Brexitin aiheuttaja saa kenkää

Älä koskaan sano ei koskaan, ja onneksi en ole sanonut, että en enää koskaan kirjoita Brexitistä. Pitkään aikaan ei erityistä aihetta kuitenkaan ollut, ja on kai sanomattakin selvää, että monet muut aiheet ovat kilpailleet menestyksellisesti sen kanssa. Nyt kuitenkin kaksi toisiinsa liittyvää seikkaa nosti aiheen yli houkuttavuuskynnyksen. Ensimmäinen on Boris Johnsonin pakkoero. Toinen, edellisestä suoraan johtuva, on The Financial Timesin Brexitin seurantaan keskittyneen toimittajan Peter Fosterin 7.7.2022 julkaistu artikkeli Johnsonin roolista sen aiheuttajana ja sen katastrofaalisen huonona toteuttajana. Artikkelin ingressi kertoo oleellisen tavalla, jota Etonin ja Oxfordin debattikerhoissa harjaantunut Johnsonkin varmaan arvostaisi, ellei kohde olisi hän itse: ”The departing prime minister leaves a culture of dishonesty, an exasperated EU and rotting lettuce.

Joku voi kysyä, miksi vaivautua referoimaan artikkelia, kun sen voi lukea suoraan lehdestä. Jokainen ei kuitenkaan voi, ellei maksaa melko kallista tilausmaksua, joten vaivaudun kuitenkin. Samalla voin myös maustaa referaattia kommenteillani, kuten tapanani on. Sanottakoon heti kättelyssä, että oma mielipiteeni Johnsonista on jos mahdollista jopa jyrkempi kuin FT:n kirjoittajan.

Foster keskittyy kansanäänestystä edeltävään kampanja-aikaan ja sitten erosopimukseen ja sitä seuranneeseen EU:n ja UK:n vapaakauppasopimukseen. Totta onkin, ja itsekin muistan hyvin, että Johnsonin vain muutama kuukausi ennen kansanäänestystä ilmoittama Brexitiä tukeva kanta ja keksimä valhe 350 miljoonan punnan viikkosäästöstä saattoi hyvinkin olla ratkaiseva pienen enemmistön kertymiseen sen taakse. Maansa yleisen mielipiteen käännyttämisessä EU:ta vastaan hänellä kuitenkin oli huomattavasti pitkäkestoisempi, itse asiassa vuosikymmeniä aikaisemmin alkanut rooli, vaikka olisi älytöntä kuvitella yhden miehen pystyneen kääntämään 65-miljoonaisen kansakunnan EU:ta vastaan.

Brysseliin sijoitettuna toimittajana Johnson keksi EU:ta koskevia valheellisia ja vääristeleviä juttuja ja pilkkasi sitä armottomasti vuosikausia 1980-90-lukujen vaihteen molemmin puolin. Minunkin olisi pitänyt havaita tämä, olinhan tuolloin useita vuosia yhtä aikaa hänen kanssaan tuossa kaupungissa, ja useampi kuin yksi jo silloin tuntemani suomalainen journalisti on sittemmin kertonut muistojaan hänestä. Mutta olipa se häpeäni tai kunniani, muistijälkeä herra Johnsonista ei noilta vuosilta mieleeni jäänyt. Vasta vuonna 2008, seuratessani Pekingin olympialaisten päättäjäisiä, joissa seuraavien kisojen isäntäkaupungin edustaja otti vastaan viestikapulan, näin tämän miehen omin silmin, ja vaikka se oli pelkkä visuaalinen havainto, jo hänen – kirjaimellisesti – takki auki esiintymisensä olisi pitänyt osata lukea ennakkovaroituksena, heikkona signaalina tulevasta.

Johnsonin tapaisen henkilön menestys politiikassa olisi ylipäänsä pitänyt osata paremmin tulkita. Politiikan karnevalisoituminen, yleisön kasvava tunne, että se oli vain yksi osa viihdeteollisuutta, jonka näyttelijöiden toilailuilla – ja niitä pidetään nimenomaan toilauksina, ei seurauksiltaan vakavina tekoina – ei ole suurta väliä, on yleinen ilmiö. Yleensä poliitikot kuitenkin itse pyrkivät näyttäytymään vakavasti otettavina ja monet, ellei suorastaan enemmistö, aidosti siihen pyrkivätkin, joskin tämän yleisen ilmapiirin takia usein epäonnistuen. Johnson erosi tästä joukosta sillä, että hän nimenomaan loi itsestään pellehahmon. Sitä en pysty arvioimaan, onko tämä pelle hänen todellinen persoonansa vai rooli, jonka hän on omaksunut niin hyvin, että se vaikuttaa täysin aidolta. Vielä ihmeellisempää on, että hän juuri tällä hahmolla menestyi niin loistavasti. Vielä pääministerinäkin hän pärjäsi uskomattomalla tavalla, vaikka varsinainen politiikka, merkittävien yhteiskunnallisten asioiden hoitaminen ja ongelmien ratkaiseminen, osoittautui kerta toisensa jälkeen hänelle ylivoimaiseksisikäli kuin niillä ylipäänsä oli hänelle merkitystä. Hän kaatuikin lopulta ihan muuhun kuin vakavissa politiikka-asioissa epäonnistumiseen: biletyksestä omien koronarajoitustensa vastaisesti ja miesten takamusten nipistelystä (sic!) syytetyn miehen nimittämisestä tärkeään poliittiseen tehtävään.

Johnsonilla oli siis kenties ratkaiseva osuus siihen, että britit äänestivät itsensä ulos EU:sta, ja ratkaiseva siinä, millainen lähdöstä tuli. Britannian politiikan minua paremmin tuntevat kertokoot, mikä hänen roolinsa tarkalleen oli kansanäänestyksen jälkeen pääministeriksi nousseen Theresa Mayn epäonnistumisessa eron vaatimien sopimusten ja ylipäänsä sitä koskevien päätösten aikaansaamisessa. Ei Johnson yksin ollut Mayn epäonnistumisen takana, mutta ei hänen roolinsa varmasti mitätön ollut. Kun hänestä sitten tuli pääministeri, hän kyllä toteutti eron, mutta jälki oli mitä oli.

Johnsonin ansiolistalle – jos sitä sellaiseksi joku haluaa kutsua kuuluu Britannian konservatiivipuolueen ”peruuttamaton” (itse kyllä hymähdän tälle sanalle, mutta kaipa se yhtä peruuttamaton on kuin peruuttamattomat asiat politiikassa yleensäkin) muuttaminen Eurooppa-vastaiseksi, eikä muutenkaan paluuta entisenlaiseen konservatismiin ollut ainakaan enää vuoden 2019 vaalivoiton jälkeen. Kysymys ei ole vain taloudellisista menetyksistä, jotka ovat koituneet EU:n sisämarkkinoilta poistumisesta ja sen korvanneesta laihasta sopimuksesta. Tätäkin suurempaa piittaamattomuutta maan eduista todisti tapa, jolla Pohjois-Irlannin rajaongelma ”hoidettiin”, ja vielä sitäkin suurempaa tapa, jolla Johnson on aikonut siitä perääntyä. Intellektuaalinen korroosio”, josta kaikki tämä todistaa, ei tosin ole rajoittunut Brexitiin eikä myöskään sen puitteissa syntynyt, vaan on ollut Johnsonin toiminnan leimaa-antava piirre, oikeastaan ohjaava prinsiippi, ja olisi kai ollut yllätys, jos hän olisi poikennut siitä suhtautumisessaan Brexitiin. Kun olemme Suomessa viime aikoina joutuneet perehtymään Turkin presidentin tekemisiin, tulee väkisin mieleen tietty samankaltaisuus, niin erilaisia kuin he ulkoiselta olemukseltaan ja esiintymistavaltaan ovatkin. Järkevän politiikan tarpeet eivät merkitse mitään oman egon pönkittämisen ja kannatuksen ylläpitämiseen liittyvien välittömien tarpeiden rinnalla, eivät vaikka ne lopulta veisivät tuon kannatuksenkin.

Brexitin kohdalla tämä on materialisoitunut paitsi alkuperäisinä valheellisina väittämi myös Britannian tulevaisuuden loistavien näkymien täysin tosiasioiden vastaisesti rummuttamisena. Ei EU-oikeudesta irtaantuminen ole tuottanut mitään tuottavuushyppyä kuten Brexit-ministeri Jacob Rees-Mogg on kehunut. Ei ole syntynyt eikä synny, katsoo FT maailmanluokan kauppasopimuksia, jotka kompensoisivat menetykset ylivoimaisesti suurimman kauppakumppanin kanssa. Kauppa- ja muut tunnusluvut kuten muuttovirrat ja laskelmat brittien tulonmenetyksistä todistavat, että ”globaali Britannia” on sulkeutumassa, ei avautumassa, päinvastaisesta propagandasta huolimatta.

Johnsonin eron välitön, edellä todettu syy on hyvä todiste siitä, millaiseksi Britannian politiikka on mennyt. Se on signaali syvemmästä ongelmasta, Brexitissä konkretisoituneesta, mutta ei siihen rajoittuvasta kroonisesta epärehellisyydestä, joka ei tosin rajoitu konservatiivipuolueeseen. Työväenpuolueen johtajan lupauksissa siitä mitä hän tekisi Brexitille valtaan päästessään näkyy, että fundamentaaliselle ongelmalle, koko Brexitin virheellisyydelle, hänkään ole halukas, saati että pystyisi, tekemään mitään. Niinpä Britannialla on Johnsonin aikaansaaman ja toteuttaman Brexitin jälkeen vain kaksi huonoa vaihtoehtoa: Norjan tapainen ”alistussuhde” tai nykyinen status quo.

Johnsonin seuraajaehdokaat ovat tätä kirjoittaessani supistuneet viiteen. ”And then there were eight”, letkautti FT kun heitä oli kahdeksan. Kaikessa korniudessaan Johnson on ollut siinä määrin dominoiva hahmo, että kaikki seuraajaehdokkaat vaikuttavat kalpeilta seinäruusuilta häneen verrattuna. Vähemmän hampaita kiristyttävä hahmo voi koettaa parantaa Britannian mainetta Brysselissä ja rajallisesti onnistuakin siinä; odotukset siellä eivät todellakaan ole olleet korkealla, varsinkin kun totaalinen välirikko on ollut uhkaamassa Pohjois-Irlannin takia. Ainakaan nykyisen parlamentin aikana ei kovin paljon parempaa kuitenkaan taida kannattaa odottaa, ja epävarmaa se on vaalien jälkeenkin. Ehkä kansainvälisin kokouksiin saapuvat brittiedustajat voivat kuitenkin toivoa heitä verrattavan vähemmän alentuvasti Italiaan kuin tähän asti, kuten FT:n toinen kommentaattori, Gideon Rachman, letkauttaa 8.7.2022 julkaistussa omassa kolumnissaan.

+15
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu