologisia päinvastoin kuin tietokoneissa jylläävät algoritmit, ja näiden biologisten algoritmien tavoitteena on jumaluus. Ei niistä tosin tule sellaisia jumalia kuin kristinuskon tai islamin kaikkivaltiaat jumalat, vaan pikemminkin antiikin Kreikan (ja Rooman) jumalien kaltaisia olentoja, joilla on yliluonnollisia voimia ja jotka ovat kuolemattomia – ja joilla on oletettavasti Olympos-vuoren asukkaiden tapaan hyvin ihmismäisiä tunneominaisuuksia. Sitä en pysty kuvittelemaan, millainen talous- ja poliittinen elämä heillä olisi, mutta eiköhän aika monta välivaihetta pitäisi käydä läpi ennen kuin nykyajasta heidän maailmaansa olisi siirrytty.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu