Hallituksen puolustusselonteko: ei huono

Minun virkamiesurani alkaessa ja vielä pitkään sen jälkeenkin ulkopolitiikka tarkoitti valtakunnan valtiollisten ulkosuhteiden kokonaisuutta. Karkean jaottelun mukaisesti se koostui turvallisuuspolitiikasta, kauppapolitiikasta ja kehityspolitiikasta (joka urani alkaessa oli vielä Suomessa uutta ja vähän lapsenkengissäkin). Turvallisuuspolitiikka puolestaan sisälsi puolustuspolitiikan, jonka ylivoimaisesti tärkein osa oli oman maan puolustamisen politiikka, mutta johon myös jo kuului osallistuminen rauhanturvaamiseen ja sittemmin kriisinhallintaan maailmalla.

Tämä minusta yhä oikea konseptuaalinen tapa jäsentää valtion ulkosuhteet ei kuitenkaan ole enää vallitseva tapa. Pääsyyllinen on EU. EU:ssa näet oli alun pitäen vain yhteinen kauppapolitiikka, sittemmin kansallista kehityspolitiikkaa täydentävänä (mutta ei korvaavana) kehityspolitiikka eikä ollenkaan turvallisuuspolitiikkaa, puhumattakaan puolustuspolitiikasta. Sittemmin EU:lle on ilmaantunut tätä kaikkea, mutta ei koherenttina kokonaisuutena, vaan rinnakkaisina ja toimivallan suhteen erilaisina alueina.

Aloitan valtioneuvoston uutta puolustusselontekoa kommentoivan kirjoituksen tällä pitkähköllä esipuheella siksi, että EU:ssa kehittynyt sekava hahmotus on hiipinyt myös kotimaiseen ajatteluun ja kielenkäyttöön. Suomessa on lisäksi viime vuosikymmenet laajennettu turvallisuuden käsitettä ”laajan turvallisuuden” suuntaan tavalla joka on haiskahtanut yritykseltä vältellä turvallisuuspolitiikan varsinaisen kovan ytimen, maahan kohdistuvien uhkien, kohtaamista.

Nyttemmin tämä välttely on kyllä hieman korjaantunut. Perinteiset uhkat lausutaan julki entistä selkeämmin ja lisäksi on tunnistettu yhteiskunnan toiminnalle kriittisten järjestelmien ja niiden alustoina toimivien teknologioiden häiritseminen ja lamauttaminen (kyberuhkat) sekä sen henkisen vastustuskyvyn heikentäminen harhaanjohtavan informaation ja mielipidevaikuttamisen keinoilla (informaatio- tai hybridivaikuttaminen). Kielenkäyttöä rasittaa kuitenkin edelleen eufemististen ilmaisujen runsaus.

Tätä taustaa vasten avasin puolustusselonteon luettavaksi tietyllä skepsiksellä, jota ei ollut omiaan vähentämään selontekotrion kahden ensimmäisen, ulko- ja turvallisuuspoliittisen ja EU-selonteon, aikaisempi läpikäynti. Niinpä yllätyinkin myönteisesti puolustusselonteon selkeästä kielenkäytöstä ja kansainvälisen turvallisuuspoliittisen tilanteen huononemisen huomioon ottavista tavoitteista ja sitoumuksista, vaikka noita eufemistisia ilmaisuja siihenkin sisältyy ja vaikka siinäkin turvaudutaan hieman naiiveilta kuulostaviin ehdottomiin toteamuslauseisiin asioista, joissa tosiasiallisesti pystytään esittämään vain tavoitteita tai pyrkimyksiä.

Seuraavassa olevat huomautukset, vaikka eivät yksinomaan ylistäviä, onkin asetettava tätä, yleisesti ottaen positiivista arviota vasten.

Sodankäynnin ja ei-sodankäynnin välisen rajan hämärtyminen ei ole uusi asia, mutta sodan alkaminen on kuitenkin ollut suhteellisen helppo havaita siitä, että aloitetaan väkivallan käyttö ja tunkeutuminen hyökkäyksen kohteena olevan alueelle. Varsinkin kyberhyökkäykset hämärtävät tätä rajaa, koska niissähän ei välttämättä ollenkaan turvauduta suoraan väkivaltaan, niiden tekijääkään ole välttämättä helppo todistaa eikä tekninen suorittaja välttämättä ole todellinen hyökkääjä. Niinpä ”sota” voi olla käynnissä jo kauan ennen kuin se eskaloituu varsinaiseksi sodaksi, jos eskaloituukaan. Hybridivaikuttaminen puolestaan on käynnissä aina, joskin sen intensiteetti voi vaihdella kulloistenkin tavoitteiden mukaisesti.

Nämä asiat on tunnistettu selonteossa, siitä pisteet. Sama koskee Venäjän varustautumista, mukaan lukien Suomen suunnalla, ja sen kykyä ja halukkuutta käyttää täysimittaisesti kaikkia keinoja perinteisestä hyökkäyksestä ja sillä uhkaamisesta vastustajayhteiskunnan materiaalisen ja henkisen vastarinnan lamauttamiseen.

Yhdysvaltain ulkopolitiikka presidentti Bidenin tähänastisella virkaudella on paljastunut vähemmän Eurooppaa huomioon ottavaksi kuin aivan alussa uskottiin. Painopisteen asettaminen Kiinan uhan torjumiseen on sinänsä jo vanhaa asiaa, mutta tapa jolla sitä toteutetaan, on entistä kovempi. Silmiinpistävää on ollut varsinkin liittolaisten ja kumppanien kohtelu Afganistanista vetäydyttäessä ja tapa jolla Iso-Britannian ja Australian kanssa solmittu puolustuskumppanuus toteutettiin. On aikaista arvioida, onko tässä käsillä oikeasti ”historiallinen” käännepiste koko transatlanttisessa suhteessa, mutta vähintäänkin se vahvistaa sen muutenkin jo ilmeisen tosiasian, että Euroopan, mikä käytännössä tarkoittaa EU:ta, on totuteltava seisomaan omilla jaloillaan ja että jos se haluaa paikan maailmanpolitiikan pääpöydässä, se on ansaittava omalla voimalla.

Etupiirit mainitaan vain Venäjän pyrkimyksenä. Sellaisia pyrkimyksiä sillä selvästi onkin, mutta itse etupiirikäsite soveltuu kyllä, jos se vain määritellään modernimmin, minkä tahansa suurvallan tavoitteeksi, Yhdysvaltojenkin. Modernit etupiirit vain eivät ole välttämättä alueellisia, vaikka tämäkin aspekti niihin yhä sisältyy, vaan teknologis-taloudellisia preferenssivyöhykkeitä, joilta kilpailijat pyritään sulkemaan pois.

Asevelvollisuuden tarve on selonteossa perusteltu hyvin. Mutta entä naiset? Oma mallini olisi, että laajennetaan asevelvollisuus koskemaan molempia sukupuolia. Koulutetun reservin tarve, 280000, merkitsisi silloin, että asevelvollisuuden suorittamiseen pääsyn fyysiset ja psyykkiset vaatimukset voitaisiin asettaa todella korkeiksi, mikä olisi hyvä asia sen statuksen kannalta. ”Kansalaispalvelua” ynnä muuta sellaista voisi toki myös järjestää, ehkä ennen muuta vapaaehtoisen maanpuolustustyön puitteissa, mutta asevelvollisuuden ohella, ei sen sijaan.

Kansainvälinen yhteistyö puolustuspolitiikan komponenttina on tervejärkisesti toissijaistettu suhteessa puolustusvoimien päätehtävään, oman maan puolustamiseen. Sen hyödyllisyydestäkin voi olla samaa mieltä, kunhan vain muistetaan, että mikä tahansa yhteistyö kenen kanssa tahansa ei ole aina hyödyllistä. Hyötykin on tarpeen jakaa kahteen komponenttiin: yhtäältä sotilastekniseen, esimerkiksi taistelukokemuksen hankkimiseen, yhteistoimintaan muiden maiden kanssa ja tuntuman saamiseen siihen, miten oudoissa olosuhteissa ja vieraissa yhteiskunnissa pärjätään, toisaalta poliittiseen luottamuspääomaan, joka yhteistoiminnasta saadaan. Lienee turvallista sanoa, että Suomen bilanssi on viimemainitussa plussan puolella. Eri asia on, onko niin yhä kiivaamman suurvaltakilpailun maailmassa jatkossakin. Afganistanin opetusten soisi tulevaisuudessa vaikuttavan siihen, miten kriisinhallintayhteistyötä harjoitetaan, ja varsinkin poliittiseen harkintaan siitä, milloin lähdetään mukaan ja miten irtaannutaan.

Varsinainen yhteistoiminnan ”pihvi” on tietenkin liittoutuminen vai ei. Mitä Nato-jäsenyydestä nyt oikeastaan pitäisi ajatella? Toivottavasti sitä jossain päin mietitään. Lieneekö vain kielellinen kömmähdys, mutta on vähän kummallista sanoa, että ”Tämä säilyttää mahdollisuuden liittoutua ja hakea Nato-jäsenyyttä.” Pitäisi kai sanoa ”sisältää”. Se että ”ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa” kuulostaa kuin mahdollinen hakemispäätös tehtäisiin vasta sitten kun tilanne uhkaa tulla päälle. Silloin se on kuitenkin myöhäistä. Ruotsin suhteen selonteossa ollaan valmiita menemään miten pitkälle tahansa, eikä tässäkään ole mitään uutta. Mitään uutta ei toisaalta liene siinäkään, että kosiskelun kohde ei ihan miten pitkälle tahansa ole valmis menemään.

Sitä taustaa vasten, että hävittäjähankinnan arvostelijat tai ainakin jotkut heistä ovat väittäneet ilmatorjunnan olevan parempi vaihtoehto kuin heidän hyökkäysaseiksi leimaamansa hävittäjät, on positiivista, että selonteossa vahvistetaan tarkoituksena olevan hankkia myös uusi ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. Tosiasiahan on, että nykyaikainen ilmasota kaipaa sekä hävittäjiä, miehittämättömiä drooneja että maasta käsin tapahtuvaa ilmapuolustusta. Signaaliarvoa silläkin, että myös kaukovaikuttamiseen on tarkoitus pystyä ja siihen tarvittavat välineet hankkia. Se merkitsee kykyä ja tahtoa iskeä hyökkääjään myös tämän omalla alueella eikä alistua sodan tuhoihin vain omalla maaperällä.

Oikeastaan kaikkeen mitä EU:n puolustuspolitiikasta (ja sen puutteista) ja Suomen siihen asettamista odotuksista sanotaan voi yhtyä, mutta samalla tulevat vääjäämättä mieleen seppä Jaakko Högmanin sanat Paavo Ruotsalaiselle: yksi Sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki. Tässä puute ei kuitenkaan ole Kristuksen sisällinen tunto, vaan historiasta, poliittisesta kulttuurista ja toimivallan puutteesta kumpuava vaikeus ellei mahdottomuus muodostaa EU:lle yhteistä tahtoa ja mobilisoida voimavarat kriisinhallintaa vaativampiin operaatioihin, niin tarpeen kuin se olisikin. On vaikea nähdä, mikä voisi tämän muuksi muuttaa; viimeisin shokki on ollut edellä mainittu Australia-UK-US puolustuskumppanuus, mutta nähtäväksi jää, kuten on tapana sanoa, muuttaako sekään mitään pysyvämmin ja syvemmin.

+17
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu