Ensin hutkitaan

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Helsingin Sanomien – ja kaipa muutkin lehdet samaa tekevät – toimitus ja toimittaja esittivät mielipiteitä ”Analyysi”-vinjetin alla. Jokainen lukija voi itsekseen pohtia, ja soisinkin pohtivan, onko toimittaja Anni Keski-Heikkilän ”analyysi” (https://www.hs.fi/politiikka/art-2000010285673.html) ”tieteellinen menetelmä, joka etenee yksityisseikoista tai havainnollisista ilmiöistä yleisiin käsitteisiin tai lakeihin” kuten Nykysuomen sanakirja käsitteen määrittelee. Tämä on tietysti vain yksi esimerkki monista tästä asiasta jo ilmestyneistä, ja niitähän onkin jo ilmestynyt monta lisää, pääkirjoituksia myöten.

Pohjustukseksi, että tutustuin Jari Viléniin vuonna 2002 palattuani EU:n palveluksesta osastopäälliköksi ulkoministeriöön, jossa hän puolestaan oli juuri aloittanut ulkomaankauppaministerinä. Kanssakäymistä oli melko paljon siihen asti kun hänen kautensa päättyi hallitusvaihdokseen vuonna 2003. Sittemmin, kun hän siirtyi diplomaatiksi, kanssakäymistä on ollut sen verran kuin sitä UM:n puitteissa normaalisti on sellaisten viranhaltijoiden välillä, jotka enimmän ajan ovat eri puolilla maailmaa tehtävissä, jotka eivät paljon toisiaan tangeeraa. Tuttu mies siis kuitenkin, tuolla tasolla.

Tässä katsannossa ja tällä kokemuksella – samoin kuin ylipäänsä yli 40 vuoden virkakokemuksella – uskallan sanoa, että tuskin on vielä sellaista suomalaista ministeriä kehdossa keinunut, joka ei joskus olisi virkamiehissään (ja varmaan -naisissakin) joskus tuskastumista aiheuttanut, mutta ei Vilén heidän joukossaan kovin poikkeuksellinen ollut, ei juuri huonompi jos kohta ei parempikaan.

En väitä minkäänlaiseksi todistukseksi Vilénin syyttömyydestä nyt esitettyihin syytöksiin sitä, että minun korviini ei koskaan näinä vuosina kantautunut tietoa tai huhujakaan senkaltaisesta, mistä häntä nyt syytetään. Tietysti sellaiset huhutkaan eivät mitään todisteita olisi, mutta varsinkin jos niitä olisi kertynyt pitkältä ajalta, olisivat ne voineet jotain kertoa totuudesta. Yllätyin siksi siitä, mitä nyt on julkisuuteen tullut.

Sitten pääasiaan, joita on itse asiassa enemmän kuin yksi.

Ensimmäinen on tuo niin kiusallinen mutta sittenkin yhä olemassa oleva syyttömyysolettama. Tarvitseeko nykyään tällaisissa asioissa edes erikseen todistella, että se on kiusallinen? Ehkä Vilén on tehnyt kaiken sen, mitä hänestä tehdyssä syytöskirjelmässä sanotaan, ehkä ei. Ja ehkä hänen tekemisensä ovat jopa aiheuttaneet juuri niin suurta tuskaa kuin kirjelmöijät esittävät, vaikka tuntemukset ovat aina subjektiivisia ja vaikeasti todennettavissa. Tai ehkä ne eivät ole aiheuttaneet ja niitä on tarkoitushakuisesti liioiteltu. Jotkut esimerkit, joita kirjelmästä – tai kirjelmistä, niitähän ilmeisesti on useampia – on tiedotusvälineissä julkaistu, vaikuttavat kylläkin kiusallisilta, jopa sopimattomilta, mutta eivät sentään kovin törkeiltä, suurta psykologista hätää normaalilla elämänkokemuksella varustetun aikuisen ihmisen psyykelle aiheuttavilta. Jotenkin myös tuntuu, että jos törkeämpiä tekoja kuin mainitut on kirjelmiin sisällytetty, ei niitä media olisi jättänyt kertomatta. Mikä ei tietysti ole peruste vapauttavalle tuomiolle, mutta pelkkä syytöksen esittäminen ei pitäisi näytöksi riittää.

Syyttömyysolettamasta nimittäin seuraa tai pitäisi seurata, että ennen kuin hutkitaan, pitää tutkia. Ja jotta ylipäätään saa hutkia, pitää tutkinnassa tulla näytetyksi, että on syyllistytty siihen mistä syytetään, kokonaan tai edes osittain. Tutkimuksia tietysti suoritetaankin, mutta vaikka niiden suorittajat ja ne joiden pitää aikanaan lukea tuomio, oli se vapauttava tai langettava, toimisivatkin aivan oikein, se on tässä tapauksessa kuten monissa muissa vastaavissa jo aikaisemmin, tosiasiassa jo irrelevanttia. Vilén on jo häpeäpaalussa ellei suorastaan teilinrattaassa, ja iskuja satelee täyttä päätä.

UM:llä on kuulema nyt näytön paikka. Ei tarvitse olla kummoinen einstein ymmärtääkseen, mikä on ainoa ”näyttö”, joka toimittaja Keski-Heikkilälle ja hänen hengenheimolaisilleen kelpaa. Ehkä tämä oli oivallettu ministeriössäkin, kun se päätti selvityttää ulkopuolisella taholla, mitä siellä Ottawassa oikein on tapahtunut. Ulkopuolisen tahon löydöksiä, jos ne olisivatkin osoittaneet, että syytökset ovat aiheettomia tai liioiteltuja, olisi paljon hankalampi kiistää kuin ministeriön vastaavia, jotka voi leimata peittelyksi ja syyllisten suojelemiseksi. Onnetonta kylläkin, oli päädytty asianajotoimistoon, jonka taksat ovat tähtitieteelliset, joten yritys ja tietysti myös sen nololta näyttäytyvä peruminen kääntyi ministeriötä vastaan, vaikka ajatus sinänsä oli hyvä ja perusteltu.

Ensimmäinen johtopäätös on siis: voi Vilén-parkaa. Jos UM ei häntä tuomitse, julkisuusteollisuus ja ”somekansa” kyllä tuomitsevat, ja tuomitsevat siinä tapauksessa myös UM:n. Niin, tuomiohan on jo julistettu ja rangaistusta parhaillaan pannaan parhaillaan täytäntöön.

Toinen pääasia on se, mitä tässä yhteydessä ja myös tässä ”analyysissa” esitetään ulkoministeriöstä, sekä tällaisten tapausten tyyssijana, niiden selvittäjänä ja rankaisijana (vapauttavat tuomiot eivät siis ole sallittuja) että ministeriön urajärjestelmästä. ”Analyytikko” on selvästi vakuuttunut siitä, että UM ei ensin mainittuun pysty, ei edes halua pystyä, ja syynä siihen esitetään, tosin ilman mitään yksityiskohtaisempia perusteluja, että epäasiallisesta käytöksestä todistavia tapauksia on tullut esiin aikaisemminkin ja että niihin syypäät ovat päässeet seurauksitta tai liian pienin seurauksin.

Mitä urajärjestelmään tulee, yhdeksi, jopa keskeiseksi, syyksi siihen, että UM väitetyn mukainen paheen pesä on, esitetään tehtäväkierto, jossa viranhaltijat määrätään aina muutaman vuoden välein uuteen tehtävään, vuoroin ministeriössä, vuoroin johonkin ulkomaan toimipisteeseen. Miten tämä luo ilmapiirin ja/tai kannusteen epäasialliselle käyttäytymiselle ja/tai sellaisten tapausten huonolle käsittelylle, jää mysteeriksi. Vielä suuremaksi mysteeriksi jää, miten järjestelmää pitäisi analyytikon mielestä muuttaa, jotta noista paheista päästäisiin.

Kyseisen järjestelmän osallisena monelta vuosikymmeneltä väittäisin pikemminkin päinvastaista. Tehtäväkiertojärjestelmä ulkoasianhallinnoissa on kautta maailman samankaltainen kuin Suomessa, ja on ollut sellainen vanhoissa valtioissa vuosisatoja. Se on välttämätön, jotta ulkomaanedustuksessa ei vieraannuttaisi Suomen oloista ja asioista saati että alettaisiin (henkisesti) edustaa pikemminkin asemamaata kuin omaa, ”go native”, kuten englanniksi sanotaan. Kotimaassa puolestaan johtaviin tehtäviin nimitetään nykyään määräajaksi kaikissa ministeriöissä, ei vain ulkoministeriössä.

Johtajuusongelmia UM:ssäkin toki on, ja sen rekrytointijärjestelmäkin on niitä tuottanut. Ei kuitenkaan sisäänlämpiävyytensä ja/tai väärinkäytösten peittelytaipumuksen takia, kuten väitetään, vaan siksi, että diplomaatin tavoitellussa kokemus- ja henkilöprofiilissa ei ole tarpeeksi korostettu johtajanominaisuuksia, kykyä ylipäänsä tehdä päätöksiä. Talon hallinnossa toisaalta enemmistö on muita kuin tämän karsinnan läpikäyneitä niin sanottuja diplomaattivirkamiehiä (ja -naisia), joten on väärin syyttää henkilöstöongelmista nimenomaan diplomaatteja.

Nimenomaan diplomaatteihin syyttävä sormi kuitenkin kohdistuu, mikä panee kysymään, onko pelissä myös se motiivi, että koko UM:n rekrytointijärjestelmä, se ahdas portti (1-2 prosenttia hakijoista), jonka läpi on päästävä, jotta ura diplomaattina urkenee – harvinaisin poikkeuksin – on myös tähtäimessä.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu