Brexit: loppu lähestyy

Tieteessä ja taiteessa menee maine, jos käyttää lähdettä mainitsematta toisen saavuttamia tuloksia tai heidän sanomisiaan. Mutta monissa ajatuspajoissapa on päinvastainen sääntö, ainakin toisinaan: maine menee jos kertoo Chatham House -sääntöä rikkoen kuka sanoi mitäkin. Tämä kirjoitukseni hyödyntää tätä mainiota sääntöä, jos kohta seassa on myös omia sanomisiani ja onpa siinä sellaistakin, mikä kyllä sai ajatuspajasta inspiraation mutta ei tullut siellä sanottua.

Kyse on pitkästä aikaa taas brexitistä. Sehän kyllä on, päinvastoin kuin esimerkiksi lehdistä saa toisinaan lukea, jo tapahtunut, sillä Britannia erosi EU:sta 1.2.2020. Vasta vuoden vaihteessa päättyy kuitenkin siirtymäkausi, jonka aikana sitä ovat sitoneet useimmat EU-jäsenyyteen kuuluvat velvoitteet ja oikeudet, ei kuitenkaan osallistuminen EU:n toimintaan sen toimielimissä. Samalla on neuvoteltu siitä, millainen suhde Britannialla olisi EU:hun siirtymäkauden jälkeen. Sen pitäisi olla jonkinlainen vapaakauppasopimus, mutta olisiko se laaja kumppanuussopimus, suppea ”klassinen” vapaakauppasopimus tai jotain siltä väliltä, siitä ei vieläkään ole varmaa tietoa. Tai oikeastaan on, ainakin melkein varma tieto, mutta sitä ei ole haluttu taktisista syistä suureen ääneen kertoa.

Britannia ei halunnut jatkaa vuoden lopussa päättyvää siirtymäkautta, ja niinpä se todella päättyy, joten aikaa uuden sopimuksen tekemiseen on enää pari kuukautta. Koska se olisi myös saatava voimaan ennen vuodenvaihdetta, neuvotteluaikaa on enää kolmisen viikkoa, ja jos pääministeri Johnsonin uhittelut, että valmista pitää olla ennen lokakuun puoliväliä, ovatkin tosia eivätkä vain pullistelua, aika on jo käytännöllisesti katsoen lopussa. Tämän voi asettaa sitä tosiasiaa vastaan, että valmiina ei ole mitään yhteisesti sovittua, eikä ilmeisesti mitään saatu aikaiseksi juuri päättyneellä yhdeksännelläkään neuvottelukierroksella. EU:lla on kyllä oma ehdotus sopimukseksi, ja ehkä briteilläkin on jotain pöytälaatikossaan, mutta on pakko kysyä ja kyseenalaistaa, millä ilveellä tästä tilanteesta olisi mahdollista enää päästä valmiiseen sopimukseen, joka voitaisiin esittää edes EU:n neuvostolle ja Britannian parlamentille (jos kyse olisi ”bare bones” -tyyppisestä riisutusta vapaakauppasopimuksesta), saati myös jäsenmaiden ja EU:n parlamenteille, jos tähdätään laajempaan sopimukseen, koska silloin sen tekeminen vaatii hyväksynnän kaikissa EU:n jäsenmaissa.

Isoimmat avoimet kysymykset, tai pikemminkin kysymykset, joista vallitsee perustavanlaatuinen erimielisyys, ovat: kalastus, riitojen ratkaisu ja tasapuoliset kilpailuolosuhteet. Nämä ilmaisut kätkevät sisäänsä isoja asioita. Kalastus ei tosin taloudellisesti ole koko kokonaisuudessa iso asia, mutta poliittisesti se on vaikea. Periaatteellisestikin se on vaikea, sillä kysymys ei ole vain kalakaupasta vaan siitä, olisiko kalastaminen osapuolten vesillä edelleen yhteinen oikeus kuten se on EU:ssa, vai ei. Riitojenratkaisumenettely kätkee sisäänsä kysymyksen siitä, kuka tai mikä ne viime kädessä ratkaisee, ja erityisesti, mikä on EU:n tuomioistuimen ratkaisuvalta. EU ei voi luopua sen päätösvallasta EU-oikeuden tulkitsijana, ja Britannialle kysymys on viime kädessä sen valtiosuvereniteetista, joka on ollut eräs brexitin ajajien pääargumenteista. ”Tasapuoliset kilpailuolosuhteet” on viime kuukaudet konkretisoitunut kysymykseen siitä, miten vapaa Britannia on soveltamaan omia valtiontukisääntöjään, mutta paljon muitakin tasapuolisen kilpailun takaavia – ja vaarantavia – julkisen politiikan lohkoja on, vaikka ne eivät ole saaneet samanlaista julkisuutta kuin äsken mainittu.

Pisteenä i:n päällä on Johnsonin hallituksen viimeisin tempaus, Britannian sisäinen ”sisämarkkinalaki”, joka on selkeästi ristiriidassa Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan välisen tulli- ja regulaatiorajan häivyttämiseksi tarkoitettujen erosopimuksen määräysten kanssa. EU vaati sen peruuttamista näiltä osin, ja jo käynnistänyt oikeusprosessin sen tiimoilta, kun niin ei syyskuun loppuun menneessä sen vaatimuksen mukaisesti tapahtunut. Brittihallitus (eli Johnson) tuskin perääntyy, vaikka onhan Johnson kyllä aikaisemmin niinkin tehnyt, sillä näin selvästi Britannian kansainvälisiä velvoitteita rikkovaa lakia – sehän on sitä paitsi julkisesti myönnettykin – ei varmasti olisi ryhdytty laatimaan, että sitä on edeltänyt tietoinen päätös juuri näin menetellä. Eli poliittinen laskelmointi, että hallitus kerää tästä kannattajiltaan pisteet kotiin, oli reaktio vastapuolella mikä tahansa. Ovatko he laskeneet oikein, se on eri asia. Esimerkiksi Yhdysvaltain kongressista ja jopa Trumpin hallinnolta on tullut selkeä viesti, että vapaakuppasopimusta USA:n kanssa ei tule, jos Irlannin saaren keskelle tulee näkyvä ja tuntuva raja, ei ehkä osattu odottaa. Kyse on enemmästäkin kuin tullirajasta, joka sinälläänkin on kyllä perustavanlaatuinen asia; kyse on myös niin sanotusta Pitkäperjantai-sopimuksesta, jolla Pohjois-Irlannin vuosikymmeniä kestänyt väkivaltainen konflikti saatiin päättymään.

Brexit-saagan käänteet ovat olleet kummalliset ja kummallisina ne näyttävät jatkuvankin. Sen verran kuitenkin uskaltaa sanoa ulkopuolinenkin, että vääjäämättömän takarajan lähestyessä (sen siirtämiseen eivät ainakaan neuvotteluissa mukana olevat näytä näkevän mitään mahdollisuuksia) yhä tärkeämmäksi on tulossa ”blame game”, mustan pekan pelaaminen vastapuolen kouraan. Johnsonin hallituksen viimeaikaiset manööverit voivat tähdätä nimenomaan tähän, luottaen siihen, että ulkopuolisten silmin ilmiselvätkin lupausten ja jo tehtyjen sitoumusten röyhkeät pettämiset kuitenkin omien kannattajien silmissä kääntyvät hallituksen ja hänen omaksi hyödykseen. Niin voisi käydä varsinkin, jos EU kävelisi pois neuvotteluista. Tämän EU-neuvottelijat ja ilmeisesti myös heille ohjeita antavat jäsenmaat haluavat välttää, ja EU pysyy siksi varmasti neuvottelupöydässä.

Omien rivien pitäminen suorina on EU:n kannalta tärkeää, sillä koko brexit-prosessin ajan brittien usko ja toivo on ollut saada ne rakoilemaan ja osa jäsenmaista painostamaan myönnytysten tekemiseen Britannialle. Vähemmän on ollut esillä, mutta mielessä pitäisi pitää, että EU:n rivien rakoiluun pyrkiviä ja sen heikkoutta demonstroivia tahoja on muuallakin, ja jos EU:ta melkein kymmenen kertaa pienempi Britannia siihen pystyy, miten se pystyisi vastustamaan paljon isommilta ja vahvemmilta tahoilta tulevia samanlaisia pyrkimyksiä.

Matematiikassa kaikilla tapahtumilla on todennäköisyys, sellaisillakin, jotka eivät voi toteutua. Arkikielessä todennäköistä on sellainen, minkä todennäköisyys on selvästi suurempi kuin se, että asia ei tapahdu. On aivan selvää, että tässä mielessä edes bare bones -vapaakauppasopimuksen aikaansaaminen ei ole enää todennäköistä. Mahdollista se ehkä on, mutta mahdollistahan on kaikki minkä todennäköisyys on yli nollan. Donald Westlake -niminen englantilainen dekkarikirjailija julkaisi 1970-luvulla teoksen nimeltä ”Hoippuen kohti kuolemaa”. Se oli sijoitettu viktoriaaniseen Englantiin. Muistaakseni olen jossain aikaisemmassa kirjoituksessani käyttänyt brexit-saagasta tuota kielikuvaa. Ei ole syytä sitä muuttaa; ollaan vain jo lähempänä loppuhuipennusta.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu