Eliitit meillä on aina keskuudessamme

Taas innoittajanani toimii Helsingin Sanomat, eikä ensimmäistä kertaa sen toimittaja Saska Saarikoskikaan, tällä kertaa hänen kolumninsa eliiteistä 20.8.2020. Siitä tuli mieleen yleisempi kysymys siitä, mitä eliitit oikein ovat, mitä tämä nyttemmin suureen muotiin tullut puhe eliiteistä oikein tarkoittaa, mitä se paljastaa yhteiskunnan pohjavirroista, jos mitään. Rajoitun lähinnä poliittisen eliitin tarkasteluun muistaen kuitenkin, että yhteiskunnassa on lukematon määrä ryhmiä, joissa eliittejä voi esiintyä.

Ensimmäisen ajatuksen olen joutunut toteamaan monen muunkin asian yhteydessä. Populisti-demagogit ovat jälleen kerran onnistuneet kaappaamaan aloitteen käsiinsä. Julistamallaan eliittivastasuudella ja kansan puolella olemisella he ovat provosoineet vastakkaista mieltä olevat käyttämään samaa terminologiaa ja tässä tapauksessa suorastaan omaksumaan saman ajattelutavan, nimittäin että on olemassa joku selkeästi määriteltävissä oleva, itsestään tietoinen ja suunnitelmallisesti, jopa salaliittomaisesti kansan etujen vastaisia tavoitteita ajava eliitti.

Toiseksi, onko tässä puheessa oikeastaan mitään muuta uutta kuin vierasperäinen sivistyssana? ”Herravihaa” ei juuri terminä kuule nykyään, mutta siitähän tässä eliittivihamielisyydessä on kysymys, ja sellaisena se on yhtä vanha ilmiö kuin herratkin.

Mitä eliitti oikeastaan tarkoittaa? Wikipedia tietää senkin (lyhennän laveaa kuvausta): eliitti on sisäsyntyisesti valikoitu laadukas ihmisryhmä, jolla on korkea älykkyystaso, vaurautta, erityistaitoja tai -kokemusta. Elitismi puolestaan on asenne tai usko, jonka mukaan tällainen ihmisryhmä on koko yhteisölle arvokas ja siksi ansaitsee vaikutusvaltaa ja auktoriteettia enemmän kuin muut.

Meriitti puolestaan kuvaa yksilön ansioita (vrt. ”meriittilista”). Meritokratia on järjestelmä, jossa asema yhteiskunnassa saavutetaan meriiteillä (eikä esimerkiksi säätyaseman perusteella). Vanhin ja tunnetuin esimerkki lienee muinainen Kiina, jossa virkamieheksi pääsy edellytti siihen tähtäävien tutkintojen suorittamista jo pari tuhatta vuotta sitten. Euroopassa vastaavaa alkoi tapahtua vasta uudella ajalla. Singapore luonnehtii itseään avoimesti meritokratiaksi.

Meritokratiaa on pidetty demokratian vastakohtana ja vastapoolina, koska siinä valtaan pääsy ei tapahdu vaaleissa, joissa kaikilla yhteisön jäsenillä on oikeus sekä asettua ehdolle että äänestää. Periaatteessa ei kuitenkaan ole mitään syytä, ja olisi demokratiankin kannalta toivottavaa, että vallassa olisivat ne, jotka kykyjensä ja kokemuksensa takia osaavat parhaiten valtaa käyttää. Eli teoriassa paras olisi ”meritokraattinen demokratia”. Monet demokraattisten yhteiskuntien instituutiot, tärkeimpänä ehkä kaikille tarjolla oleva korkeatasoinen koulutus ja elinkeinovapaus, tuottavat tai ainakin niiden pitäisi tuottaa ihmisiä, jotka tämän vaatimuksen parhaiten täyttävät.

Itse asiassa eliitin välttämättömyys on pääteltävissä jopa matemaattisesti. Todennäköisyyslaskennan niin sanotun keskeisen raja-arvolauseen mukaan toisistaan riippumattomien satunnaismuuttujien summan jakauma lähenee normaalijakaumaa osatekijöiden määrän kasvaessa. Tämä on abstraktia matematiikkaa, mutta koska ihmisen ominaisuudet, niin fyysiset kuten pituus mutta myös henkiset kuten älykkyys ja muukin lahjakkuus koostuvat lukemattomista satunnaisesti vaihtelevista osatekijöistä, nekin siis tämän lauseen mukaan noudattavat tuota kellokäyränä tunnettua jakaumaa. Konkreettisesti se merkitsee, että lahjakkaimpia – myös valtaan pääsyssä ja siinä pysymisessä – on aina vähän. Niin myös tietysti lahjattomimpia, mutta koska he eivät yhteiskunnassa pahemmin vaikuta, heidät voidaan jättää sivuun ja todeta, että keskinkertaisia on suuri enemmistö.

Näkemys suppeasta etujoukosta, jolle kuuluu oikeus hallita muita, on ikivanha. Kiinassa jota sattuneesta syystä usein käytän esimerkkinä, se kuului oleellisena osana konfutselaisuuteen ja mielenkiintoista kyllä se ei siellä kuvannut sotilasluokkaa, vaan oppineita. Ei kuitenkaan ”älymystöä”, intelligentsijaa, vaan mandariineja, oppineisto-virkamiesluokkaa. Useimmissa muissa yhteiskunnissa sotilaat, joista alun perin myös aatelisto lähinnä koostui, muodostivat tuon luokan; mutta on esimerkkejä siitä, että ylin luokka muodostui papistosta tai ainakin uskonnollisista hahmoista, kuten Intiassa, eikä papisto ole kaukana yhteiskunnan huipusta ollut muuallakaan. Kommunismin oppiin kuului ja kuulunee yhä jyrkkä jako hallitsevaan luokkaan, puolueeseen (käytännössä pieneen vähemmistöön puolueessakin), joka toimii sekä aatteellisena etujoukkona että hallitsee yhteiskunnan kaikkia osa-alueita, ja hallittaviin.

Demokratiassa tasa-arvo on ylin arvo, jonka nimiin kaikki vannovat ja johon kaikkien on ainakin ulkonaisesti uskottava. Modernissa demokratiassa (alkaen Ranskan vallankumouksesta ja varsinkin Yhdysvalloista, jossa on vanhin demokraattinen perustuslaki), hallitsevien olisi hallittava hallittaviensa suostumuksella ja heidän hyväkseen, ja heidät valitaan vaaleilla, joissa kaikilla on yhtäläinen äänioikeus. Kaikilla on myös periaatteessa oikeus asettua vaaliessa ehdolle ja tulla valituiksi.

Eikö siis demokratioissa ole ollenkaan hallitsevaa eliittiä, vaikka populisti-demagogit toista julistavat? Periaatteessahan jokainen poliittinen johtaja voidaan äänestää pois vallasta eikä äänestäjien tarvitse mitenkään perustella valintojaan; ne voivat perustua järkevään harkintaan tai olla kokonaan heidän emotionaalisten anti- ja sympatioiden määräämiä ilman mitään yhteyttä hallitsijoiden todellisin kykyihin ja/tai harjoittamaan politiikkaan. Skeptinen tarkkailija havaitsee kuitenkin, että äärimmäisen harva onnistuu vaaleissa ilman, että menestyy ensin siinä poliittisessa ryhmittymässä, jonka asettamaksi ehdokkaaksi pyrkii. Vaikka se tapahtuisi muodollisesti jäsenäänestyksissä, näkyville ja siis valitsijoiden huomioon pääsemisen keinot jäävät kuitenkin loppujen lopuksi hämärän peittoon. Eivät niin hämärään kuin autoritäärisissä saati diktatorisissa järjestelmissä, mutta hämärään kuitenkin.

Viime kädessä kaikkein oleellisin kysymys on kuitenkin se, millaisia johtajia valintaprosessi tuottaa, oli se demokratioissa tai niiden kilpailijoissa sovellettu. Ovatko ne lahjakkuuden muodot, jotka auttavat pääsemään demokratioissa valtaan sellaisia, että niillä myös parhaiten hallitaan? Vastaus oli helppo antaa silloin kun demokratiat olivat kiistatta niskan päällä. Nyt sen sijaan on tarjolla vaihtoehto: poliittisen diktatuurin ja markkinatalouden/valtiokapitalismin toistaiseksi hyvin menestyksekäs yhdistelmä. Se valitsee johtajansa eri tavalla kuin demokratiat, emmekä me tiedä juuri mitään siitä, miten se tosiasiassa, muodollisten sääntöjen kuliseissa, tapahtuu. Sen verran voi varmasti sanoa, että tie johtoon ja johtavaan ryhmäänkin on hyvin vaativa, ja tarvitaan aivan erityisiä lahjakkuuden muotoja siinä menestymiseen. Hallitsevatko nämä lahjakkuuden muodot ja ne omaavat ja heidän muodostamansa ”eliitti” paremmin kuin demokratioiden eliitti? Viimeiset 40 vuotta Kiinassa todistavat, että kykeneviä johtajia se voi tuottaa.

Demokratioissa uskotaan useimmiten ilman muuta, että epädemokraattisissa järjestelmissä vallan haltijoita kiinnostaa vain oma valtansa ja sen antamat edut (ja pelko aseman menettämistä), eivätkä lainkaan ne joita he hallitsevat. Tuskin diktatuurin raa’an valtaanpääsemisprosessin läpäisseillä idealistisia motiiveja jäljellä onkaan, mutta johtamansa valtion voima ja valta on heille tärkeää, ja fiksuimmat ymmärtävät, että sen aikaansaamiseksi kannattaa edistää myös hallittavien hyvinvointia. Kiina on myös tästä esimerkki.

”Eliittejä” vastaan mesoaminen on hyödytöntä, ainakin jos tarkoituksena on päästä niistä ilmiönä eroon. Yhtä hyvin voi yrittää päästä eroon ihmisten erilaisuudesta. Bakteereilla ei ole eliittejä. Eliittejä vastaan saarnaavat, poliittisia tavoitteita ajavat demagogit eivät toisaalta tosiasiassa siihen pyrikään, vaan pääsemään itse eliittiin, tai mikäli karismaa on tarpeeksi, saattamaan valtaan ihan ikioman eliittinsä. Oleellista on, millä tavalla eliitti valtaansa käyttää ja mitä sille voidaan tehdä jos se toimii hallittaviensa vahingoksi. Demokratioilla on tässä suhteessa ollut parempi rekordi kuin vaihtoehdoilla, ja se on tuudittanut ne uskomaan, että ne ovat jollakin perimmäisellä, lähtökohtaisella tavalla parempia kuin muut hallitusmuodot. Nyt niillä on kuitenkin uusia haastajia, ja vaikka tuo käsitys olisi oikeakin, ilman uudistumista demokratiat eivät haastajistaan välttämättä selviydy. Uudistumiskykyä on kuitenkin edellettävä uudistumisen tarpeen tunnustaminen, eikä siitäkään oikein näy merkkejä.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu