Epäseksikäs epästrategia

Euroopan komission jäsenmaille viime helmikuussa esittelemä uusi kauppapoliittinen strategia ei saanut Suomessa juuri huomiota, kuvaavaa kyllä. Aihe ei ole ”seksikäs”. Seksin puute ei kuitenkaan tarkoita että aihe olisi vähäpätöinen.  Kauppapolitiikassa EU:lla on yksinomainen toimivalta ja se selittää pitkälle EU:n vahvan aseman kansainvälisessä kauppapolitiikassa, selittääpä pitkälle ylipäänsä sen asemaa kansainvälisessä järjestelmässä. Niinpä sillä, mihin suuntaan komissio haluaa tällä alueella mennä, on merkitystä niin muille kuin meillekin. Ulkopoliittinen instituutti on kuitenkin julkaissut strategiaa koskevan kommentointiasiakirjan. Minäkin kommentoin, kun tuli aikoinaan aika paljon sekä EU:n että kauppapolitiikan parissa työtä tehtyä. (Enemmän julkisuutta on saanut UPI:n paperi, jossa aiheena on taloudellisten keinojen käyttö voimapolitiikan välineenä. Aiheina nämä eivät ole toisensa poissulkevia, mutta keskityn nyt kauppapolitiikkaan.)

Ensin vähän taustaa. Euroopan suurvallat, Iso-Britannia etunenässä, sovelsivat suuruusaikoinaan niin sanottua imperiumin preferenssiä. Omaa tuotantoa ja kulutusta tukevaa tavaraa tuotiin omista siirtomaista tullivapaasti tai alennetulla tullilla, ja vastaavasti niihin vietiin teollisuustuotteita – halusivat siirtomaat tai ei – myös preferenssin turvin. Saksan harjoittama politiikka oli ehkä kaikkein tylyintä heikompia naapureita ja siirtomaita kohtaan, minkä Suomikin ehti kokea vuonna 1918 tehdyn, lyhytikäiseksi jääneen sopimuksen muodossa. Yhdysvallat puolestaan oli vielä 1800-luvulla – nykyterminologiaa käyttäen – ”nouseva” maa, ja harjoitti protektionistista kauppapolitiikkaa suojellakseen omaa vielä heikkoa teollisuuttaan. Kaiken kaikkiaan 1800-luku oli kuitenkin varsinkin loppua kohden hyvinkin vapaan kaupankäynnin ja pääomaliikkeiden aikaa aikaisempaan ja sitä seuranneeseen kauteen verrattuna.

Ensimmäinen maailmansota muutti tämän kaiken, ja sotienvälinen aika oli suorastaan katastrofaalista ”beggar thy neighbour” -politiikan aikaa. Seuraukset ja opetukset olivat selvät, mutta tuskinpa ne pelkästään olisivat riittäneet sodan jälkeen Yhdysvaltain johdolla pystyyn pannun järjestelmän syntymiseen. Johtavana, ylivoimaisen kilpailukykyisenä valtiona Yhdysvallat hyötyi kaupan ja investointien vapauttamisesta, mutta se oli toisaalta tarpeeksi kaukonäköinen tajutakseen, että se hyötyisi vielä enemmän, jos sen valtapiirikin hyötyisi. Tajuamista auttoi epäilemättä, jopa ratkaisevasti, akuutti kommunismin uhka. Niinpä uuteen järjestykseen sisällytettiin joitakin jo aikaisemmin suppeammassa joukossa käytettyjä yleisiä periaatteita, tärkeimpinä niin sanottu suosituimman maan periaate ja kansallinen kohtelu. Näiden soveltaminen levitti kaupan vapauttamisen hyödyt kaikkien siihen osallistuvien piiriin (edellyttäen, että ne eivät omalla kotimaisella politiikallaan tuhonneet sen edellytyksiä).

Myös EU:n kauppapoliittisessa järjestelmässä luotiin sisäinen preferenssi (”yhteisöpreferenssi”) yhtenäistetyllä tuontisuojalla, jonka sisäpuolella perinteiset kaupan esteet poistettiin. Lisäksi poistettiin ajan mittaan myös ei-perinteisiä esteitä harmonisoimalla lainsäädäntöä ja luomalla yhteisiä normeja ja standardeja. ”Imperiaalisia” preferenssejäkin luotiin sekä yksipuolisina entisten siirtomaiden hyväksi että laajalla vapaakauppasopimusten verkostolla. Yhdysvallat vastasi tähän käynnistämällä sarjan kaupan vapauttamiseen tähtääviä neuvottelukierroksia tullitariffeja ja kauppaa koskevan yleissopimuksen (GATT) puitteissa. Itse asiassa EU:n kehitys olikin kimmoke maailmanlaajuiselle kaupan vapauttamiselle (tosin kommunistiblokin ulkopuolella ja kehitysmaat pitkälti sivuuttaen). Tämä dynamiikka mureni vasta 2000-luvun alussa.

Tällaista taustaa vasten pitää tarkastella nykypäivää ja lähivuosikymmeniä. Sitä leimaavia ilmiöitä on leegio, ja siksi voin nostaa esille vain muutaman. Ensimmäiseksi nousee esiin laajamittainen siirtyminen pelkästä tuonnista ja viennistä investointeihin, tuotannon sijoittamiseen sinne missä ketjun eri osat tuottavat parhaiten, ja kaiken tämän riippuminen teknologiasta, konkreettisimmin kuljetuskustannuksista ja tietoliikenteestä.

Toiseksi: läntiset teollisuusmaat, myös Yhdysvallat, ovat menettämässä hallitsevan taloudellisen asemansa Kiinan ja sen vanavedessä muidenkin kehitysmaiden tuottaessa yhä suuremman osan maailman hyödykkeistä ja vähitellen tavoittaessa myös näiden teknologista johtoasemaa. Kiinan kohdalla tähän lisäksi sisältyy kommunistisen poliittisen järjestelmän mahdollistama kilpailun vääristäminen, vaikka sitä sormella osoiteltaessa tahtoo unohtua sen aitokin kyky kilpailla markkinatalouden säännöin. Mitään ainutlaatuista ei ole siinäkään, että Kiina diskonttaa talousvaltansa kasvun poliittisen vaikutusvallan kasvuksi. Niin muutkin ovat tehneet, mutta kipeää tekee joutua sen kohteeksi.

Kolmas suuri tekijä on maapallon resurssien niukkeneminen, mihin ympäristön rasittuminen, mukaan lukien ilmaston lämpeneminenkin, osana kuuluu. Tämä on erityisen hankala haaste, koska siinä jos missä joutuvat vastakkain valtioiden kansallisesta näkökulmasta kilpailevat edut ja noiden ongelmien globaali luonne. Kauppapolitiikkaan sovellettuna tämä asetelma tuottaa painetta luoda saastuttajille negatiivia kannusteita, joita vastassa ovat siitä aiheutuvat kustannukset. Suhteellisen pienellä huomiolla on toisaalta päässyt potentiaalisesti vallankumouksellinen murros, joka aiheuttaa fossiilisista polttoaineista luopuminen. Sillä on syvät vaikutukset, vaikka se tapahtuisi järjestyneesti, ja vielä syvemmät, jos se tapahtuu konfliktien kautta. Elämää nähnyt ja historiaa tutkaillut tarkkailija voi olla pelkäämättä, että viimemainittu on todennäköisempää kuin ensin mainittu.

Miltä näiden megatrendien valossa näyttää komission kauppapolitiikka-strategia? Erittäin lyhyt yhteenveto olisi, että onpa huono paperi. Vaikka vauhtia ei otettaisikaan syvällisistä pitkän aikavälin pohdinnoista (enkä minä halua vaatia mahdottomia), on pakko kysyä, missä siinä on strategia, joka määritelmän mukaan tarkoittaa suunnitelmaa hyvin määritellyn päämäärän saavuttamiseksi. Toimintaympäristön syvällinen muuttumisen olisi edes jotenkin näyttävä siinä, mitä kauppapolitiikalla halutaan tulevaisuudessa tavoitella. Sekin, että EU:n taloudellinen painoarvo laskee puoleen Kiinan painoarvosta tämän vuosikymmenen kuluessa (tai kuten The Economist -lehti toteaa, yhdysvaltalaiset firmat vastaavat kaksi kertaa suuremmasta liiketoiminnasta kuin maan bkt-osuus maailmassa), jää alaviitteeksi, joka ei näytä mitenkään vaikuttavan siihen, mihin EU uskotaan voivan muut taivuttaa. Toisaalta EU:n todellista vahvuutta, rahaliittoa, ei edes mainita, kuten ei myöskään todellista heikkoutta, energiariippuvuutta. OK, yksi vahvuus sentään on oikein: EU:n vaikutusvalta normien asettajana paitsi itselleen myös de facto muille. Toisaalta sekin vähenee EU:n osuuden maailmantaloudesta pienetessä.

Sen sijaan on paljon puhetta arvoista ja eduista niitä ollenkaan täsmentämättä. Ihmisoikeudet tosin mainitaan toistuvasti, ja ehkä niitä tarkoitetaan. Miten arvot suhtautuvat etuihin jää kokonaan selittämättä, ja niinpä syntyy epäilys, että kyse on ”lip service”-puheesta, yleisen mielipiteen tietyn osan mielistelystä ilman, että osataan, halutaan tai uskalletaan katsoa silmiin hintaa, jota yhä itsetietoisemmat epädemokraattiset valtiot, Kiina etunenässä, ihmisoikeuksien toteuttamista koskevista vaatimuksista panevat maksamaan. Tässä suhteessahan maailma EU:n ympärillä on radikaalisti muuttunut: enää se ei voi kuin harhaisissa kuvitelmissa uskoa pystyvänsä muuttamaan maailmaa mieleisekseen. Päinvastoin, se joutuu taisteleman ideologisesta elintilastaan.

Lähes myötähäpeää nostattava piirre strategia-asiakirjassa on sen pompöösi sävy, omakehu, ja onttous mitä tulee keinoihin, joilla julistettavia tavoitteita toteutettaisiin. Kaikkeen konkretiaan ei tietysti voi yhdessä paperissa puuttua, mutta sävyn voi valita oikein tai väärin, ja tässä se on valittu väärin. Kaiken tämän sekaan kätkeytyy komission halu kääntää kauppapolitiikan suuntaa ”puolustuksellisemmaksi”. Eläkeläisen täytynee tässä tunnustaa tietopohjansa haurastuvan, sillä pelkällä tekstin lukemisella sitä on vaikea havaita.

Sisäpoliittiset intohimot vaikuttavat kaikkialla, Suomessakin, siihen, millaisia kauppapolitiikankin tavoitteita voidaan asettaa. Niitä nousee esiin kauppapolitiikan taloudellisten sisältökysymysten muodostamisessa, mutta yhä enemmän vaatimuksista, joiden ideologisena pontimena ovat muut kuin taloudelliset tekijät. Niiden ajajille taloudelliset edut ovat parhaimmillaan toissijaisia, pahimmillaan juuri se minkä ajamista he vastustavat, ja mitä enemmän politiikka degeneroituu erilaisten yhden asian liikkeiden dominoimaksi, sitä ankarammassa ristiaallokossa kauppapolitiikan muotoilijoiden ja sitä harjoittavien on purjehdittava. Ehkä komissiolle on kuitenkin annettava hieman anteeksi mielistelypuhettaan, sillä samassa tilanteessahan sekin on…

Toiseksi, suuret maat ovat aina osanneet ja pystyneet pieniä paremmin yhdistämään poliittiset pyrkimyksensä kansainvälisillä areenoilla taloudellisiin pyrkimyksiinsä ja käyttämään viimemainittuja keinona ensin mainittujen ajamiseen. Kansainvälisen kaupan mahdollisimman suuri vapaus ei tässä katsannossa ole viime kädessä suurvalloille elintärkeä etu, vaikkakin kyllä useimmiten hyödylliseksi katsottu asia. Suomellakin oli vielä kylmän sodan aikana runsaasti ulkopolitiikkaa kauppapolitiikassaan, koska se oli yksi väylistä, joita Suomella oli ylläpitääkseen vapaata markkinataloutta ja yhteyksiä länteen. Tämä tiedostettiin ja niinpä koko kylmän sodan ajan kovin kotimainen kamppailu keskittyi vapaakauppasopimuksen tekemiseen EEC:n kanssa. Multilateraalinen kauppapolitiikka, se joka keskittyi GATTiin, sai olla näiltä paineilta rauhassa. EU:ssa traditio ja jopa määritelmätkin ovat erilaiset, ja se on hämärtänyt ymmärrystä kauppapolitiikasta osana ulkopolitiikan kokonaisuutta.

Suomessa olisi oivallettava ja hyväksyttävä tosiasiana, että kauppapolitiikankaan maailmanlaajuinen järjestelmä ei syntynyt, ei ole elänyt eikä säily vain itsensä ansiosta. Edellä todetun mukaisesti se syntyi yhden maan ylivoimaisuudesta. Kun hegemonin voimat uupuvat, kohta muuttuu järjestelmäkin. Sitä näyttävät syntyvän korvaamaan johtavien suurvaltojen ympärille muodostuvat teknologis-taloudelliset preferenssivyöhykkeet, joiden rajat voivat olla häilyviä ja joiden tiiviys ja niihin kuuluvien pienempien valtioiden liikkumavara vaihdella.

EU:llakin on tällainen preferenssivyöhyke ollut – itse asiassa juuri EU on siitä paraatiesimerkki, mutta miten sen tässä uudessa maailmassa käy, on hämärän peitossa. Se ei ole kauppapoliittinen kysymys, mutta sillä on kauppapoliittisia seurauksia. Suomelle EU on ainoa voimatekijä, jonka varaan se voi kauppapolitiikassa laskea. Miten paljon, se riippuu EU:n sisäisestä kehityksestä ja siitä, miten paljon sille halutaan antaa toimivaltaa. Kauppapolitiikassa tämä on jo toteutettu, joten jotta EU voisi potentiaaliaan käyttää, toimivaltaa olisi luovutettava sille muilla sellaisilla aloilla, joilla ulkomaailmaan pitäisi pystyä vaikuttamaan tehokkaasti niin, että muut, valtiotoimijat käyttäytyisivät EU:n tarpeiden vaatimalla tavalla. Silloin tullaan alueille, jotka ovat niin kansallisvaltioiden suvereniteetin ytimessä, että valmiutta sellaiseen ei ole ollut.

+5
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu