Entä kun Amerikkaan ei voi enää luottaa

Yhdysvaltain johtoaseman kansainvälisessä järjestelmässä joutuvat tunnustamaan nekin, jotka pitävät sitä imperialistisena, asekauppiaiden ja moraalittomien suuryritysten hallitsemana pahan valtakuntana. Ei se sellainen ole, vaikka monien amerikkalaisten vaalima kuva maastaan ainutlaatuisena, valistuksen korkeimpien ihanteiden mukaisena ihmiskunnan majakkana, ”korvaamattomana kansakuntana”, jonka maailmanhistoriallinen tehtävä on levittää oman mallinsa mukaista demokratiaa kaikkialle, on sekin harhainen.

Amerikan johtoasema on ollut sen vaikutuspiirissä oleville poikkeuksellisen kevyt kantaa, sekä niiden vapauksien takia, joita se heille on suonut, että mahdollistamansa taloudellisen menestyksen takia. Onnettomuutta ja kärsimystäkin se on tietenkin tuottanut, eritoten siellä missä on sodittu, mutta sen määrää hirviteltäessä on syytä muistaa, mitä muut hegemonit, niin muinaiset kuin nykyiset, ovat valtansa alle joutuneille tuottaneet. Mennyt ei tietysti ole tae tulevasta eivätkä merkit ole oikein valoisat.

Ei ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että Yhdysvaltain maailmanvalta olisi lopullisesti päättymässä. Valtionakin se on vielä nuori. Merkkejä alamäestä kuitenkin on, eikä meidän nyt elävien ja meitä välittömästi seuraavien näkökulmasta ole suurta väliä sillä, onko kyseessä lopullinen vai muutaman vuosikymmenen (saati -sadan) mittainen alennustila. Siksi jo kysytäänkin, mitä tehdä, jos ja kun Yhdysvaltojen varaan ei enää voi tai tarvitse laskea.

Yleisellä tasolla vaihtoehdot ovat jonkin toisen maailmanvallan pystyttämä järjestys, ”moninapainen” järjestys, jota on kutsuttu suurvaltojen enemmän tai vähemmän sopuisaksi ”konsertiksi”, ja ”hobbesilainen” (englantilaisen Thomas Hobbesin, 1588-1679, mukaan) kaikki kaikkia vastaan -”järjestys”. Historiallisesti mikään näistä ei ole taannut pysyvää rauhaa ja vakautta, pisimpään kuitenkin ensin mainitut ainakin ydinalueillaan, vaikka ”metternichiläinen” 1800-luvun voimatasapainojärjestelmä Euroopassa usein myönteisenä esimerkkinä mainitaankin.

Jos Yhdysvaltain ote kirpoaa, vain Kiina on vakavasti otettava ehdokas sen seuraajaksi. Sen havittelema järjestys, sikäli kuin he itsekään vielä tietävät mitä tarkkaan ottaen haluavat, luultavasti nojaisi heidän omaan traditioonsa, Kiina-keskiseen tianxiaan, joka on omalla tavallaan ainutlaatuinen, mutta kuitenkin pohjimmiltaan samankaltainen universaalihallitsijan malli kuin mitä eri nimillä ovat tavoitelleet kaikki kynnelle kyenneet ”kuninkaiden kuninkaat” Rooman keisareista islamin kalifien kautta Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan – ja universaalihan kommunistisen paratiisinkin piti olla, vaikka valtion piti siinä hävitä.

Mutta entä juuri nyt? The Financial Times julkaisi taannoin artikkelin siitä, mitä juuri näinä aikoina voi merkitä se, että Yhdysvaltojen varaan ei voi enää nojata tai sitä tarvitse pelätä. Ote oli journalistinen ilman havaittavaa ankkurointia syvempiin kehityskulkuihin tai historiallisiin paralleeleihin. Kiinnostavan esityksen olivat silti saaneet aikaan, ja niinpä käytän sitä inspiraationa, omiani runsaasti mukaan laittaen.

Donald Trumpin henkilökohtainen panos maailmanvallan murenemiseen on holtittomuus ja ilmeinen piittaamattomuus edes pohtia, mitä harjoitetusta politiikasta pidemmällä tähtäimellä seuraa, lukuun ottamatta seurauksia hänelle itselleen ja varsinkin hänen omakuvalleen. Syvempi vallan murenemisen ilmenemistapa on uskottavuuden menetys sitä kautta, että kaikkiin haasteisiin ei enää ehditä tai pystytä vastaamaan. Tyypillisesti se seuraa ilmiöstä, josta on käytetty nimitystä ”imperial overreach”. Uskottavuuden mennessä nostavat päätään haastajat ja pian alkavat myös ”omat” kysyä liittosuhteensa edullisuuden perään. Seuraavassa joitakin esimerkkejä, löyhästi The Financial Timesin listaa seuraillen.

Yhdysvallat irtautui Iranin kanssa tehdystä ydinaseohjelmien kehittämisen estämistä koskevasta järjestelystä. Resurssien rajallisuus ei siihen pakottanut, pikemminkin oli kyse Trumpin Obama-pakkomielteisyydestä ja Iranin valitsemisesta ykkösmöröksi – sen jälkeen kun Pohjois-Korea selittämättömästi pääsi hänen pannastaan. Nyttemmin hän on jälleen selittämättömästi (ellei selitys ole ärsyyntyminen turvallisuusneuvonantaja Boltoniin) ryhtynyt liehittelemään tätä mörköä. Oli miten oli, uskottavuutta tämä kaikki on syönyt, ilman että mitään kouriintuntuvaa hyötyä olisi Yhdysvalloille koitunut.

Tekeillä oleva joukkojen vetäminen pois Afganistanista leimaa Yhdysvallat tappion kärsineeksi. Muut ottavat vapautuneen toimintatilan. Kashmir ja Afganistan eivät ehkä Suomesta katsoen vaikuta toisiinsa liittyviltä asioilta, mutta kyllä ne liittyvät. Intialla on suuri intressi Afganistaniin jo siitäkin syystä, että Pakistan on Afganistanin kriisin keskeinen osallinen ja Intian pahin kilpailija ja vihollinen, ei vähiten Kashmirissa, josta ne ovat sotineet itsenäistymisestään lähtien. Intia ei ole mikään Yhdysvaltain pelinappula, mutta kyllä sen heikkouden merkit antavat lisäpontta myös maan yhä hindunationalistisemmalle hallitukselle.

Kashmirkaan ei ole pikkuasia, mutta varsinainen megaluokan kysymys on tietenkin Kiina. Menemättä tässä yhteydessä syvemmälle Yhdysvallat-Kiina -suhteen problematiikkaan, jota olen kosketellut useinkin, juuri nyt ajankohtainen on tilanne Hongkongissa, Kiinan suhtautuminen siihen, ja viime kädessä koko erityishallintoalueen tulevaisuus. Kiina syyttää Yhdysvaltojen olevan mielenosoitusten takapiru, mutta presidentti Trumpin puheet ovat viitanneet milteipä vastakkaiseen: että Kiinan pitäisi antaa hoitaa asia niin kuin se parhaiten näkee. Samaan aikaan hän kiihdyttää kauppasotaa Kiinan kanssa, mutta soutaen ja huovaten siinäkin. Kaakkois-Aasiasta, jossa Kiina myös koko ajan tiukentaa otettaan, Yhdysvallat on viime tyytynyt retoriikan hienoiseen koventamiseen.

Missään muualla Aasiassa Yhdysvallat ei Trumpin kaudella ole toiminut yhtä erikoislaatuisesti ja liitolaistensa luottamusta perustavalla tavalla horjuttaen kuin Pohjois-Korean kanssa. Muualla maailmassa voi osoittautua, että kyse ei ole ollut vain Trumpista, mutta on vaikea nähdä miten mistään muusta voisi olla kyse Kim Jong-unin suhteen. Ironista kyllä – jos se nyt on oikea termi tässä – Trump on Kimissä kohdannut vertaisensa, sillä tämä on ottanut Trumpin takinkäännöstä kaiken irti antamatta mitään vastalahjaksi.

Kun hegemonin valta hiipuu, osoittautuu usein, että sen vaikutuspiirissä olleiden pienempien väliset vanhat kaunat pulpahtavatkin uudelleen esille. Ajankohtainen esimerkki Aasiassa ovat Japani ja Etelä-Korea miehitysmuistoineen.

Kaiken kaikkiaan Yhdysvaltain liittolaiset joutuvat Aasiassa kysymään itseltään, miten kauan ne voivat siihen luottaa, ja jos eivät voi, miten turvallisuudestaan huolehtivat.

Lähi-idässä valitettiin jo presidentti Obaman murentaneen Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa epäröivällä politiikallaan, eikä Trump uhittelevan tyylinsä suojissa ole ollut yhtään päättäväisempi. Tosin myös reaaliset intressit ovat muuttuneet siitä mitä ne aikoinaan olivat, koska tuontiöljyn saannin turvaaminen on Yhdysvalloille nykyään oman tuotannon kasvun takia entistä vähäisempi huoli. Israelin suhteen lienee kyse kotimaisesta kannatuksesta: Trumpia äänestäneissä ja potentiaalisissa uusissa kannattajissa on paljon uskonnollisista ja ideologisista syistä Israel-mielisiä. Iran-asenteensa takia Trump on tullut luoneeksi – tai tuoneeksi päivänvaloon – jonkinlaisen epävirallisen ja epäpyhän Israelin ja Saudi-Arabian allianssin. Kun keitokseen lisätään Syyrian sisällissota, Venäjän sekaantuminen siihen ja Kiina, jolla on jo sotilastukikohta ohjusten kantomatkan päässä Djiboutissa, ei keittiöstä kokkeja puutu, ja sehän tiedetään, miten keiton käy kokkien määrän kasvaessa.

Trumpin Putin-asenteet tuntien ei ole yllättävää, että Yhdysvaltain suhtautuminen Ukrainan konfliktiin on ollut pikemminkin laimeaa kuin päättäväistä. Ukraina on kuitenkin vakavuudestaan huolimatta vain osa peruskysymystä Yhdysvaltain ja Euroopan liittosuhteen tulevaisuudesta ja siihen liittyvästä Euroopan yhdentymisen tukemisesta. Yhdysvallat on jo pitkään pienentänyt sotilaallista läsnäoloaan Euroopassa ja ollut – sinänsä ymmärrettävästi – tyytymätön Naton eurooppalaisten jäsenmaiden vähäiseen haluun satsata sotilaalliseen suorituskykyynsä. Ennen Trumpia Yhdysvaltain tukea EU:lle ei kuitenkaan ole koskaan kyseenalaistettu, ajoittaisista kauppapoliittisista ja muista kähinöistä huolimatta. Trump taas väheksyy EU:ta ja jopa pyrkii sitä hajottamaan, mikä ilmeni jo hänen vaalikampanjansa aikana ja on jatkunut presidenttinä. Toiveikkaimmat tarrautuvat siihen, että kaikki muuttuu, kun Trumpin kausi aikanaan päättyy. Tyyli varmasti muuttuukin, mutta kysyä täytyy, olisiko mahdollista, että Euroopan hahmottaminen kilpailijaksi jota täytyy heikentää eikä liittolaiseksi jota täytyy tukea, jäisi Trumpin kestäväksi perinnöksi. Se olisi viimeinen niitti.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu