Ei loitsu eikä rukous

Olen sekä puhunut että kirjoittanut jo monta kertaa Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan. Sitä nimitetään kummallisesti Venäjän ”hyökkäyssodaksi” ikään kuin se olisi voinut aloittaa sodan muutenkin kuin hyökkäämällä. Miltei sodan alusta asti on myös viljelty termejä ”voitto” ja ”tappio” hyvin harhaanjohtavalla tavalla. Milloin ”Venäjä on jo hävinnyt” tai ei voi voittaa tai ”Ukraina on jo voittanut”, vaikka sodan lopputuloksesta ei ole voinut olla mitään tietoa. Ukrainan tukijat ovat myös langenneet toistuvaan toiveajatteluun ja sen pienten menestysten ylitulkitsemiseen, viimeksi sen yllättäen tunkeuduttua Venäjän alueelle.

En näe syytä luopua kannastani, että sodan (minkä tahansa sodan, mutta erityisesti myös tämän sodan) voittaja voi olla vain se, joka on sen päättyessä paremmassa asemassa kuin sen alkaessa. Edelleen katson myös, että puolustajalle on alueensa säilyminen itsellä kaikkein ratkaisevin voiton ja tappion määrittävä asia. Mikään ei voi korvata alueen menetystä, ei loitsu eikä rukous, kauan sitten julkaistun kirjan otsikkoa lainaten. Eivät varsinkaan toisten valtioiden lupaukset, kutsuttiinpa niitä miten juhlallisella nimityksellä tahansa, vaikkapa turvatakuiksi. Poliittisia seurauksia, joskus vakaviakin, sellaisten lupausten rikkomisella voi olla, mutta kukaan tai mikään ei voi rangaista siitä valtioita, ja varsinkaan suurvaltoja. Se että hyökkääjä saavuttaa vain osan tavoitteistaan on parempi tulos puolustajalle kuin että se saavuttaa ne kaikki, mutta tappio sekin on.

Ranskan kansallispäivänä viime vuonna julkaisin tällä alustalla kirjoituksen nimellä ”Kaunista, kaunista se oli niin, mutta oliko se kaunista valhetta vainen”, jossa jo epäilin, että Ukrainalle oli sodassa käymässä huonosti. Ajankohtainen syy oli sen silloin käynnistynyt mutta huonosti menestynyt vastahyökkäys, mutta ei kyse ollut vain siitä. Venäjä oli jo monta kuukautta käynyt tuhoisaa näännytyssotaa, aputoimitukset olivat liian pieniä ja tulivat liian myöhään reaktioina Venäjän toimiin (ja niitä peläten), ja taustalla iti jo epäilys, että myös poliittinen tuki sille oli horjumassa ja että ennemmin tai myöhemmin alettaisiin ensin kulisseissa, sitten julkisemminkin, painostaa sitä rauhaan, joka olisi tappio, seliteltäisiin sitä millä tavalla tahansa.

The Economist -lehti alkoi pian sodan alettua järjestää tilaajilleen webinaareja, joissa lehden asiantuntijatoimittajat analysoivat sotatapahtumia ja kaikkea muuta siihen liittyvää. Vaikka, kunnon journalisteja kun ovat, nämä toimittajat eivät ole kaihtaneet katsomasta sotaa muidenkin kuin Ukrainan ja sen tukijoiden näkökulmasta, oli selvää, kenen puolella heidän myötätuntonsa oli.

Sitä silmiinpistävämpi oli 20.6.2024 pitkästä aikaa järjestetyn webinaarin sanoma. Sodan päätymistä siihen, että Ukraina saisi vallattua takaisin Venäjän jo valloittamat alueet (puhumattakaan sodan tuhojen korvaamisesta ja sotarikollisten tuomitsemisesta) ei enää pidetty mahdollisena. Ukrainan presidentin olisi muutettava ”narratiiviaan” kaikkien menetettyjen alueiden takaisin saamisesta. Hänen sotilasjohtajansa jo ymmärtävät, että mahdollista on korkeintaan asemien pitäminen. Nato-jäsenyyttäkään ei enää voi sisällyttää rauhanehtojen piiriin – tai oikeammin, se ei kuulu Ukrainan tulevaisuuteen (EU:sta ei sanottu mitään). Niinpä sota olisi määriteltävä uudestaan (kuten Ukrainan presidentti sen alussa määrittelikin) taisteluksi arvoista, turvallisesta ja vauraasta Ukrainasta, jolla olisi sellaiset turvatakuut (ilmeisesti Yhdysvalloilta), että Venäjä ei enää koskaan uskaltaisi käydä sen kimppuun.

Tämä sanoma ja näkemys oli jyrkästi ristiriidassa sen kanssa, mitä Suomessa oli valtion ylimmiltä tasoilta viestitetty siitä, miten Ukrainan tuen lisäämisen välttämättömyyteen on havahduttu ja että rauhanehtoja ei saa sille ulkoa pakottaa. Jos kuitenkin sodassa on käymässä kuten The Economistin väki arvioi, on kysyttävä, miten Ukraina voisi olla turvassa tai vauraskaan, jos Venäjä/Putin saa pitää edes tähänastiset valloituksensa ja suostumuksen sille, että Ukraina ei voi päästä Natoon? Viimemainittuhan on koodikieltä sille, että Venäjä saisi alistaa Ukrainan vasallivaltiokseen ja että se voisi ensimmäisen tilaisuuden tullen viedä loppuun viimekätisen tavoitteensa, Ukrainan valtiollisen, kansallisen ja kulttuurisen hävittämisen. Se vaatisi hirvittävää teurastusta ja sortoa. Sen hirvittävyys ei kuitenkaan estäisi Venäjää sitä tekemästä; sen se on jo tähänastisella toiminnallaan todistanut. Ja, jos asiaa katsooo sen näkökulmasta, pakkohan se olisi tehdä, koska vähempi ei sodan tuottaman venäläisvihan takia riittäisi tavoitteen saavuttamiseen.

Vladimir Putin teki alkukesästä kaksi sodan kannalta merkittävää ulkomaanvierailua. Siinä ei enää ollut mitään uutta eikä yllättävää, että hän Kiinassa oli ja sai kokea olevansa ”junioripartneri”, oikeammin tribuuttivaltion hallitsija, joka tuli osoittamaan kunnioitusta ja hakemaan suojelusta.

Pohjois-Koreakin on Kiinan tribuuttivaltio, vaikka on ydinaseen kehittämällä muuttunut kiusalliseksi lääninherralleenkin. Ironista kyllä, Pohjois-Koreassakin Putin oli pyytäjän roolissa. Ironista siksi, että hänen oppi-isänsä Stalin (toki Kiinan kantaessa pääosan taakasta) nosti Kimien dynastian valtaistuimelle 1950-luvun alussa. Nyt se on Venäjän tärkein asetoimittaja: arvion mukaan kolme miljoonaa kranaattia, vuoden kulutus Ukrainassa, mikä on valtava määrä. Aiheellisesti on kysytty (ja The Economistin toimittajat kysyivät myös), mitä Pohjois-Korea on vaatinut ja saanut vastasuorituksena. Ohjusteknologiaa ja muuta mikä vahvistaa sen kykyä hyökätä ydinaseilla kaikkialle Yhdysvaltoihin?

Pelkästään The Economistin yhden webinaarin takia ei tietysti kannata vetää johtopäätöstä, että ”kaek on mänt”, ja aikaakin siitä on jo kulunut, mutta kyllä mielenmuutos, joka tästä webinaarista esille tuli, jotain kertoo laajemmastakin kuvasta. Lehti on maailman johtavia tiedotusvälineitä ja sen toimittajat paitsi ammattitaitoisia myös hyvin informoituja, joten se mitä he sanovat kertoo siitäkin, mitä ajatellaan tai ainakin pohditaan siellä missä ratkaisevat päätökset Ukrainan kohtalosta tehdään. Itä-Ukrainassa sodan nykyinen todellinen suunta on niidenkin nähtävillä, joilla ei pääsyä päättäjien pöytiin ole. Julkinen pähkäily niin maailmalla kuin Suomessa kesäkuun jälkeen osoittaa The Economistin toimittajien uutisvainun olleen herkkä: ”rauhapuheet” ovat kasvussa ja ne näyttävät perustuvan, tietoisesti tai tiedostamatta, Ukrainalle tappiota merkitsevään rauhaan ja sen totuuden torjumiseen, että sen tappio on sen tukijoidenkin tappio.

Oikeassa The Economistin toimittajat olivat siinäkin, että Putinin vierailu Kim Jong-unin luo oli yksi – ei tosin ainoa tai edes merkittävin – signaali vahvistuvasta liittoumasta, jossa Venäjän lisäksi ovat Kiina (ohjailija), Pohjois-Korea ja Iran. Se taas todistaa sen Venäjän teesin puolesta, että se on sodassa (oikeammin: hyökkää) koko nykyistä maailmanjärjestystä vastaan. Nykyjärjestystä vastaan ovat myös muut tässä liittoutumassa (ja monet muutkin), mutta ainakin vielä varovat sen takia sotaan ryhtymistä. Mikään ”prime mover” Venäjä ei tässä kamppailussa ole, vaikka voi niin itse uskoa. Ukrainassa kamppailu näyttäytyy kärjistyneenä, mutta ainoa näyttämö se ei ole.

Haluttomuus määritellä voitto ja tappio sellaisina kuin ne oikeasti olisi määriteltävä kertoo puolestaan jotain siitä, missä tilassa on Putinin et Co. halveksima läntinen ”dekadentti” maailma. Dekadenssista sitä voikin syyttää, vaikka se ei johdu sellaisista asioista, joita Putin pitää dekadenssin merkkeinä, vaan se ilmenee haluttomuutena hyväksyä, millaisia satsauksia – ja uhrauksia – hänen ja hänen kaltaistensa johtajien muodostamaan uhkaan vastaaminen edellyttää: ”whatever it takes”, lainatakseni Euroopan keskuspankin johtajan runsas vuosikymmen sitten toisessa yhteydessä käyttämää ilmausta. Ilmenee se tietenkin muillakin tavoilla, joista teknologis-taloudellisen johtoaseman mureneminen on kauaskantoisin. Ilman sitä ei tuiminkaan ”länsi” pärjää.