Ei unohdusta, ei anteeksiantoa

Jotkut skoolailivat aidolla samppanjalla, kun Suomen Nato-jäsenyys toteutui. Ilmoitin silloin, että skoolaan vasta kuoharilla tässä vaiheessa, ja aidon samppanjan vuoro on, kun sama tapahtuu Ruotsille. Sen verran tärkeä sen Nato-jäsenyys on Suomen turvallisuudelle, vaikken pitänytkään, enkä pidä, ihan nappiin osuneena presidentti Niinistön luonnehdintaa, että Suomen jäsenyys ei ole ennen sitä täydellinen. Jäsenyys oli täydellinen, kun se oli ratifioitu ja kaikkien jäsenmaiden ja Suomen ratifiointiasiakirjat talletettu Yhdysvaltain hallituksen huostaan. Sen sijaan Naton tuottama turvallisuus Suomelle oli epätäydellinen niin kauan kuin Ruotsi ei ollut jäsen.

Nyt se on jäsen, ja olen pitänyt itselleni antamani lupauksen: aidolla skumpalla on skoolattu.

Mutta, mutta. Yksi asia on pakko sanoa. Pohjustukseksi sille, että olen jostain lukenut Saksan riistettyä Ranskalta Alsace-Lorrainen maakunnan Preussin-Ranskan sodassa 1870-71 Ranskassa annetun kehotuksen, että menetystä ei saanut koskaan mainita ääneen, mutta että sitä ei myöskään koskaan saanut unohtaa. Eivätkä he unohtaneet. He maksattivat menetyksensä Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan, jopa siihen mittaan, että olivat osasyyllisiä siihen revanssihengen nousuun ja kytemiseen, joka johti Saksassa aina natsismin valtaanpääsyyn asti.

Mitä tällä on tekemistä meidän Nato-jäsenyytemme kanssa? Vastaus: Se, että Turkki, tai ehkä pitäisi sanoa sen johtaja, temppuili meidänkin Nato-jäsenyyden ratifioimisellaan. Hän näki hyväksi pelata pelejään meille eksistentiaalisen tärkeällä turvallisuuskysymyksellä tietäen hyvin sen eksistentiaalisuuden.

Joku voi kysyä, minne unohdin Unkarin ja sen johtajan; eikö hänkin pelaillut meidän kohtalollamme yhtä härskisti kuin Turkki? Totta, eikä sitäkään tosiaan pidä unohtaa, mutta samalla kannattaa muistaa, että ei hän olisi pelkästään omin avuin uskaltanut temppuilla niin kuin temppuili Turkin tuulensuojassa. Sittemmin hän tosin sai vettä myllynsä, kun EU:n komissio antautui hänen kiristyksensä edessä Ukrainan jäsenyysneuvottelujen suhteen, ja se saattoi rohkaista häntä röyhkeämmäksi myös Ruotsin Nato-jäsenyyden kanssa. Viimemainittua pääministeri Orbán hyppyyttikin sydämen kyllyydestä, vielä senkin jälkeen kun oli äänestyttänyt parlamentillaan sen Nato-jäsenyyden puolesta. Taas kerran kaunopuheinen todiste siitä, että kiristäjälle ei pidä koskaan antaa periksi. Pääsyypäät hyppyyttämisen mahdollistajina tosin olivat muualla kuin Ruotsissa. Kandidaatti on aina altavastaajan asemassa; muistuu mieleen (ja varsinkin nyt kun olen juuri ollut mukana muistelemassa 30 vuotta sitten tapahtuneita asioita), se mitä jouduimme hammasta purren kestämään EU-jäsenyysneuvottelujen aikana.

Sivumennen: joku faktantarkistaja voisi ottaa asiakseen seurata, mitä Unkari maksaa niistä neljästä Gripenistä vai maksaako koskaan mitään.

Edellä olevaa en ole kirjoittanut käyttäytymisohjeeksi ulkopoliittiselle johdolle. Ei pidä räyhätä, ei yrittää maksaa Turkille (tai Unkarille) samalla mitalla ja ylikin kuten Ranska aikoinaan Saksalle, eikä sellainen tietysti meidän voimillamme onnistuisikaan. Päinvastoin, on viisasta toimia vähän kuin Ranskassa Alsace-Lorrainen menetyksen jälkeen, vaikka Suomi ei Natoon liittymisen prosessissa maakuntia menettänyt ja ylipäänsäkin menestyi eikä menettänyt. Jos on syytä muistuttaa, senkin voi tehdä tavalla, joka tuntuu vaikka ei näkyisikään. Mutta ennen kaikkea: ei pidä koskaan unohtaa. Että sellaisetkin musketöörit meillä nyt kaverinamme on. Yksi kaikkien, kaikki yhden puolesta, totta tosiaan.

No, vielä tätäkin suurempia murheita saattaa olla edessä, ja varsinkin ensi marraskuun jälkeen. Se nimenomainen murhe näyttääkin käyvän melkein päivä päivältä aina vain todennäköisemmäksi. Lapsellinen iloitseminen ikuisesta turvaan pääsystä ja juveniili rehentely periviholliselle, jota myös on joillakin pyrkinyt pintaan, on syytä lopettaa – eikä sitä tietenkään olisi pitänyt aloittaakaan. Viimeistään nyt, Nato-jäsenyyden kestettyä vähän yli vuoden, pitäisi olla selvää, että ilmaisia lounaita ei ole, ei ainakaan turvallisuuspoliittisia lounaita.

Mikä ei tarkoita, etteikö tuon nimenomaisen lounaan hintaa olisi kannattanut maksaa. Mutta tarkkaan on vahdittava, että saa sen mistä on maksanutkin, että lounasta on aina tarjolla ja että sitä on riittävästi. Siinä on pähkinänkuoressa tavoite Suomen Nato-politiikalle, jota koskevaa julkista keskustelua on leimannut – niin kuin kyllä montaa muutakin tämän ajan yhteiskunnallista keskustelua – hellittämätön keskittyminen epäoleelliseen.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu