EU vaalien jälkeen

Juuri pidettyjen EU-vaalien tulosta voi ja pitääkin tarkastella ainakin kolmesta näkökulmasta: 1) mitä tulos merkitsee itse EU-parlamentille ja sitä kautta koko EU:n toiminnalle, mukaan lukien ja erityisesti uuden komission kokoonpano ja työohjelma, 2) mitä se paljasti jäsenmaiden poliittisista ilmanaloista ja niiden mahdollisesta kehittymisestä tästä eteenpäin, ja 3) mitä se kertoo erityisesti Suomesta tässä suhteessa.

Etukäteen miltei kaikki odottivat, monet pelkäsivät ja jotkut toivoivat suurempaa mullistusta parlamentin kokoonpanoon kuin lopulta tapahtui. Sen suurin ryhmittymä, maltilliset konservatiivit, sai itse asiassa hieman lisää parlamenttipaikkoja ja sen perinteinen vastavoima ja yhtä perinteinen yhteistyökumppani, maltilliset vasemmistolaiset, menetti niitä vain vähän. Suuremman takaiskun kärsivät liberaalit ja vihreät, jotka nekin, ainakin liberaalit, pitää laskea maltillisiksi. Ääripäissä paikkaluvut kasvoivat, mutta kun ainakin oikean laidan sekalaisiin kokoonpanoihin saattaa tulla vielä suuriakin muutoksia, ei kannata vielä arvailla, miten paljon ne pääsevät parlamentissa tosiasiassa vaikuttamaan. Sama koskee kasvanutta puolueryhmiin kuulumatonta meppijoukkoa.

Kaiken kaikkiaan tulos joka tapauksessa merkitsee, että odotetun suuruista keikausta oikeistoradikalismin suuntaan ei tapahtunut ja että parlamentin poliittinen käyttäytyminen tullee yhä nojaamaan perinteisiin enemmistökoalitioihin. Ne tosin ovat aina olleet EU-parlamentissa häilyvämpiä ja arvaamattomampia kuin kansallisissa parlamenteissa, ja ovat ehkä vielä häilyvämpiä tästä eteenpäin.

Riippumatta poliittisesta kokoonpanostaan EU-parlamentti on aina tavoitellut itselleen entistä voimakkaampaa asemaa, viime kädessä sellaista primäärisyyttä kuin demokraattisten maiden kansallisilla parlamenteilla on. EU:ssa ei ole hallitusta eikä samanlaista komission – joka lähimmäksi hallitusta luonteeltaan pääsee – poliittista vastuunalaisuutta parlamentille kuin valtioissa, mutta tämä pyrkimys ja parlamentin nykyisetkin valtaoikeudet takaavat sen, että mitä tahansa EU-maiden hallitukset komission kokoonpanosta päättävät, parlamentin kanssa joudutaan kädenvääntöön siitä, kuka sitä johtaa, ketkä muut siihen kuuluvat ja millaiset ohjelmalliset ”reunaehdot” sen toiminalle syntyvät. Ursula von der Leyen ei menettänyt johtoasemaansa komission puheenjohtajakisassa, mutta ei se helpommaksikaan hänelle tullut. Vasta sitten kun tämä kädenvääntö on ratkennut, on mahdollista vetää pidemmälle meneviä johtopäätöksiä siitä, millaista EU-politiikka seuraavat viisi vuotta EU-tasolla on.

Mutta EU-politiikkaa ei ole vain EU-tasolla, vaan myös ja viime kädessä ennen kaikkea EU:n jäsenmaissa. Näin siksi, että viimekätistä valtaa EU:ssa pitävät jäsenmaat EU:n neuvoston ja huippukokouksen, Eurooppa-neuvoston, kautta, ja siksi, että EU-vaalit käydään jäsenmaakohtaisesti ja että paikat EU-parlamentissa on myös jyvitetty jäsenmaittain. Oikeita puolueitakin on vain niissä.

Sekä yleisenä että Suomea koskevana ensimmäisenä asiana on muistettava, että EU-vaalien alhainen äänestysvilkkaus ei jakaannu tasan puoluekannatuksen suhteessa. Jotkut puolueet saavat pääasiallisen kannatuksensa EU-myönteisiltä äänestäjiltä, jotkut muut taas -vastaisilta. Viimemainittujen puolueiden johdon ja EU-vaaliehdokkaiden on vaikeampi vakuuttaa äänestäjiä siitä, että näissäkin vaaleissa kannattaa äänestää, ja se näkyy vaalituloksessa voimakkaammin kuin vastaavat protesti-ilmiöt kansallisissa vaaleissa. Ja ehkä erityisen voimakkaasti tällä kertaa.

Tätä taustaa vasten on erityisen merkillepantavaa, että voimakkaat oikeistoliikkeet menestyivät ennen muuta EU:n suurimmissa jäsenmaissa: Ranskassa, Saksassa ja Italiassa. Vaikka niidenkään voima ei riittänyt dominoimaan EU-parlamenttia, niiden kasvava voima tulee vaikuttamaan kyseisten jäsenmaiden hallitusten EU:ssa noudattamaan politiikkaan ja siten EU:n toimintaan. Ehkä voimakkaimmin Ranskan tapauksessa, kun siellä hallitusvaltaan noussee Marine le Penin johtama puolue jo tänä kesänä, mutta välillisesti myös muissa suurissa jäsenmaissa, vaikka hallitus ei niissä vaihtuisikaan. Varsinkin Saksassa hallituksen asema näyttää todella tukalalta.

Kaiken kaikkiaan on syytä odottaa – ja ainakin itse odotan – muutoksia EU:n toimintakykyyn (huonompaan suuntaan) ja toimintaan (ei välttämättä hyvään suuntaan siinäkään) seuraavalla viisivuotiskaudella. Näkyvimpiä ne varmaankin ovat – ja siinä media tulee ”auttamaan” – ulkopolitiikassa ja varsinkin Ukrainan tukemisessa ja siinä vaadittavissa toimenpiteissä sekä maahanmuuttopolitiikassa, mutta jos ja kun ne ulottuvat myös poliittista dramatiikkaa vähemmän sisältäviin, hitaasti vaikuttaviin asioihin kuten EU:n sisämarkkinalainsäädäntöön ja rahoitukseen, pidemmän tähtäimen vaikutukset voivat olla vielä suurempia.

EU-vaalitulos Suomessa poikkesi ilmeisesti kaikkein dramaattisimmin ”laitaoikeiston” voittoa povanneista ennusteista ja siten EU:n ”valtavirrasta”. Tulos olikin todella yllättävä, sitäkin yllättävämpi, kun edes kaikkein viimeisimmät, aivan vaalien edellä julkaistut kannatusmittauksetkaan eivät sitä ennakoineet. Se edesauttoi EU-parlamentin enemmistön pysymistä perinteisten maltillisten voimien hallussa, mutta ei tietenkään voi ratkaisevasti vaikutta EU:n toimintaan.

Eniten yllätyttiin Vasemmistoliiton, tai oikeammin sen puheenjohtaja Li Anderssonin, valtavasta (tähän sana sopii) äänimäärästä ja puolueen noususta sen myötä vaalien toiseksi eniten kannatusta saaneeksi puolueeksi. Tämän kannatustason säilyminen kylläkin tuntuu epätodennäköiseltä, olletikin kun sen aikaansaaja poistuu Suomen politiikasta. Toinen yllätys oli tietenkin Perussuomalaisten kannatuksen romahtaminen alle puoleen vuosi sitten pidetyistä eduskuntavaaleista ja miltei puoleen siitäkin, mihin se oli vajonnut juuri ennen näitä vaaleja. Tämä yllätys oli kuitenkin pienempi kuin Vasemmistoliiton aiheuttama, koska juuri Perussuomalaisten kohdalla toteutui edellä mainitsemani ilmiö, että EU:n pahuutta vuosikymmeniä julistaneen ja paljolti sen varaan kannatuksensa rakentaneen puolueen oli vaikea saada kannattajiaan uskomaan, että silti kannattaisi äänestää sen parlamenttiin perussuomalaisia ehdokkaita. Tämänkin puolueen kohdalla on syytä odottaa seuravia kannatusmittauksia ennen kuin alkaa toivoa tai pelätä sen kannatuksen jäävän tälle tasolle.

Huomionarvoisia eivät olleet vain näiden kahden puolueen odottamattomat tulokset. Sosialidemokraattien kannatus romahti niin ikään, ja mitä ilmeisimmin siksi, että hyvin paljon sen kannattajia päätyi äänestämään Li Anderssonia. Puolueen varsin tuoreelle johdolle tämä oli paitsi nöyryyttävää myös pahaenteistä, ja osoitti kouriintuntuvalla tavalla tuonkin puolueen kannatuspohjan haurauden. Juuri Li-ilmiön takia tuntuisi kuitenkin, että sen on hävinneistä helpointa palata ”normaalille” tasolleen. Poliittisten kompromissien pelivara oikealle päin kuitenkin supistui, mikä korottanee kynnystä yhteiseen hallitustiehen Kokoomuksen kanssa, jos nykyisen koalition yhteistaival sattuisi päättymään kesken vaalikauden.

Suomen Keskusta, Vihreät ja RKP pitivät kannatuksensa viimeaikaisella tasolla; Vihreät jopa sitä hieman paransivat. Puheenjohtajansa heti vaalien jälkeen vaihtaneen Keskustan tuskin kuitenkaan kannattaa tästä kovin paljon iloita. Oikeastaanhan olisi voinut odottaa, että Perussuomalaisten kannattajien kaikkoaminen olisi tuonut sille runsaasti lisä-ääniä. Se että niin ei käynyt, todistaa oikeaksi teesin, että ”vennamolaisuus”, joka alun perin oli Maalaisliitosta irtaantunut ”unohdetun kansan” kapinaliike, on jo Perussuomalaista kokonaan kadonnut. Ne kaikonneet, jotka eivät jättäneet äänestämättä, lienevät äänestäneet lähinnä Kokoomusta, mikä selittänee suuren osan sen vaalivoitosta, sen osan joka ei selity kokoomuslaisten muita suuremmasta äänestysaktiivisuudesta.

Itse en usko EU-vaalituloksella olevan ainakaan välittömästi radikaaleja poliittisia seurauksia, ei ainakaan hallituksen hajoamista. Perussuomalaisissa tosin voisi olla halua siirtyä kasvattamaan kannatusta oppositioon, mutta se merkitsisi puolueen johdolle sekä nöyryytystä että hallituksen politiikkaan vaikuttamisen menetystä, ja sitä he tuskin haluavat. Samat kolme vuotta, jotka olisi mahdollista yrittää kasvattaa kannatusta oppositiossa, voi myös yrittää kasvattaa sitä hallituksessa. Eikä nyt ole samanlainen tilanne kuin vuonna 2017, jolloin sisäinen oppositio kaappasi puolueen johtoonsa ja sai hävinneet hajottamaan puolueen. Mistä löytyisi uusi ”Mestari”, joka sen tekisi? Mutta hankalammaksi hallituskumppaniksi Perussuomalaiset nyt varmaan muuttuu, joten ei Kokoomuksenkaan tulevaisuushorisontti tästä voitetusta vaalista pelkästään iloisemmaksi muuttunut.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu