Diktaattorit eivät ole pelkureita

Siitä päätellen, että Friedrich Nietscheen yhä näkee viitattavan, hän lienee yksi niistä harvoista filosofeista, joista koulukirjoissa vielä kerrotaan. Tämän kirjoituksen aiheeseen johtavan aasisillan hän tarjoaa kuuluisalla metafyysisellä teesillään, että ihmisen perustava ominaispiirre on tahto valtaan. Tätä aihetta hieman toisesta näkövinkkelistä, nimittäin takertumisesta valtaan, käsitteli näet Helsingin Sanomissa 1.9.2020 toimittaja Hanna Huhtamäki (”Moni johtaja tarrautuu valtaan”). Vain muutama päivä sitten toimittaja Mari Manninen kyseli samassa lehdessä, miksi Kiinan johto pelkää kansaansa. Muutama asia pompahti mieleen juttuja lukiessani.

Yksityiskohta mutta kiusallinen sellainen oli Huhtamäen jutussa Pennsylvanian yliopiston kauppakorkeakoulun (Wharton Business School) luonnehtiminen ”kauppaopistoksi”. Ei kauppaopistoissa mitään häpeällistä ole, mutta Wharton School on Pennsylvanian yliopistoon kuuluva Yhdysvaltain vanhin (perustettu vuonna 1881) kauppakorkeakoulu, ja vieläpä hyvin kuuluisa laitos, joka tarjoaa tutkintoon tähtäävää opetusta undergraduate-tasolta tohtoritasolle saakka. Sieltä ovat valmistuneet muun muassa sellaisetkin legendaariset liikemiehet kuin Warren Buffet (hänen kohdallaan tuo epiteetti on jopa ansaittu), nuorempaa polvea oleva omanlaisensa legenda Elon Musk ja vielä kolmannella tavalla legendaarinen Donald Trump. Ainakaan kaksi ensin mainittua eivät laitoksen mainetta pahenna, vaikka vielä ei ole varmaa, millainen Muskin legendasta loppujen lopuksi tuleekaan.

Mitä tulee Huhtamäen jutun varsinaiseen aiheeseen, valtaan ja siihen takertumiseen, siinä tuodaan esiin monia takertumiseen vaikuttavia tekijöitä, mutta muutama asia jää liian vähälle huomiolle tai ohitetaan kokonaan. Ensiksi, vaikka sekin sanotaan, että myös demokratioissa johtajilla on taipumus takertua valtaan, liian vähälle huomiolle jää vallan menettämiseen liittyvä sosiaalisen statuksen laskun ja ylipäänsä elämänpiirin suppenemisen aiheuttama trauma sen etukäteen tajuamisen aiheuttama kammo. Se kohtaa lopulta kaikkia, ei ainoastaan johtajia, mutta on heidän kohdallaan varmasti keskimääräistä paljon vaikeampi asia, sitä vaikeampi mitä korkeampi asema on ollut, ja vielä vaikeampi, jos vallasta on täytynyt luopua tai sen menetys uhkaa asianomaisen ollessa vielä täysissä voimissaan. Siinä on voimakas motiivi takertua valtaan.

Toiseksi, koska diktaattorit ja despootit ovat kielteinen ja vastenmielinen ilmiö, muodostuu heidän kuvaamisessaan näköjään ylivoimainen kiusaus kieltää – varmaankin lähinnä tiedostamatta – että heillä voi olla myös myönteisiä ominaisuuksia. Kuten lahjakkuus. Ei diktaattorin ole helppo päästä asemaansa eikä sitä säilyttää. Lahjakkuus jota siihen vaaditaan, on varmaankin jossain määrin erilaista kuin mitä vaaditaan johtoasemaan pääsyyn demokratioissa, mutta ei välttämättä kovin erilaista eikä ainakaan kokonaan erilaista. Sosio- tai psykopaattiset luonteenpiirteet voivat ehkä olla enenemän eduksi diktaattoriksi pääsyssä ja aseman säilyttämisessä, mutta kyllä jotain senkaltaista löytyy myös demokraattisista johtajista. Demokraattiseltakin johtajalta vaadittavan ihmisten tunnetilojen aistimisen, määrätietoisuuden ja kovuuden, ja sosio- tai psykopaattisen manipulointikyvyn ja kanssaihmisiä kohtaan tunnetun myötätunnon puuttumisen välillä ei ole absoluuttisen selvää rajaviivaa.

Kolmanneksi, on totta, että diktaattorin ympärille muodostuu (jo ennen hänen diktaattoriksi pääsyään) laaja piiri ihmisiä, joiden oma asema ja edut riippuvat diktaattorin vallan ja hänen valtakoneistonsa aseman säilymisestä, ja tämä muodostaa heille yhteisen motiivin valtaan takertumiselle. Varsin tyypillistä kuitenkin on, että tuo koneisto on valmis hankkiutumaan eroon itse diktaattorista, jos se näkee, että hänestä on tullut koneiston vallassa pysymiselle rasite. Tästä on sananlaskukin: ”jonkin täytyy muuttua ettei mikään muuttuisi”. Tämäkään ei ole vain diktatuureille ominaista eikä rajoitu vain valtioiden johtajiin; itse asiassa sitä tapahtuu koko ajan myös demokratioissa ja kaikenlaisissa organisaatoissa. Saattaapa esimerkiksi Suomessa juuri nyt niin olla tapahtunut, joskaan ei tietysti diktaattorille.

Jonkinlaiseksi mantraksi tai uskonkappaleeksi näyttää muodostuneen käsitys, että diktaattorit ovat aina peloissaan, koska heidän järjestelmältään puuttuu ”demokraattinen legitimiteetti”, ja että tämä jäytävä pelko ja epävarmuus selittää heidän tekojaan. Onkin totta, että tietoisuus siitä, mitä vallan menetys voi merkitä diktaattorille (ja hänen vastenmielisimmiksi koetuille apureilleen) ihan henkilökohtaisesti on voimakas henkilökohtainen motiivi takertua valtaan. Demokratiassakin siihen vääjäämättä liittyvä statuksen lasku ja elämänmenon hiljeneminen tekee varmasti kipeää, mutta elämä kuitenkin jatkuu ja parhaassa tapauksessa voi avautua uusi elämänura, ja jopa mahdollisuus yrittää uudestaan huipulle. Diktatuurissa voi mennä vapaus ja pahimmassa tapauksessa henki. (Tahto elää oli muuten toisen kuuluisan filosofin, Arthur Schopenhauerin, perusteesi. Nietsche lienee kuitenkin diktaattoreille sekä tutumpi että mieluisampi.) Esimerkkejä on pilvin pimein, ja diktaattorit ovat varmasti niistä tietoisia.

Kuitenkin tässä demokraattisen legitimiteetin puutteen osoittelussa ja pelkuriksi leimaamisessa on jotain hieman epäilyttävää. Diktaattoriksi ei pääse eikä edes ole motiivia, ”draivia”, päästä, jos ei ole aivan poikkeuksellisen määrätietoinen ja häikäilemätön, riskejä kaihtamaton luonne. Varuillaanolo, vainoharhaisessakin määrin, on varmasti leimallista tällaiselle henkilölle, mutta se ei ole sama asia kuin pelko eikä varsinkaan pelkuruus.

Turhaan ei sanota, että järjestäytynyt vallanperimys on yksi demokratioiden vahvuuksista, ja että vaikeus ellei suorastaan mahdottomuus saada sitä aikaan on epädemokraattisten järjestelmien yksi suurimmista heikkouksista. Diktatuureissakin on tämä tiedostettu ja yrityksiä tehty vallansiirron vaarojen vähentämiseksi. Neuvostoliitossa Nikita Hruštšov lopetti valtataistelussa hävinneiden teloittamisen – Molotovkin karkotettiin Mongoliaan, mikä ei ollut kaksinen kohtalo (olen käynyt Venäjän suurlähetystössä Ulaan Baatorissa ja voin todistaa asian), mutta sentään paljon parempi kuin niskalaukaus Lubjankan vankilassa tai pakkotyöhön ja nälkään nääntyminen Siperian jääarojen vankileireissä. Kiinassa oli pitkään kirjoittamaton sääntö, että ylimpään johtoon kuuluviin ei jälkeenpäinkään koskettu. Ei tosin taida olla enää.

Vallansiirron vaarattomuutta vallasta luopumaan joutuneille tai sen tavoittelussa epäonnistuneille voisi suorastaan pitää jonkinlaisena testinä sille, onko demokratia murenemassa vai edelleen lujalla pohjalla. Merkit eivät ole kaikkialla hyviä. Donald Trumpin uhkaukset vaalikampanjansa aikana pistää Hilary Clinton lukkojen taakse jos hän voittaa (ja jotta hän itse voittaisi) voidaan yrittää kuitata vain Trumpin puheiksi, mutta se että hänpä voittikin vaalit – joko noista puheista huolimatta tai ehkä niiden avittamana – kertoo jotakin pahaenteistä yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttumisesta. Samaa sarjaa ovat puheet siitä, että hävityn vaalin tulosta ei hyväksyttäisikään. Ja mitä iso(t) edellä, sitä pienemmät perässä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu