Empatiaa kyllä riittää, sympatiaa ei

Tunneäly; tämä termi minun pitäisi oikeastaan sisällyttää julkaisemistaan odottavaan, kasvavaan listaani latteuksista ja älyttömyyksistä. Inspiraatio käsitellä asiaa tuli The Financial Timesin kolumnistilta Janan Ganeshilta, joka käsitteli sitä äskettäin lehdessään. En tälle foorumille yleensä kirjoita tällaisista aiheista, en ainakaan liittämättä niitä suoraan johonkin konkreettiseen yhteiskunnalliseen/poliittiseen teemaan, mutta teen nyt poikkeuksen, kun kerran Ganeshkin teki

Tunneäly (emotional intelligence) on jo yhdyssanana absurdi, sillä tunne, emootiot, ja älykkyys ovat käsitteinä toistensa vastakohtia, elleivät suorastaan toisensa poissulkevia. Ei niin, etteikö tunteiden tunteminen olisi mahdollista älykkäällekin, mutta siksi, että tunnetta ei voi käsitesisällöltään rinnastaa älyyn – paitsi jos tyhmyyttään (joka on älykkyyden vastakohta ja kiistattomasti sen poissulkeva) tai tahallaan haluaa sekoittaa käsitteitä.

Ganeshin teesi tai pääpontti kolumnissaan näytti kuitenkin olleen hieman toisenlainen, mutta ei siksi vähemmän sattuva. Hän valittaa sitä, että tunneälyllä (tai oikeammin kai ainakin suomen kielellä tunneälykkäällä) tarkoitetaan nykyään jotakuinkin samaa kuin olla kiltti ja muista välittävä. Suunnilleen tässä merkityksessä termiä havaintojeni mukaan käytetään Suomessakin, ja syynä on useimmiten valitus ja moite siitä, että pelkkää älykyyttä omaavaa pidetään kylmänä ja tunteettomana, tunnetta osoittavaa taas lämpimänä ja empaattisena.

Ja tämä on siis Ganeshin muukaan väärin käsitetty, koska tunneälykäs ei ole ainoastaan henkilö, joka pystyy havaitsemaan toisen tunnetilat, vaan henkilö joka pystyy myös manipuloimaan niitä, ja siten toisten käyttäytymistä, mieleisekseen. Britanniassa kun on ja maan vanhaan kulttuuriperintöön kasvatettu, hän löytää teesiään tukemaan maailmankuulun fiktiivisen esimerkinkin henkilöstä, jolla on tällainen talentti ja joka sitä estottomasti käyttää: Shakespearen Othello-näytelmän konnan, Jagon, joka käyttää hyväkseen Othellon mustasukkaisuutta vaimostaan ja saa tämän vastoin totuutta uskomaan, että vaimo on häntä pettänyt. Traagisin seurauksin.

Tällainen tunneälykäs henkilö täyttää itse asiassa hyvin psykopaatin (ja ehkä vielä paremmin narsistisen psykopaatin) tunnusmerkistön. Psykopaatti näet pystyy – ja hänen täytyy pystyä – juuri tällaiseen toisten tunnetilojen havaitsemiseen. Koska hän siihen pystyy ja koska hänellä ei ole moraalisia estoja (jos nyt moraalinen on tässä oikea sana; esto voi uskoakseni olla yhtä synnynnäinen kuin itse psykopaattisuuskin) käyttää havaintojaan hyväkseen mitä häikäilemättömimmällä ja ”tunteettomimmalla” tavalla.

Ganesh ei tuo esiin seuraavaa pointtia, jonka olen aikoinaan löytänyt muusta lähteestä (en enää muista tarkkaan mistä). Sen mukaan ainakin nykyään ellei aikaisemminkin, sekoitetaan toisiinsa empatia ja sympatia. Ensin mainittukin mielletään poikkeuksettomasti myönteiseksi ominaisuudeksi ja sitä siis pidetään ”kiltin ja välittävän” ihmisen ominaisuutena. Empatiaa kiltti ja välittäväkin tarvitsee, mutta se ei riitä, sillä empatia ei määritelmällisesti sisällä myötätuntoa sitä kohtaan, jonka tunnetiloja aistitaan. Jotta seuraisi kiltteyttä ja välittämistä, pitäisi tuntea myös myötätuntoa, sympatiaa. Ne ovat siis erisisältöisiä käsitteitä, vaikka niitä näköjään käytetään toistensa synonyymeinä, ja empatiaa jopa näyttää olevan selvästi enemmän muodissa positiivisena ominaisuutena. Niinpä ruotsalais-suomalainen laulaja Lill Lindfors – tai oikeammin varmaankin hänen laulunsa sanoittaja – oli väärässä laulaessaan ”Jag tycker inte om dig, håller inte av dig, men jag känner väldig sympati”. Hänen olisi pitänyt laulaa, että ”jag känner väldig empati”.

Niinpä psykopaattikin on empaattinen, vieläpä nimenomaan empaattinen, vaikka hän manipuloi kohdettaan säälimättömästi (säälimisen kykykin häneltä puuttuu) oman etunsa nimissä. Niinpä, kuten Ganesh peribrittiläiseen tyyliin hammastelee, nerontasoinen tunneälykkökaarti sisältää huijareita, taskuvarkaita, stad-up-koomikkoja, vakoilijoita, parisuhdeväkivaltaisia kumppaneita, ja autokauppojen isoikkunaisissa esittelyhuoneissa ja ylellisimmissä investointipankkien ”trading flooreissa” toimivia arvopaperikauppiaita. Itse lisäisin joukkoon myös työpaikka- ja koulukiusaajat, vaikka se voi nostattaa vastarintaa. Heidän on näet jollain perusteella valittava kohteensa, ja kohteen tunnetilojen, ja varsinkin vastustuskyvyttömyydestä kielivien, aistimiskyky on siinä suureksi avuksi.

Ennen kuin menen eteenpäin, viittaan sivumennen kulttuurifilosofi Egon Friedellin 1930-luvun alussa julkaisemaansa kulttuurihistoriateokseen sisällyttämään mielipuolen määritelmään: mielipuoli ei ole se, joka on menettänyt järkensä, vaan se joka on menettänyt kaiken muun paitsi järkensä. Määritelmän voi varmaankin kyseenalaistaa nykyisen psykologisen tietämyksen perusteella, mutta se onkin Friedelille ominainen älyllinen letkautus, ja ”kontekstista” kirjassa voi arvella, että ”järjen” puutteella hän tarkoitti oikeastaan kohtuullisuuden tajun puuttumista tai menettämistä eikä asettanut vastakkain älyä ja tunteita. Mutta oivaltava hänen letkautuksensa on yhtenä psykopatian elementtinä; psykopaattikin voitaneen luokitella mieleltään sairaaksi, jos kohta ei ehkä mielipuoleksi. Friedellin mielipuolimääritelmä tosin näyttää sulkevan pois paitsi sympatian myös empatian, joten kysyä voi, millainen henkilö oikeastaan on se jolla on järki (tai äly) tallella, mutta ei kykyä sen enempää empatiaan kuin sympatiaankaan. Tunteiden manipulointi ei sellaiselta oikein onnistu, mutta ehkä heille on löytynyt ja löytyy vieläkin toimeenpanotehtäviä kuten pyöveleinä tai keskitysleirikuljetusten organisoijina. Nimiä tässä mainitsematta.

Älykkyyden kaltaisen ominaisuuden kai katsotaan olevan joko kokonaan tai ainakin valtaosaltaan synnynnäinen, perintötekijöiden suoma tai estämä. Eri asia on, että sellaistakin ominaisuutta voi kehittää, kuten seiväshypyssä lahjatonkin voi parantaa tulostaan harjoitelmalla. Hän vain ei koskaan pääse yli niin korkealta kuin lahjakas, ei ainakaan mikäli lahjakaskin harjoittelee. Psykologiatutkimuksessa on käsittääkseni paljonkin käsitelty teemaa, mitä on tehtävissä psykopaattisten omaisuuksien aisoissa pitämiseksi, mutta ei niitä kovin hyvin ole aisoihin saatu, minkä pintapuolinenkin ympäröivän maailman havainnointi äkkiä paljastaa.

Tieteenalaa paremmin tuntevat voivat paremmin kuin minä arvioida sitä, onko ”tunneäly” sellaisena kuin se tässä kirjoituksessani esiintyy ja kolumnisti Ganesh sitä tarkastelee, yhtään helpommin oppimisella paremmaksi muutettavissa kuin pelkkä äly, sillä perimällä taitaa olla aika suuri osuus senkin komponenttien muodostumisessa. Maallikosta kuitenkin tuntuu, että elämänkokemukset, ja varsinkin ankaran kielteiset, traumaattiset varhaiset kokemukset vaikuttavat niihin enemmän kuin ”kognitiiviseen” älykkyyteen, vaikkapa kielelliseen tai matemaattiseen suorituskykyyn, joissa tunne-elämysten on vaikea nähdä lahjakkuuteen juuri mitenkään vaikuttavan.

Kysymys, jota tässä inspiraationa käyttämäni Ganesh ei kolumnissaan käsittele, on poliittisen vaikutusvallan ja tunneälyn suhde, tai oikeammin siis se, riittääkö toisten tunnetilojen taitava aistimiskyky, siis empatia tässä määriteltynä, kannatuksen hankkimiseen ja säilyttämiseen. Vai pitääkö poliitikolla menestyäkseen olla myös edellä määritellyn mukainen sympatiakyky, siis aitoa myötätuntoa niitä kohtaan, joilta kannatusta hakee. Mitä on ”karisma” suhteessa tunneälyyn, empatiaan ja sympatiaan?

Kun tarkastelee vaikkapa näkyvien eturivin suomalaisten poliittisten johtajien kaartia heidän julkisten esiintymistensä ja niiden välittämien vaikutelmien valossa, vastaus ei ainakaan yksiselitteisesti näyttäisi olevan, että empatia ei riitä, tarvitaan myös sympatiaa. Joistakin välittyy vaikutelma, että ei tarvita edes empatiaa, mutta sen täytynee olla väärä vaikutelma, sillä miten voisi saada kymmeniä tuhansia ääniä vaaleissa sellainen ehdokas, joka ei pysty aistimaan toisten tunnetiloja, pelkästään kylmään järkeen vetoamalla? Ainakin kielteisiä tunteita on pakko pystyä aistimaan, ja ehkä se onkin tärkein kyky, niin kielteiseltä kuin tämäkin johtopäätös tuntuu.