Hallitus ei voi olla yhden asian liike

Helsingin Sanomien toimittaja Sami Sillanpää kirjoitti lehteensä 20.7.2020 kolumnin (paperilehdessä tosin vinjettinä oli ”Merkintöjä”, mikä näiden ero lieneekin) Kiinan nöyristelystä, jota hänen mukaansa ovat harjoittaneet muun muassa Kiinassa toimivat liikemiehet. Nöyristelyn ohella Sillanpää käyttää termiä mielisty. Sillanpää oli Hesarin Kiinan (vai oliko koko Aasian?) kirjeenvaihtaja vuosina 2003-2009, toimipaikkanaan Peking.

Nöyristelyä eivät Sillanpään mielestä harjoittaneet vain liikemiehet, vaan myös jotkut (tosin eivät kaikki) suomalaiset diplomaatit. Eräskin suurlähettiläs oli saarnannut hänelle ”oikean Kiina-analyysin” tärkeydestä aivan samaan tyyliin kuin ne Kiinan viranomaiset, jotka aina välistä kutsuivat hänet luokseen moitittavaksi. ”Oikea analyysi” tarkoitti hänen jutuissaan korostamiensa Kiinan epäkohtien, ennen muuta sen ihmisoikeustilanteen, sivuuttamista ja huomion kiinnittämistä Kiinan suurten markkinoiden tarjoamiin houkutuksiin.

Sivumennen: havaitsin äskettäin Facebookista toimikautensa juuri päättäneen Suomen Moskovan suurlähettilään Mikko Hautalan pitkähkön kirjoituksen, jonka pontimena näytti olleen hieman samankaltaisen kritiikin kohteeksi joutuminen. Hautala selostaa perusteellisesti lähtökohtia, joiden puitteissa hän ja itse asiassa kaikki Suomen viralliset edustajat joutuvat toimimaan. Kiina ei ole Venäjä, mutta osittain samanlaisten paineiden alaisena molemmissa joutuu diplomaatti toimimaan, ja Hautalan pointeista on helppo entisenä lähettiläänä olla samaa mieltä.

Kiinassa toimi Sillanpään kaudella kaksi Suomen suurlähettilästä, ja minä olin heistä toinen, vuosina 2005-2009. En muista saarnanneeni Sillanpäälle mistään asiasta enkä siis myöskään oikean Kiina-analyysin tärkeydestä. Sen sijaan kerroin kyllä Pekingissä toimiville suomalaisille kirjeenvaihtajille (ja ehkä myös suoraan Sillanpäälle) mielipiteeni siitä kokonaiskuvasta, joka heidän raportoinnistaan Kiinasta muodostui. ”Analyysi” on vaikea laji, jos sanaa käytetään sen varsinaisessa merkityksessä, enkä sitä käynyt toimittajilta vaatimaan. Aihevalinnan monipuolistaminen olisi riittänyt. Kuva joka Kiinasta suomalaisille lukijoille (ja katsojille ja kuuntelijoille) muodostui, oli minusta kovin epätäydellinen ja osittain vääristynytkin. Osaselitykseksi kelpasi resurssien vähäisyys, sillä olihan se toivoton tehtävä yhdelle ihmiselle raportoida maailman väkirikkaimmasta maanosasta, mutta ei se kaikkea selittänyt. Pääsyy olivat uutis- ja ”analysointi”kriteerit, se mitä pidettiin tärkeänä ja mitä ei. Ei niin, että se mistä he kirjoittivat olisi pitänyt jättää kertomatta, vaan että se, minkä he painopisteidensä takia joutuivat jättämään raportoimatta tai mistä eivät pitäneet tärkeänä raportoida, olisi ollut tärkeää nousevaan maailmanvaltaan havahtumiseksi huomaamiseksi ja sen oikein arvioimiseksi.

Eivät ulkomaisetkaan mediat tietysti olleet tai vieläkään ole vapaat asennevääristymistä. Laadukkaimmilla niistä kuten New York Times, Financial Times, The Economist, Frankfurter Allgemeine Zeitung, Le Monde – ja South China Morning Post, joka vielä ei ollut mannerkiinalaisessa omistuksessa eikä Hongkong siinä tilassa kuin nyt – porautuivat vähintään yhtä perusteellisesti Kiinan poliittisen järjestelmän varjopuoliin kuin suomalaiset kirjeenvaihtajat. Se ei kuitenkaan estänyt niitä antamasta verrattomasti monipuolisempaa kuvaa Kiinan todellisuudesta. Resurssit tietysti auttoivat, mutta myös prioriteetit olivat paremmin kohdallaan.

Osaselitys Sillanpään ja hänen kollegojensa tällaisille valituksille on varmaankin – sinänsä inhimillisesti – se, että he kokevat puuttumisen raportointiinsa rajoittavan mielestään loukkaamatonta oikeuttaan sanoa mitä tahansa haluavat mistä tahansa asiasta. Toiseksi, kilpailu lukijoista, katsojista ja kuuntelijoista on kovaa ja ihminen on niin rakennettu, että häntä kiinnostavat enemmän muut asiat kuin suuret, yhteiskuntia hitaasti muuttavat voimat. Media on myös eräänlainen suurennuslasi tai mikroskooppi: se mihin se huomionsa suuntaa, suurennetaan ja se mihin se ei sitä suuntaa, jää pimentoon. Suhteetonta huomiota saa kaikki kielteinen ja yhteiskunnallisten asioiden kyseessä ollen oppositio ja vallanpitäjien vastustus, ja mitä jyrkempi vastustus, sen kiinnostavampi raportointikohde.

Erityisesti ovat tikun nokassa tietenkin sellaiset maat ja hallitusregiimit, joissa läntisen demokraattisen kansalaisyhteiskunnan mallin mukaisia oikeuksia ja vapauksia ei kunnioiteta. Kiina ei ole ainoa sellainen maa, mutta se on kylläkin luokassaan ainutlaatuinen, koska se on niin suuri, sillä on niin pitkä poliittinen ja kulttuurinen historia ja se on vastoin kallisarvoisina pitämiämme uskomuksia onnistunut epädemokraattisena nousemaan maailmanmahdiksi, ja siinä sivussa vielä parantamaan kansansa elinoloja. Kaiken lisäksi se on onnistunut tässä paljolti markkinatalouden mekanismeja soveltamalla, mutta ilman, että sekään olisi horjuttanut sen poliittisen järjestelmän perusteita.

Läntiset kansalaisyhteiskunnat pursuavat erilaisia enemmän tai vähemmän – ja nykyään yhä vähemmän – pysyvästi organisoituneita yhteenliittymiä, ja erityisesti näyttävät tilaa valtaavan sellaiset, joilla on yksi tai korkeintaan muutama kaiken yli menevä ideaali, tavoite, joka on niin tärkeä, että mitkään uhraukset eivät saisi olla liian suuria sen eteen. Tosin tämän ehdottomuuden ajamisen aiheuttamat kustannukset tuntuvat jotenkin kasaantuvain muiden kuin aatteen palavimpien ajajien kannettaviksi. Erityisen halveksittavaa tuntuu olevan taloudellisten etujen punninta näitä ideaaleja vastaan.

Taloudelliset edut versus esimerkiksi toisen maan ihmisoikeusloukkaukset eivät ole ainoa punninta, jota hallitukset joutuvat tekemään, mutta se on kiistämättä yksi sellainen ”trade off”, jonka eteen joudutaan, kun ollaan tekemisissä Kiinan mutta ei vain Kiinan kanssa. Hallitukset eivät voi olla yhden asian liikkeitä. Sellaisia niiden kuitenkin vaaditaan olevan, ja jokainen yhden asian liike vaatii, että juuri heidän asiansa on se liike, jonka asiaa hallituksenkin pitäisi ajaa, oli hinta siitä miten suuri tahansa.

Sinänsä olen samaa mieltä Sillanpään kanssa, siitä, että mielistely tai nöyristely ei kannata, eikä sillä saa pidemmän päälle edes bisnesetuja. Mielistelyn ja nöyristelyn vaihtoehdoksi ei kuitenkaan kelpaa mielenosoittaminen ja rettelöinti; ei ainakaan jos vastassa on sellainen maa ja regiimi kuin Kiina. Ei siinä auta myöskään arvojen tuputtaminen; he pitävät omiaan parempina. Mitä vahvemmiksi he tulevat ja varsinkin tuntevat itsensä, sitä vähemmän he ovat sellaista puhetta valmiit kuuntelemaan, ja sitä korkeamman hinnan he sen kuuntelemisesta maksattavat.

Mitä he sitten kuuntelisivat jos ei saarnaamista ja rettelöintiä? Ehkä jonkin verran enemmän sitä, että pannaan ihan oikeasti kova kovaa vastaan. Se onkin jo käynnissä. Vaikka Kiina on johtavien länsimaiden tärkein (tai ainakin melkein) talouskumppani, vaikka investointivirrat ovat edelleen suuria ja vaikka mitä erilaisia yhteyksiä on yhä valtavasti, käynnissä on ”decoupling”, talouksien ja yhteiskuntien irti kytkeminen. Osaltaan siinä on kyse Kiinan vallan patoamisesta ja ehkä pienentämisestäkin, mutta on vaikea välttää vaikutelmaa, että kyse on myös defensiivisestä reaktiosta, suojautumisesta voimakkaammaksi koettua vastaan. Kummassakaan tapauksessa kyse ei kuitenkaan ole kyse yhden asian liikkeiden asialla olemisesta, sillä ne ajat ovat ohi, jos niitä olikaan, jolloin Kiinaa on voitu ulkopuolelta käsin muuttaa meidän mallimme mukaiseksi. Kyse on jo siitä, että pyritään pysäyttämään Kiina ennen kuin se alkaa määrätä, millaisia meidän arvojemme, ihanteidemme ja yhteiskuntiemme pitäisi olla.

Oli miten oli, ”decoupling” ja puolustautuminen Kiinaa vastaan murentamalla integroitunutta maailmantaloutta on destruktiivinen tapa vastata sen haasteeseen, tapa joka vahingoittaa kaikkia, myös länsimaita jotka siihen ryhtyvät. Olisiko muuta tapaa – tai olisiko ollut? Se olisi omien yhteiskuntiemme puutteiden korjaaminen niin, että ne tarjoaisivat houkuttelevan vaihtoehdon sekä vahvoina, sisäiset ja ulkoiset uhkat torjumaan kykenevinä että vauraina ja vapaina, yksilöä kunnioittavina yhteiskuntina. Valitettavasti ei kriittinen tarkkailija voi havaita juuri mitään merkkejä tämän vaihtoehdon olemassaolostakaan, saati sen eteen toimimisesta.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu