Eipä tainnut jäädä paljon käteen

Pari viikkoa sitten julkaisin tällä alustalla kirjoituksen Afganistanista teemalla ”Häntä koipien välissä”. Se oli pikareaktio silloin akuutissa tilanteessa. Itsekin epäilin, että on liian aikaista sanoa niin laajasta ja monimutkaisesta teemasta mitään tyhjentävää, jos se ylipäänsä on koskaan mahdollista. Ainakaan vielä en kuitenkaan katso olevan tarpeen vetää takaisin mitään siitä, mitä silloin sanoin. Sen sijaan rohkenen esittää muutaman ajatuksen siitä, mihin kirjoitukseni päättyi: mitä kahdenkymmenen vuoden Afganistan-operaatiosta jäi Suomelle käteen. Inspiraation – tai provokaation – sain useammastakin lausunnosta, joissa on vakuutettu, että ei panostus Afganistaniin mennyt hukkaan, vaikka tappio tulikin ja on Talibanin käsissä, mitä, jos ylipäänsä mitään, siitä mitä suomalaiset ja muut länsimaat ovat yrittäneet Afganistanin yhteiskuntaan istuttaa, se sallii sinne pysyvästi juurtuvan.

Puolustusministeri on ilmoittanut, että operaatiosta tullaan tekemään selvitys. Sitä ei pitäisi rajoittaa vain siihen mistä puolustushallinto on ollut vastuussa. Tässä joitakin virikkeitä niille, jotka tuohon työhön ryhtyvät (jos heitä lukijoissani on, mitä kyllä epäilen).

Ensin kuitenkin yleisempi pointti. Pienuudestaan huolimatta Suomikin on osa maailman valtioyhteisöä ja sen tekemiset, osallistumiset ja osallistumatta jättämiset, puolensa valitsemiset (mikä automaattisesti kertoo myös kenen puolelle ei asetuta) kyllä pannaan merkille. Tässä tapauksessa Suomi – tosin tietenkin monien muiden mukana – asettui Yhdysvaltain puolelle siinä akuutissa tilanteessa, joka oli syntynyt al-Qaidan tekemän terrori-iskun jälkeen. Niinpä Suomikin tulee saamaan osansa siitä ”fall-outista”, joka seuraa koko operaation päättymisestä totaaliseen fiaskoon. Teoriassa ja kenties käytännössäkin se voi merkitä terrori-iskujen kohteeksi joutumisen todennäköisyyden kasvua, joskin pidän sitä melko pienenä riskinä. Suurempi, mutta epämääräisempi ja vaikeammin hahmotettava riski tai oikeammin taakka tai kustannus on se, joka seuraa Yhdysvaltain kansainvälisen vaikutusvallan alamäen jyrkkenemisestä tämän tappion seurauksena. Siitä saavat osansa kaikki jotka luetaan sen ”leiriin”, vaikka kuinkakin etäältä ja marginaalisina.

Sitten pääasiaan: seuraukset ja opetukset, joita operaatiosta koituu suoraan Suomelle. Ne on syytä jakaa kahteen: sotilasoperaatioon ja kehitysavulla rahoitettuihin afganistanilaisen yhteiskunnan rakentamisponnistuksiin. Eivät nämä tosin ole kokonaan erillisiä ja toisistaan riippumattomia. Vaikka nyt kävikin (viimeistään) karulla tavalla ilmi, että Afganistania ei ollut saatu vakiinnutettua sotilaallisestikaan, ei ilman länsimaiden joukkojen vaikutusta olisi ”valtionrakentamisprojektiakaan” saatu edes käyntiin saati ylläpidettyä.

Sattumoisin molemmat ”projektit” ovat maksaneet Suomelle suurin piirtein saman summan, sotilasloperaatiot jonkin verran vähemmän, jos julkisuudessa olleet luvut pitävät paikkansa. Koko kustannus, yli 800 miljoonaa euroa, tuntuu ensikuulemalta hurjalta summalta ja mahdollistaa demagogisen kauhistelun. Suurihan summa onkin, mutta se pitäisi kuitenkin jakaa 20:llä, jotta se asettuisi oikeisiin puitteisiinsa.

On korostettu oppia, joka on saatu todellisen sodan olosuhteissa toimimisesta. Epäilemättä onkin niin, että sitä ei kokemuksena voi mikään harjoitus tai simulaatio korvata. Nimenomaan Afganistanissa hankitun kokemuksen hyödyllisyyttä kuitenkin rajoittaa muutama asia. Ensinnäkin, vaikka kokemuksista kertominen ja niiden analysointi epäilemättä on jossain määrin siirrettävissä sellaisillekin, jotka eivät ole olleet mukana niitä kokemassa, väistämättä oppi kuitenkin haalistuu ja sitten katoaa sitä mukaa kun sen kokeneet poistuvat näyttämöltä. Toisekseen, sellainen sota sellaisissa olosuhteissa sellaista vastustajaa vastaan, jota Afganistanissa on käyty, tuskin muistuttaa paljonkaan sellaista sotaa, jota Suomea puolustettaessa jouduttaisiin käymään. Sen sijaan Afganistanin kokemuksista kyllä voisi olla suurtakin hyötyä vastaavissa olosuhteissa tapahtuvaan kriisinhallintaan tai varsinaiseen sodankäyntiin, mikäli Suomi päättäisi tulevaisuudessa vielä sellaisiin osallistua. Pelkästään sotakokemuksen hankkimiseksi tuskin kannattaa osallistua, mutta niinpä sellaiset päätökset kuuluvatkin ulko- ja turvallisuuspoliittisen, laajemman harkinnan piiriin.

Hyötypuolelle voidaan lukea myös kasvanut kokemus yhteistoiminnasta muiden maiden joukkojen kanssa, oli kyse tiedustelusta, johtamisesta, operaatioiden suunnittelusta tai niiden toteuttamisesta. Tosin tähänkin on pantava pieni varauma: Niin pienellä joukolla kuin Suomi on ollut mukana, kokemusta tuskin kertyy kovin paljon suurten joukkojen johtamisesta ja operaatioiden toteuttamisesta, ja sellaisiahan Suomen puolustamisessa todennäköisesti tarvittaisiin. ”Sotateknisen” yhteistoiminnan taustalla ja niitä suurempikin asia ovat strategisemman tason, mukaan lukien poliittinen taso, yhteistyö ja siinä kertynyt luottamuspääoma. Mieli tekee uskoa, että Suomea kohtaan tunnettu luottamus on kasvanut ja tase siis siltä osin plussan puolella; miten on toisin päin, sen tietävät parhaiten Suomen korkein poliittinen ja sotilasjohto. Jos tase on siltä osin kielteinen, se on ehkä paras jättää julkisesti ääneen sanomatta.

Jonkinlainen ”valtionrakennuskomponentti” on varmaankin ainakin välillisesti ollut mukana myös sotilaallisella puolella, mutta samanlaista vakuuttelua kuin kehityspuolella siitä, että rahat eivät ole menneet hukkaan, ei tarvitse esittää. Opit ovat kertyneet meille, vain vähän heille, eikä se ollut tavoitekaan, oletan. Toisin on kehitysavulla rahoitettujen projektien kanssa, vaikka ainahan niistä lahjoittajakin jotain oppii.

Epäilemättä on totta, että länsimaiden, ja pieneltä osalta Suomen, Afganistaniin suuntaama kehitysapu ja sillä rahoitetut projektit ovat parantaneet niiden kohteiden elämää. On kuitenkin pakko kysyä, onko tämä riittävä ”tuotos”, kun parempaa yhteiskuntaa, jonka jäseninä nuo afganistanilaiset ovat sen parantuneen elämänsä saaneet, ei todennäköisesti kohta enää ole. Tosin emme ihan varmasti tiedä, aikooko Taliban palauttaa Afganistaniin koko sen karmean hirmuhallinnon, jota he toteuttivat viimeksi vallassa ollessaan, mutta siitä voidaan kyllä olla varmoja, että kaukana se tulee olemaan sellaisesta mitä meidänkin avullamme pyrittiin rakentamaan ja olisi ehkä joskus saavutettu, jos toisin olisi käynyt. Naisten ja tyttöjen kohtalon pelätään syystä olevan kova, mutta vaikka ainakaan Suomessa ei miehistä näytetä juuri huolta kannettavan, koville joutuvat hekin, ainakin ne, jotka ovat pystyneet irtaantumaan Afganistanin perinteisen heimoyhteiskunnan tavoista ja tottumuksista, saati palvelleet kaatunutta hallintoa ja sen ulkomaisia pystyssä pitäjiä.

Sanotaan, että Afganistaniin on 20 vuoden aikana kasvanut uusi sukupolvi tai sukupolvia, joiden mielissä heidän omaksumansa ajattelu ja opit jäävät elämään, ja että he joka tapauksessa ovat saaneet elää parempaa elämää kuin olisivat eläneet ilman vapautusta Talibanin hirmuvallasta vuonna 2001. Niinpä jos kaikki avullamme saavutettu ja toivoa nostattanut pyyhitään pois eikä jäljelle jää kuin katkeruutta nostattavat muistot, voisi jopa kysyä, olisiko taakka psykologisesti helpompi kantaa, jos välillä ei olisikaan saanut maistaa parempaa.

Sekin on kyllä mahdollista, että mainitut Afganistaniin kasvaneet sukupolvet eivät unohda eikä heidän tahtoaan pystytä murtamaan, ja että heissä Talibanin tulevan tuhon siemen siksi jää itämään. Varsinkin jos – tai pikemminkin kun – se kohtaa hallitsemisen arjen ja sen tosiasian, että maan valtavia ongelmia uhkaavasta nälänhädästä alkaen ei pystytäkään ratkaisemaan koraania ulkoa lukemalla eikä rynnäkkökivääriä ja ruoskaa käyttämällä, tuollainen vastarinnan siemen olisi arvossaan. Mutta kovien kärsimysten hinnalla he joutuvat tuon maan imperiumien hautausmaasta joksikin paremmaksi muuttamaan. Ja aikaa se tulee ottamaan, ehkä sukupolvia, jos se ylipäänsä joskus tapahtuu.

+5
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu