Élyséestä Quirinaleen

Mika Waltari aloitti salapoliisiromaaninsa ”Komisario Palmun erehdys” näillä sanoilla: ”Oli syksyinen maanantaiaamu niinä aikoina, jolloin kaikki ei vielä ollut muuttunut toiseksi.” Vihjeeksi, että kirja ilmestyi vuonna 1940. Silloin kun laadin tämän kirjoituksen, kaikki ei myöskään vielä ollut muuttunut toiseksi, ja epäröinkin, kannattaako tätä ollenkaan julkaista. EU:ssakin on niin radikaaleja asioita tapahtunut, että kirjoituksen aiheena oleva sopimus on saattanut menettää merkityksensä ennen kuin tuli oikeasti voimaankaan. Toisaalta ehkä sittenkään ei, ja siksi julkaisen sen kuitenkin.

Ranska ja Italia allekirjoittivat 26.11.2021 kahdenvälisen poliittisluontoisen yhteistyösopimuksen, joka on nimetty allekirjoituspaikkansa, Roomassa sijaitsevan Quirinale-palatsin, Italian presidentin virka-asunnon, mukaan. Historian havinaa on siinä, että kyseinen palatsi on peräisin vuodelta 1583, jolloin se valmistui paavi Gregorius VIII:n käyttöön. Sittemmin se ehti toimia myös Italian kuninkaan palatsina ennen nykyistä funktiotaan.

Sopimusta on jo ehditty verrata Ranskan ja Saksan vuonna 1963 tekemään, niin ikään poliittisluonteiseen yhteistyösopimukseen, joka myös sai nimensä presidentin palatsin mukaan: Élysée-sopimukseen. Siinä rakennuksessa asui aikoinaan Ranskan kuninkaan rakastajatar madame de Pompadour. Ja vielä lisää historian havinaa: vuonna 2019 Ranska ja Saksa ”päivittivät” sopimuksensa Aachenissa, Kaarle Suuren (hallitsi 786-814) pääkaupungissa. Symboliikkaa ei siis puutu, ja Britannian lähdettyä EU:sta juuri nämä maathan muodostavat – jos ne yhdessä pystyisivät toimimaan – EU:n ehdottoman ytimen.

Historiallisilla symboleillakin on oma merkityksensä ja varmaan tietoisina siitä nämä nimet ja paikat onkin valittu. Mitä voisimme sanoa tästä uudesta Quirinale-sopimuksesta ilman historian siipien havinaa, vain viileään järjenkäyttöön perustuvan analyysin avulla? Erityisesti, onko sitä aihetta verrata saati rinnastaa Élysée-sopimukseen merkitykseltään ja seurauksiltaan?

Ensiksi kannattaa palautta mieleen se yleisesti pätevä totuus, että eivät ajan mittaan historialliseksi osoittautuneet teot ole suinkaan aina sellaisiksi olleet tarkoitettuja ja siltä tuntuneet niitä tehtäessä (ja sama pätee tietysti päinvastoinkin). The Economist -lehti muistutti Quirinale-sopimusta kommentoivassa jutussaan taannoin, että Élysée-sopimuksen tekijät eivät pyrkineet mihinkään historialliseen, vaan sen takana oli ennen muuta presidentti Charles de Gaullen pyrkimys lyödä kiilaa Yhdysvaltain ja sodanjälkeisestä alennustilastaan ylös kipuavan Länsi-Saksan väliin. Historiallinen siitä kuitenkin tuli: sekä tuoreemmassa katsannossa toisen maailmansodan vihollisuuden että pidemmän, vuosisataisen kilpailu- ja vihollisuusasetelman symbolisena loppuna.

Quirinale-sopimuksella ei päätetä mitään vuosisataista vihollisuussuhdetta, vaikka onhan niitä sotia käyty myös Ranskan ja Italian niemimaata tai sen osia kulloinkin hallinneiden valtioiden välillä. Kiistoja ja kitkaa on ollut aivan viime aikoinakin. Ajankohtaiset motiivit liittyvät epäilemättä molempien maiden sisäiseen tilanteeseen, Saksan hallituksen vaihtumiseen ja Angela Merkelin näyttämöltä poistumiseen, ja – syvemmällä tasolla – Iso-Britannian EU-eron vaikutuksiin suurten jäsenmaiden suhteelliseen painoarvoon eli, jos ruma sana sanotaan niin kuin se on, voimasuhteisiin.

Italiassa pääministeri Mario Draghi pyrkii saamaan aikaan uudistuksia, jotka kantavat yli hänen virkakautensa (vaikka ura pääministerinä ei päättynytkään presidentinvirkaan, päinvastoin kuin vielä äskettäin näytti), ja sopimus Ranskan kanssa voi parantaa niiden läpimenon ja pysyvyyden mahdollisuuksia. Ranskassa ovat presidentinvaalit käynnissä ja sopimuksen tekoaikaan presidentti Emmanuel Macronin jatkokausi oli kovasti epävarma (eikä varma nytkään). Hänen henkilökohtaisen asemansa säilyttämistä tärkeämpää on kuitenkin tietenkin se, jatkuuko hänen sisä- ja ulkopolitiikkansa (mukaan lukien erityisesti EU-politiikka) – radikaalisti sitä muuttava kandidaatti on hänellä 24.4.2022 vastassaan.

Sopimuksen EU-merkityksen arvioimiseen tarvitaan ripaus historian kertausta. Kun Euroopan integraatio pantiin alulle, sen ideoijien mielissä oli kolmen maan ytimen varaan rakentuva yhteisö: Ranska, Saksa ja Iso-Britannia. Viimemainittu ei ollut halukas osallistumaan, joten ”akseliksi” muodostui kaksi ensin mainittua, ja vaikka Élysée-sopimus olikin, kuten edellä mainitsin, syntyhetkellään vähemmän historialliseksi ja myös tarkoitusperiltään erilaiseksi tarkoitettu, se kuitenkin vuosikymmenten mittaan alkoi symbolisoida tuota akselia. Aika pian Britannia muutti mieltään, mutta sen pyrkimykset liittyä EEC:hen kilpistyivät vuonna 1958 valtaan päässeeseen de Gaulleen, jolla oli omat ideansa ja varsinkin päähänpinttymänsä sekä Britanniasta, integraatiosta että Ranskan ja Saksan asemasta siinä. Niinpä Britannia jäi ulos siitä vaiheesta, jolloin EEC:n perussäännöt luotiin ja niiden täytäntöönpano tapahtui. Tämä ei varmasti ollut ainoa syy siihen, että se ei koskaan sinne ja vielä vähemmän siitä siinneeseen EU:hun kotiutunut, mutta alkusyy ja tärkeä syy se oli.

Eriseuraisuudestaan huolimatta Britannia vaikutti kokonsa ja poliittisen painoarvonsa takia aika lailla EU:n kehitykseen ja sisäiseen voimatasapainoon. Niinpä sen ero merkitsi melkoista heilahdusta myös siinä. Mihin asentoon tuo moninapainen vaaka lopulta asettuu on vielä näkemättä, sillä siihen vaikuttaa tietenkin myös se, mihin suuntaan EU:hun jääneet maat kehittyvät. Tämä puolestaan johtaa katseen ennen muuta Saksaan.

Élysée-sopimuksen toinenkin osapuoli on kokenut melkoisen mullistuksen sisäisessä tilanteessaan, jos kohta ei ainakaan vielä samanlaista totaalista myllerrystä kuin Ranskassa on tapahtunut noin viimeisen puolen vuosikymmenen aikana. (Saati Italiassa viimeisten parin-kolmenkymmenen vuoden aikana.) Se johti juuri uuteen ennen kokemattomaan hallituskokoonpanoon, jonka kanssa yhtäaikaisesti poistui politiikan korkeimmalta koturnilta (ja todennäköisesti koturnilta ylipäätään), maata 16 vuotta johtanut Angela Merkel. Saksakin on siten päätynyt siihen eurooppalaisten maiden joukkoon, jonka poliittinen vakaus on heikentynyt, vaikkei ainakaan vielä kahteen mainittuun rinnastuvalla tavalla.

Vuosikymmeniä on EU-Euroopassa totuttu – joskus hampaita kiristellen mutta useimmiten lopulta ainakin salaa helpottuneina – siihen, että sen minkä Ranska ja Saksa ovat voineet keskenään hyväksyä, voivat muutkin hyväksyä. Brexitin jälkeen ja Macronin saatua vallan Ranskassa näytti jo siltä, että tämä akseli, joka osoitti jo rasittumisen merkkejä, olisi uudestaan vahvistunut. Miten sen käy uuden, kokemuksestaan ja solidin miehen maineestaan huolimatta maansa johtajana Merkelin aika suuriin saappaisiin joutuneen liittokanslerin ja asemastaan taistelevan presidentin käsissä on epävarmaa. Jos Macron menettäisi asemansa, se olisi vieläkin epävarmempaa.

Entä sitten Italia tässä kuviossa Quirinale-sopimuksen jälkeen? Ensireaktiona voisi arvella, että tuskin tuo sopimus ”isoa kuvaa” juuri muuttaa ainakaan niin, että Ranska-Saksa -duo muuttuisi Italia-Ranska-Saksa -trioksi. Enemmän siihen vaikuttaa se, miten vakaalla pohjalla Italia seisoo Draghin ollessa ohjaksissa, vaikka maa juuri nyt onkin paremmassa jamassa kuin vielä jokin aika sitten. Ja miten kauan hän ylipäänsä säilyy ohjaksissa? Ranskasta katsottuna sopimus saattaa tarjota lisää selkänojaa ja ponnistusvoimaa Saksan ja Ranskan akselin Ranska-päälle, olettaen, että Italia tyytyy perinteiseen osaansa eikä yritä tehdä duosta triota. Vaikka yrittäisikin, kovin tasasivuinen siitä ei voisi tulla. Toisaalta, vaikka Italia on EU:n kolmesta suuresta heikoin, juuri heikkoutensa takia se on omalla tavallaan niistä tärkein, koska sen sortuminen velka- ja muiden taakkojensa alle ja vielä Berlusconin aikojakin pahempaan populismin sekasortoon olisi kuitenkin EU:lle korvaamaton menetys.

+5
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu