Edessä (Eur)Aasia, (Lähi-)itä

EU:n laajentuminen, uusien jäsenten ottaminen, on taas ollut pitkän hiljaiselon jälkeen esillä ihan korkeinta tasoa myöten. Pitkään ehti mennäkin siitä kun asiasta on enemmin puhuttu, mitä nyt Turkin tapauksessa on maahan muuten liittyvien ongelmien takia sen jumissa oleva jäsenyysprosessikin säännöllisesti nostettu esille.

Olen harvoja henkilöitä ja vielä harvempia suomalaisia, joka on ollut mukana sekä hakijamaan että EU:n puolella jäsenyysneuvotteluissa, joten jo siitäkin syystä se on ollut merkittävä osa elämääni ja siksi huomioni kohde. Ehkäpä nyt on oikea hetki lausua jotain sekä tämänhetkistä laajentumisprojektia tai projekteja että asiaa periaatteellisesti koskevaa.

EU:n perustamissopimuksessa säädetään yhtenä jäsenyyden ehtona, että valtion on oltava eurooppalainen (sanantarkasti: Euroopan valtio). Siinä on ensimmäinen ongelma, vaikka Eurooppa maantieteellisessä mielessä on kutakuinkin selvä asia. Tosin varsinkin Turkin kohdalla voi kysyä, onko se pieni pläntti Bosporinsalmen länsipuolta joka kuulu Turkkiin, riittävä tekemään siitä edes maantieteellisesti osan Eurooppaa. Venäjästäkin on huomattavasti suurempi osa Aasiassa kuin Euroopassa, mutta sitä epäeurooppalaisena pitävät perustavat mielipiteensä muuhun kun maantieteeseen. Vain yhden kerran on EU-jäsenyys tyssännyt eurooppalaisuusvaatimukseen (Marokko).

Poliittinen ja yhteiskunnallinen, saati kulttuurinen, eurooppalaisuus on huomattavasti vaikeampaa määritellä. Menemättä käsitteen alkujuuriin (ne löytyvät Kreikan mytologiasta), kulttuurisena se on ollut ainakin jollain lailla olemassa jo runsaat 1000 vuotta, mutta poliittisena ideana huomattavasti lyhemmän aikaa, jostain 1800-luvun tienoilta asti, jolloin erinäiset idealistit alkoivat propagoida yhtenäisen Europan tavoitetta. Konkreettisesti yhdentyminen saatiin kuitenkin liikkeelle vasta, kun Eurooppa oli raunioina toisen maailmansodan jälkeen ja Itä-Eurooppa (Jugoslaviaa lukuun ottamatta) joutunut Neuvostoliiton etupiiriksi ja pakkokäännytetty kommunismiin. Niinpä koko Euroopan yhdistyminen jäi kaukohaaveeksi ja saattoi konkretisoitua vasta kun neuvostoimperiumi luhistui 1990-luvun alussa.

Tällöin oli jo kuljettu kauas Jean Monnet’n ja miksei myös hänen poliittisen esimiehensä, Ranskan ulkoministeri Robert Schumanin ja Saksan liittokansleri Konrad Adenauerin visioista. Ensin mainittu tähtäsi kolmen maan ytimeen: Ranska, Iso-Britannia ja Saksa. Aikanaan kaikki kolme, myös Britannia, jäseniä olivatkin, mutta Monnet’n kaipaamaa ydintä niistä ei tullut, vaan siihen jäi vain kaksi; siinä määrin eriseurainen Britannia oli koko jäsenyytensä ajan. Sillä oli kuitenkin vaikutusvaltaa ja yksi asia, jota se tarmokkaasti edesauttoi, oli uusien jäsenten ottaminen. Tämä sopi sille monestakin syystä, joista yksi kannattaa erikseen mainita: laaja unioni säilyi löyhänä, pitkälti ei-poliittisena liittona. Sellaisena se palveli myös brittien kaupallis-taloudellisia intressejä. Ennen muuta Turkin osalta se palveli myös Yhdysvaltain intressiä pitää tämä maa osana länsiliittoumaa, jos ei yhteiskunnallisesti niin ainakin turvallisuuspoliittisesti.

Myöhemmistä visioijista merkittävä oli EU:n komission puheenjohtaja Jacques Delors. Delors piti mahdollisena ulottaa EU aina Ukrainaan saakka, mikä oli rohkeasti sanottu aikana, jolloin tuo maa oli hädin tuskin saavuttanut itsenäisyyden Neuvostoliitosta. Itse olen aina ollut Delorsin linjoilla, sillä minusta EU:n olisi pitänyt tehdä juuri niin kuin hän visioi, sen sijaan että niin paljon aikaa ja vaivaa on uhrattu Turkkiin, tuloksin jotka ovat kutakuinkin päinvastaiset kuin toiveet: jäsenyyden tavoittelu on ollut vahingollista niin Euroopan integraatiolle kuin Turkillekin, ja hintaa siitä maksetaan vielä pitkään.

Nyt EU:lla on seitsemän hakijamaata. Pisimpään hakijana ollutta ja myös neuvotteluihin päässyttä Turkkia lukuun ottamatta kaikki ovat Länsi-Balkanin maita, mutta vaikka parin (Albania, Pohjois-Makedonia) osalta on periaatteessa sovittu neuvottelujen alkamisesta, käytännössä niin ei kuitenkaan ole tehty, eikä tehdä viimeisimmän huippukokouksenkaan jälkeen. Syitä löytyy kunkin kohdalla ja myös nykyisillä jäsenmailla on omiaan, käytännöllisiä ja periaatteellisempia. Vähemmän periaatteellisempiin kuuluu suhteellisen tuore kokemus Romaniasta ja Bulgariasta, jotka otetiin jäseniksi, vaikka niiden kyky ja halu noudattaa EU:n periaatteita ja käytäntöjä oli selvästi vajaa. Vaikeammin ennustettavissa oli sama Puolan ja Unkarin kohdalla, mutta se on käynyt ilmi sitäkin selvemmin jälkeenpäin.

Kuten EU:n sisällöllistä lopputavoitetta myöskään sen maantieteellisiä rajoja ei ole koskaan yhdessä sovittu. Vuosikymmenten mittaan tämä epämääräisyys johti siihen, että hakijamaita ei (mainittua Marokkoa lukuun ottamatta) koskaan hylätty, ja että viidenteen, Itä-Eurooppaa, Kyprosta ja Maltaa myöten ulottuneeseen laajentumiseen saakka kaikki jäsenyysneuvottelut ovat päätyneet jäseneksi hyväksymiseen. Aina löytyi ihanteellisen syyn ohella myös poliittisia ja taloudellisia, ja joskus ne sekoittuivat keskenään kuten Helmut Kohlin Saksan alkuperäisessä tavoitteessa sisällyttää itälaajentumiseen vain kolme maata (Puola, Tšekkoslovakia ja Unkari); siitähän se ei pystynyt pitämään kiinni.

Mistä kumpusi paine laajentua ottaa aina vain uusia jäseniä? Vain joitakin keskeisiä syitä voi tässä luetella. Ensinnäkin, niin suurvaltakeskeinen kuin Jean Monet’n et consortes näkemys olikin, ei ole ollut helppoa – itse asiassa on osoittautunut mahdottomaksi – estää yhä uusia maita jäsenyyttä tavoittelemasta ja niiden hyväksyminen, jos ne täyttävät asetetut vaatimukset, ja toisinaan on vaatimuksetkin pantu syrjään. Ihanteellinen, reaalipolitikan kovan todellisuuden syrjään paneva jopa kiistävä näkemys ei ole laajentumisen suhteen kuollut eikä kuopattu, ja tämän reaalipoliittisesti asennoitunut tarkkailija havaitsee myös Suomesta.

Toiseksi, laajentuminen on ollut väline muiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Laajenevat markkinat on sellainen tavoite, mutta myös integraation tiivistymisvaatimuksiin vastenmielisesti suhtautuvalle jäsenmaalle sen vastustaminen. Samalla laajentuminen on kuitenkin toiminut argumenttina monille niistäkin, jotka ovat halunneet tiiviimpää, syvemmin integroitunutta EU:ta. Koska on pitänyt ottaa uusia jäseniä, sitä suurempi tarve tiivistää, aina valtiolliseen rakenteeseen saakka. Tämä argumentti onkin asiallisesti pätevä: tarvitsee vain vilkaista vaikkapa Yhdysvaltoihin ja kuvitella miten toimisi se unioni, jos 50 osavaltiolla olisi samat toimivaltuudet kuin edelleen on EU:n jäsenvaltioilla. Tämä Suomessakin olisi ollut syytä oivaltaa niiden, jotka toisaalta ovat ajaneet yhä useampien jäsenten ottamista mutta samalla vastustaneet ”liittovaltiokehitystä”.

Pitäisikö EU:lla – tai oikeammin jäsenmailla ja niiden kansalaisilla – sitten olla selkeä, lukkoon lyöty käsitys siitä, missä Euroopan unionin ulkorajojen tulee kulkea? Rationaalinen mieli kehottaisi vastaamaan myönteisesti, ja olisihan sitä selvästi hyötyä, ainakin teoriassa. Ne jotka toivovat turhaan, voisivat lakata toivomasta ja keskittyä kumppanuuteen jäsenyyden asemesta, ja EU voisi tehdä samoin. Ne jotka eivät toivo turhaan, saisivat sen himotun ”jäsenyysperspektiivin”, jota ne kaipaavat, ja EU itse voisi keskittyä niiden jäsenyyskuntoisuuden kasvattamiseen. EU:n käyttäminen ”pelivälineenä” muiden, unionille itselleen vähemmän hyödyllisten tavoitteiden ajamiseen kävisi mahdottomaksi.

Ihmismieltä, politiikasta puhumattakaan, ei kuitenkaan järki, ratio, hallitse. ”Luonnollisten rajojen” määrittely kompastuisi todennäköisesti heti alkuunsa siihen, että ei saataisi aikaan mitään yhteistä käsitystä siitä, mitkä maat vielä olisivat toivottavia tulevia jäseniä ja mitkä pitäisi torjua. Kaiken kukkuraksi on joitakin maita, jotka ovat jo ensin mainittuun kategoriaan päässeet, mutta jotka pitäisi sieltä poistaa. Kolmanneksi, vaikka jäsenyyden tarjoaminen porkkanana tuskin enää on yhtä suuri houkutin toivottavan käyttäytymisen aikaansaamiseksi, kuin ennen, kiusaus sitä käyttää on yhä voimakas. Kuten myös kiusaus torjua ”tiivistämistä” yhä uusia jäseniä ottamalla.

Summa summarum: kuten sisällöllisen ”finaliteetin” suhteen, selkeyttä on turha odottaa EU:n lopullisten rajojenkaan suhteen.

+5
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu