Eurooppa pääsi konfliktihautomosta rauhantilaan, mutta se ei säily itsestään

Blogikirjoittajaurallani on sattunut merkittävä tapahtuma: minulta on pyydetty kirjoitusta. En olisi uskonut, mutta uskottava on. Pyydetty aihe on seuraava: ”Kuinka 2. maailmansodan jälkeen tehdyt ratkaisut länsi-Euroopassa muuttivat Euroopan jatkuvien konfliktien hautomosta pysyvään rauhantilaan.” Tässä vastauksia.

Yksinkertaisin selitys rauhantilan kestämiselle on nykyiseen Euroopan unioniin johtanut Europan integraatio, joka pantiin liikkeelle 1950-luvun alussa Euroopan hiili- ja teräsyhteisön muodossa ja jota täydennettiin Europan talous- ja atomienergiayhteisöillä vuonna 1957 alusta lukien. Ei se väärä tai mitätön selitys olisikaan, mutta vain pintaa raapaiseva kylläkin. Jostakin näet noiden yhteisöjen piti putkahtaa esiin, saada ilmaa alleen tai työntää juurensa maahan niin, että ne pysyivät pystyssä ja mahdollistivat nykyisen, sekä toimialaltaan että jäsenistöltään suuresti laajentuneen, kokonaan alkuaikojen poliittisesta ja taloudellisesta todellisuudesta poikkeavassa ympäristössä toimivan unionin hengissä säilymisen ja jopa kukoistamisen.

Vaikka poliittinen integraatio (puolustusyhteisön muodossa) tyssäsikin lähtökuoppiin, taloudellinen oli mahtava menestys verrattuna siihen, mitä oli vallinnut ennen toista maailmansotaa ja tietenkin sodan aikana. Ilman konfliktihakuiseen vastakkainasetteluun perustuvan politiikan hylkäämistä integraatioon osallistuneiden maiden välillä siitä ei olisi tullut mitään. Vaurauden ja hyvinvoinnin kasvu toisaalta vei konflikhakuiselta politiikalta kasvupohjan.

Jos otetaan askel taaksepäin tästä ensimmäisestä selityksestä, tulee vastaan äskeisen maailmansodan – ja sitä edeltävän maailmansodan – trauma, henkinen umpikuja, lopunajan tunnelma. Tuhoisia sotia oli Euroopassa toki käyty ennenkin, mutta mitään maailmansotiin verrattavaa ei ollut koettu ainakaan sitten kolmikymmenvuotisen sodan 1600-luvulla. Aineellinen tuho ja kurjuus oli valtavaa. Sotatalouden etusijan, hävittävien sotatoimien, miehitysten, pakkoverojen ja kaikenlaisen muun takia tuotantokoneisto oli kaikkialla rappiolla. Kokemustasolla vielä pahempaa oli pakolaisten, omaisiaan menettäneiden ja muuten juuriltaan reväistyjen ihmisten massiivinen määrä varsinkin Saksan miehittämillä ja sitten menettämillä alueilla, ja tietenkin itse Saksassa. Mutta kaikkein pahinta oli moraalinen tuho. Saksan natsihallinnon julmuudet, joiden huippuna oli juutalaisten massiivinen joukkomurhaaminen olivat tietenkin omaa luokkaansa, mutta ei kuitenkaan ainoa asia. Murskatappiot Saksan armeijalle, miehityshallinnot, miehittäjän kanssa yhteistoimintaan ryhtyneet ja miehityksiin henkisesti alistuneet, joita oli niiden aikana paljon enemmän kuin myöhemmin haluttiin myöntää tai muistaa, myrkyttivät laajalti ilmapiiriä.

Sodan kokemukset toisaalta loivat henkisen pohjan ja avasivat tilaisuuden sellaiselle yhteistyölle ja integraatiolle, jota ei vähäisemmän kriisin jälkeen todennäköisesti olisi millään keinoin olisi voitu Euroopan maiden välille pystyttää. Siksikin sota oli yksi keskeinen tekijä siinä, että rauha pystyttiin rakentamaan ja vakiinnuttamaan niin, että ajatuskin väkivaltaisista konflikteista jäsenmaiden välillä muuttui epätodelliseksi.

Eurooppa, maailman valtias parisataa vuotta, oli sodan myötä lopullisesti menettänyt asemansa Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle. Iso-Britanniakin, vaikka pystyi torjumaan Saksan hyökkäyksen, oli lopulta riippuvainen Yhdysvaltain tuesta ja menetti sille johtoasemansa. Euroopan sodat olivat samaisten parinsadan vuoden ajan olleet sotia maailmanherruudesta. Nyt Europan suurvallat eivät enää siihen peliin pystyneet osallistumaan, ja niinpä katosi yksi tärkeä syy konflikteihin niiden väliltä. Haave palauttaa mennyt suuruus, edes osittain, yhteisenä projektina, sisältyi myös integraation tavoitteisiin, mutta se on vuosien varrella muuntunut tarpeeksi edes pärjätä maailmassa, joka on kasvanut Eurooppaa niin paljon suuremmaksi. Kaikki eivät tätä vieläkään tosin ymmärrä, mutta ei asia siitä muuksi muutu.

Tästä päästään seuraavaan seikkaan. Kommunismin ja markkinatalouden – tai kapitalismin jos niin halutaan – kamppailu ei ollut ainoa jakolinja, joka dominoi maailmaa toisen maailmansodan päätyttyä, mutta se oli tärkein, ja voimansa menettäneestä Euroopasta tuli sen ensimmäinen taistelutanner. Käytännössä se merkitsi, että Yhdysvalloista tuli myös Euroopan integraation kummisetä, jonka tukea ilman se ei olisi voinut päästä liikkeelle eikä syvenemään. Sodan aikana ja heti sen jälkeenkin Yhdysvalloissa oli muitakin suunnitelmia, jotka olisivat toteutuessaan merkinneet Saksan jakamista useampiin valtioihin ja sen teollisen kapasiteetin purkamista, mutta ne hylättiin, kun Neuvostoliitto levitti valtaansa miehittämilleen alueille ja pyrki ulottamaan sen yhä laajemmalle myös Länsi-Eurooppaan.

Vastahyökkäykseksi muodostui Yhdysvaltain rahoittama jälleenrakennus ja siihen liittyvä velvoite yhteistyöhön sekä Länsi-Euroopan sitominen Yhdysvaltain johtamaan liittokuntaan, Natoon. Tätä sen ei tarvinnut tehdä pakolla, vaan Länsi-Euroopan maiden hallitukset ja enemmistö kansoista omaksui asian vapaaehtoisesti. Yhteinen uhka oli siten voimakas ”rauhantekijä”. Toisaalta, jos ulotetaan katse ideologisen rajalinjan ylitse, myös Neuvostoliitto rauhoitti, vähemmän miellyttävin keinoin, oman etupiirinsä, ja kuten kävi toistuvasti selväksi, kovista puheista huolimatta ei toisen osapuolen alueelle väkisin menty. Sen kokivat karvaasti itäsaksalaiset, unkarilaiset, tšekit ja loppua kohti olivat vähällä kokea puolalaisetkin.

Mutta miksi integraatio juuri sellaisena kuin sen tunnemme? Aatteiden tasolla yhtenäisen Euroopan ideaa voidaan jäljittää kauaskin menneisyyteen mutta vähintään 1800-luvulle. Maailmansotien kokemukset sekä rajoittivat että ohjasivat tässäkin. Integraation henkinen ”isä” tai ainakin yksi keskeinen heistä, Jean Monet, oli jo nuorena onnistunut pääsemään keskeiseen asemaan liittoutuneiden sotatalousponnistusten koordinaattorina ensimmäisessä maailmansodassa ja jatkoi sitä toisessa. Sotien välillä hän oli pitkään Kansainliiton palveluksessa ja näki sen rajoitukset ja epäonnistumisen. Niinpä hänelle muodostui omaperäinen käsitys siitä, mikä ei riittänyt ja mitä tarvittaisiin vankemman rakenteen luomiseen ja pystyssä pitämiseen. Hän korosti ”instituutioita”, mikä konkreettisesti tarkoitti luotavan yhteisön toimielimiä, ja suvereniteetin luovuttamista yhteiskäyttöön. Ihmisen elämä on lyhyt, instituutiot voivat kestää pitkään. Hänen ideoidensa mukaisina ne instituutiot rakennettiinkin, ja ne ovat paljolti yhä hänen mallinsa mukaiset. Siinä yksi rauhantilan säilymisen tekijä lisää.

Onko tällä rakennelmalla tulevaisuutta, ja onko rauha, jonka olennainen takaaja se on ollut, siis myös tulevaisuudessa taattu? Kolme asiaa voi sitä uhata.

Ensimmäinen on, että sodan kokemukset eivät ole enää kannattelemassa integraation vaatimia kompromisseja ja valmiutta siirtää EU:lle toimivaltaa, jota sen syventäminen vaatii. Toisaalta, saavutukset, niin todellisia kuin ne ovatkin, ovat muodostuneet itsestäänselvyyksiksi, joista huolehtimisen tärkeyttä ei osata tunnistaa eikä tunnustaa.

Toiseksi, Eurooppa kaiken kaikkiaan ja Euroopan unioni erityisesti ei enää olisi maailman napa, vaikka se olisi yhtenäisenä, yhteisen tahdon omaavanakin, onnistunut nousemaan maailmanpolitiikan pääpöytään. Eikä se ole niin yhtenäinen ja yhteisen tahdon omaava kuin pääpöytään pääsy vaatisi. Päinvastoin, sitä uhkaa muiden, yhtenäisemmän ja yhteisemmän tahdon omaavien pelinappulaksi joutuminen, ja se taas uhkaa tuoda muun maailman konfliktit EU:n sisälle.

Kolmanneksi, kuten muissakin läntisissä vauraissa hyvinvointiyhteiskunnissa, myös EU:n muodostavien valtioiden yhteiskunnissa ilmenee jakaantumis- ja hajaantumisilmiöitä, jotka murentavat paitsi niitä itseään myös yhteistä EU:ta. Sekä todelliset että kuvitellut – ja lietsotut – epäoikeudenmukaisuudet tulojen ja omaisuuden jakautumisesta erilaisiin ”identiteettikysymysten” nimellä kulkeviin, polarisaatiota ruokkivin vastakohtaisuuksiin (etninen alkuperä, uskonto, rotu, sukupuoli, seksuaalisuus ja niin edelleen) valtaavat yhä suuremman osan tilasta, jota vielä muutama vuosikymmen sitten hallitsi taloudellisesta ”kakusta” ja sen jakamisesta käytävä poliittinen kamppailu. Päinvastoin kuin aineellisista eduista kamppailtaessa, tämän tyyppiset kysymykset eivät taivu kompromisseihin, ja se näkyy jo.

Mihin tämä kaikki päättyy on hämärän peitossa, mutta vaikka vieläkin on hyvin, hyvin epätodennäköistä, että rauha järkkyisi jäsenmaissa tai niiden välillä, suunta on kuitenkin huono, ja sen tien päässä apokalyptisetkään näkymät eivät ole enää aivan pois suljettuja.

+7
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu