Erkon verikoira minunkin kimpussani

Hieman ilkikurisella huumorintajulla varustettu ystävä kysyi tässä taannoin, että kai olen tutustunut Ilta-Sanomien entisen päätoimittajan Antti-Pekka Pietilän muistelmakirjaan ”Erkon verikoira”. Siinä näet kuulemma mainitaan minut muutamaankin kertaan myönteisessä, kehuvassa sävyssä.

Julkisuus, saati myönteinen, ei ole minun elämässäni sellaista herkkua, jota olisin saanut enemmän kuin ruokahalua on, joten oli pakko mennä kirjakauppaan tarkistamaan asia. Siellä selvisi ystäväni ilkikurin määrä. Minut mainitaan kirjan henkilöhakemiston mukaan sivuilla 323 ja 328-332. Itse asiassa kylläkin vain sivuilla 323, 328, 330 ja 332, mutta olkoon, close enough kuten englanniksi sanotaan.

Mitä kuitenkin tulee sanomisiini ja tekemisiini verrattuna siihen, mitä Pietilä niistä väittää, close enough, saati myönteinen sävy ja kehuminen ei ollut oikea ilmaisu. Hän haukkuu minut pataluhaksi. Minä ja tekemiseni ja sanomiseni ovat vähäpätöisiä asioita kirjan kokonaisuudessa, niin pieniä että en oikein ymmärrä miksi Pietilä on viitsinyt ne kirjaansa sisällyttää. Mielenrauhaanikaan ne eivät pahemmin hetkauta, mutta jotta sille aika pienelle joukolle, jolle minä ehkä jotain merkitsen, ei jäisi väärää käsitystä, käyn kuitenkin Pietilän mainitsemat tapaukset läpi.

Sivulla 323 hän väittää minun menettäneen täydellisesti malttini ja huutaneen – tai karjuneen – EU-jäsenyysneuvottelujen ratkaisuvaiheissa ministereille päin naamaa, että ”nyt ei enää valmistella. Nyt on tehtävä neuvotteluesitys!”. Tämän olisi Pertti Salolaisen silloinen poliittinen sihteeri Jan Vapaavuori kertonut Pietilälle.

En tiedä mitä Vapaavuori on kertonut Pietilälle vai onko kertonut mitään, mutta ainakaan hän ei ole kertonut mitään mitä oli itse nähnyt tai kuullut, sillä hän ei ollut huoneessa. On totta, että sanoin suunnilleen sen mitä Pietilä sanoo minun sanoneen, mutta väite maltin menettämisestä, huutamisesta ja karjumisesta on hänen fantasiaansa. Kuten myös väite Salolaisen ja Haaviston riitelystä, jonka Pietilä kertoo syyksi menettelyyni. Salolainen kyllä kaipasi vielä virkamiesvalmistelua, ja siihen minä reagoin sanomalla – ehkä virkamiehen roolini hieman ylittäen mutta en huutamalla enkä karjumalla vaan tiukasti ja neuvotteluvaltuuskunnan jäsenen äänioikeudella, että nyt on päätettävä, sillä olimme jo odotuttaneet EU:n neuvottelijoita liian pitkään.

Se on totta, että valtiosihteeri Sundbäck antoi minulle tehtäväksi laatia luonnos lausunnoksi, joka esitettäisiin, mikäli joutuisimme toteamaan neuvottelujen epäonnistuneen sillä erää. Laadinkin sen, mutta kuten tiedämme, sitä ei tarvinnut koskaan esittää. Tämä on ainoa minua koskeva asia, jonka Pietilä selostaa kutakuinkin oikein, paitsi että minulle on tietymätöntä, miksi juuri Toivo T. Pohjalan kertomana, sillä ei hänkään (MTK:n edustajana tietenkään) ollut huoneessa. Olen kyllä itse kertonut asian jäsenyysneuvotteluja käsittelevässä kirjassani, joten se sensaatio ei ole sen suurempi.

Sivulla 330 Pietilä väittää minun olleen erityisen hapan ja hätistelleen toimittajia loitommalle sanoen, että ”antakaa meidän olla rauhassa. Olette tiellä”. Tätä hän paheksuu syvästi päivitellen, että ”niinpä niin, neuvotteluja seuraavat ja niistä kansalaisille raportoivat toimittajat ovat virkamiesten tiellä.” En muista koko episodia, jos sitä on koskaan sattunutkaan, mutta en halua olla ehdoton, sillä olimme jo tosi väsyneitä sekä valvomisen että pitkään jatkuneen hermojännityksen takia. Osasyynä siihen oli sekin, että Pietilän ammattikunta oli syönyt meille tarkoitetut ruoat. Tiellä he kyllä asiallisesti ottaen olivatkin aina kun meidät tähtäimiinsä saivat, siis aivan fyysisesti, tunkiessaan miltei ”iholle” kuten sanonta kuuluu.

Siunatuksi lopuksi saan Pietilältä tuomion mahdottomana yhteistyökumppanina, vaikka olin UM:n länsi-Euroopan integraatiotoimiston päällikkö ja myöhemmin suurlähettiläs. Tämä siksi, että olin kuulemma haukkunut kaikki toimittajat siinä yhteydessä, kun neuvotteluvaltuuskunta saunoi maratonistunnon jälkeen EU-edustustossa eikä tahtonut päästää Pietilää sinne. En ota kantaa siihen, oliko suurlähettiläs Liikanen luvannut jotain tässä suhteessa vai ei kun en tiedä, mutta oman osuuteni kuvaus on taas Pietilän fantasiaa. Sihteerini kertoi minulle sinä iltana, että Pietilä oli uhannut soittaa edustustoon 15 minuutin välein kunnes annetaan periksi ja hän pääsee paikalle. Sanoin silloin hänelle, että jos Pietilä vielä soittaa, siirrä puhelu minulle. Ei tullut puhelua eikä tullut Pietilää.

Tekemiseni Pietilän kanssa koko virkaurani aikana rajoittuivat näihin tapahtumiin, joissa siis en itse asiassa ollut varsinaisesti Pietilän kanssa kuitenkaan tekemisissä. En siis ole koskaan ollut hänen minkäänlainen yhteistyökumppaninsa. Mitä tulee uraani, jonka ei kuvattujen syntieni takia olisi hänen mielestään kai pitänyt ollenkaan urjeta, jos olisin itse ollut nimittämässä Antti Kuosmasta virkoihinsa, olisin laskenut ne enempi meriiteiksi kuin rasitteiksi.

Kuten totesin, nämä ovat pieniä asioita, mutta kun Pietilän kuvaukset ovat niissä niin raskaasti pielessä kuin ovat, on pakko kysyä, miksi pitäisi uskoa hänen puheittensa pitävän paremmin paikkaansa muissakaan. En taida olla ihan yksin tässä epäuskossani, sikäli kuin kirjan saamista kritiikeistä voi mitään päätellä.

Hyväntahtoisesti voisi tietysti hänen noita päiviä koskevien päiväkirjamerkintöjensä, jotka kyllä vaikuttavat kautta koko kirjan paljon enemmän jälkikäteen muokatuilta kuin hän väittää, katsoa kuvastavan vain sitä, miten pirstaleisia ja puutteellisia hänen tietonsa asioiden kulusta olivat. Vaikeampi on olla hyväntahtoinen hänen niistä vetämiensä johtopäätösten osalta.

Muitakin Pietilän kirjan sellaisia väitteitä, joiden oikeasta asianlaidasta jotain tiedän, voisi kriittisesti kommentoida. Jääköön se nyt kuitenkin yhteen asiaan. Pietiläkin toistaa väitteen, että ulkoministeri Haavisto olisi nukkunut jäsenyysneuvottelujen avainvaiheissa. Minä en ollut paikalla kaikissa maratonistunnon kokouksissa, joissa häntä vastassa olivat EU:n edustajat, mutta on absurdia väittää että ulkoministeri olisi niissä nukkunut, ja tähän ei edes tarvittaisi läsnä olleiden todistusta. Olin sen sijaan paikalla silloin, kun olimme omassa ryhmässämme valmistautumassa seuraavaan ja analysoimassa edellistä sellaista kokousta, ja niissä ministeri Haavisto ei nukkunut, ei kertaakaan. Vaikka valalle menen siitä asiasta.

* * * * * *

En ollut etukäteen suunnitellut tämän vuoden viimeisen blogikirjoitukseni olevan näin karu aiheeltaan ja sisällöltään, mutta niin nyt kuitenkin kävi. Hiljennän ääneni joulurauhan merkeissä ja palaan, jos mikään ei sitä estä, ääneen ensi vuoden puolella. Kiitos lukijoille ja erityisesti niille, jotka ovat kiitosta ja kannustustakin antaneet.

 

 

+17
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu