Häntä koipien välissä

Yhdysvaltain vetäytyminen Afganistanista ja maan hallinnon nopea ja täydellinen romahtaminen Talibanin edessä pakottaa tai ainakin sen pitäisi pakottaa miettimään syntyjä syviä. Toinen toistaan viisaampia miettijöitä on ilmaantunutkin ja ilmaantuu varmasti paljon lisää kun pöly on laskeutunut; eri asia miten syviä syntyjä ovat pohtineet. Tyhjentävää ei tästäkään pohdiskelusta tule, hyvä jos pintaa pystyn raapaisemaan. Yritän kuitenkin sitä edes hieman sitä raapia kommentoimalla kolmea seikkaa: vetäytymisen suurpoliittista merkitystä, sen mahdollisia seurauksia Keski- ja Etelä-Aasiassa ja sen seurauksia afganistanilaisille itselleen.

Ensimmäiseksi muistutan, että amerikkalaiset sekaantuivat Afganistanin asioihin jo silloin, kun siellä soti Neuvostoliitto, ja heidän afgaanitaistelijoille toimittamillaan nykyaikaisilla aseilla ja muulla avulla varmaan olikin vaikutusta siihen, että venäläiset joutuivat sieltä verissä päin vetäytymään. Ehkei kuitenkaan olisi kannattanut, sillä ainakaan al-Qaida ei avusta kiittänyt, ja sen seurausten kanssa eletään vieläkin. Sivumennen: unohdettu mutta tärkeä seikka on, että tuo venäläisten vetäytyminen toimi signaalina Itä-Euroopan maille: enää ei tarvinnut pelätä, että Moskova lähettäisi armeijaansa heitä miehittämään. Merkille pantavaa onkin, että vain muutamaa kuukautta ennen lopullista vetäytymistä alkoi rautaesirippu murtua, ensin Unkarin, sitten muiden sosialistimaiden rajoilla. Siinäpä meille varhainen esimerkki globalisaatiosta.

Yhdysvaltain vetäytyminen Afganistanista on raskas isku sen tuen varaan turvallisuutensa perustaneille ja länsimaille yleisemmin. Se merkitsee totaalista tappiota kaksikymmenvuotisessa sodassa ja yrityksissä muokata Afganistanin demokraattiseksi maaksi, joka olisi edes jollain lailla oikeusvaltio omille asukkailleen ja vaaraton muulle maailmalle. Ennusmerkit eivät ole hyvät, ja jos olisi pakko veikata, veikkaisin, että ei synny kevyt- vaan raskasversio emiraatista.

Afganistanin sota on ollut kuitenkin vain osa laajempaa, terrori-iskusta 11.9.2001 New Yorkiin ja Washingtoniin alkanutta Yhdysvaltain harharetkeä. Sen sijaan, että supervalta olisi ymmärrettävästä shokistaan ja raivostumisestaan huolimatta säilyttänyt päänsä kylmänä ja harkinnut tekojaan välitöntä kostoa pidemmälle, ja keskittynyt terroriteon tekijöiden kiinni saamiseen ja rankaisemiseen, se kävi sotaan kokonaista maata vastaan, ja myöhemmin Irakissa sellaista hallitsijaa vastaan, joka tosiasiassa oli iskun tehneen al-Qaidan verivihollinen. Kostonhimon ja kylmän sodan voittajan hybriksen yhdistelmä tuotti harhaisen ja harhaan osuneen politiikan, jonka hinta on ollut hirveä niin ihmishenkinä, aineellisena tuhona kuin menetettyinä resursseinakin. Ja lopulta tappiona, jota ei millään voi muuksi selittää.

Yhdysvaltain haastajille, ennen muuta Kiinalle, joka jo muutenkin julistaa Yhdysvaltain olevan pysyvässä alamäessä, Yhdysvaltain uskottavuuden menetys muun maailman, jopa liittolaisten, silmissä on tervetullutta. Esimerkiksi sitoumus puolustaa Taiwania, jota jo muutenkin arvuutellaan, on yhä vähemmän uskottava.  Taliban-valta Afganistanissa ei silti ole aivan ongelmaton Kiinallekaan. Kiihkoislamia toteuttava vallanpitäjä rajanaapurissa on potentiaalinen uhka maalle, joka sortaa julmasti islaminuskoisia alamaisiaan. Toisaalta Talibankin joutuu harkitsemaan, kannattaako ryhtyä konfliktiin Kiinan tapaisen maan kanssa, sillä jos Taliban osaa olla julma ja häikäilemätön, niin kyllä osaa Kiinakin.

Yhdysvaltain uskottavuuden horjuminen koskee kuitenkin kaikkia muitakin valtioita ja kriisipesäkkeitä, joissa Yhdysvallat on jotenkin osallisena ja/tai joissa sen tuki tai vastarinta vaikuttaa kriisin osanottajamaiden laskelmiin. Kaikki isommat kriisit ovat sellaisia. Meitä(kin) lähinnä on tietenkin kaikki se, missä Venäjä on osallisena, suoraan tai taustalta, alkaen Ukrainasta ja päätyen Lähi-Itään. Kerettiläisimmät kysyvät jo Yhdysvaltain Nato-sitoumustenkin uskottavuuden perään, ja silloin tullaan jo aivan meidän kynnyksellemme.

Varsinkin Afganistanin tilannetta kaukaa katsoville on helposti syntynyt kapea ja rajoittunut kuva, jossa nähdään vain Taliban, Afganistanin hallinto ja Yhdysvallat kumppaneineen, ja mahdollisesti Pakistan. Sillä, mitä Afganistanissa tapahtuu ja millaiseksi se muodostuu, on kuitenkin vaikutuksia koko Keski-Aasiassa ja kauempanakin. Intia varsinkin unohtuu. Mitä pyrkimyksiä Intialla tosiasiassa Afganistanissa onkaan, Pakistanille sen vaikutusvallan estäminen on selvästi tavoite, joka selittää ainakin osittain selittämätöntä: se on taustalta tukenut Talibania, koska pelkää Intian saavan oteta Afganistanista Talibanin vastustajien kautta.

En ryhdy analysoimaan sitä, miksi ”valtionrakentaminen” Afganistanissa epäonnistui niin surkeasti, mutta on pakko päätellä, että edellytykset siihen puuttuivat alun alkaen, eivätkä kaikki ne biljoonat (en ole oikein saanut julkisuudessa heitetyistä luvuista selvää, kuinka monet biljoonat, mutta suunnaton se summa on) dollarit, jotka Yhdysvallat ja muut mukana olleet ovat operaatioon kuluttaneet, ole tuottaneet kuin korruption mädättämän hallitusjärjestelmän, joka oli haluton ja kyvytön puolustautumaan itseään aineellisesti selvästi huonommin varustettua vihollista vastaan. Talibankaan, oli miten julma ja raaka tahansa, ei viime kädessä voisi menestyä, elleivät riittävän monet sen vallan alle joutuneet kokisi sitä ainakin joissain suhteissa paremmaksi kuin sen, jonka vallan alla he ovat tähän asti olleet. He voivat tietenkin pettyä, mutta voi myös olla ja uskonkin, että länsimaissa, ennen muuta Yhdysvalloissa mutta ei vain siellä, on vallinnut tietämättömyyteen, hybrikseen ja idealismiin nojannut aivan väärä käsitys siitä, millainen Afganistan – tai pikemminkin Afganistanin muodostavat suku-, klaani- ja heimoyhteiskunnat – on.

Ei siis voi olla niin, että Talibania ja sen ideologiaa ja yhteiskunnallisia näkemyksiä ja niiden toteuttamista kannattaisi vain jokin pieni ääriryhmä. Lisäksi nekin, jotka niitä vieroksuvat, kaipaavat edes jonkinlaista järjestystä ja turvaa, jonka sodan loppuminen toisi. Tietenkin on maahan syntynyt myös väestöryhmiä, jotka ovat omaksuneet ainakin osan länsimaiden sinne tuomista arvoista ja käytänteistä, mutta se helppous, jolla asutuskeskuksetkin, joihin nämä väestöryhmät keskittyvät, on kukistettu, todistaa, että kovin laajalle saati syvälle ne eivät ole juurtuneet. Sikäli kuin niitä on aidosti edes juurrutettu sen sijaan, että on ahneesti otettu vastaan maahan syydetyt resurssit ja ylläpidetty niiden varassa järjestelmää, jota leimaa ”persistent predatory behaviour”, käyttääkseni eräästä toisesta korruptoituneesta kehitysmaasta kauan sitten kuulemaani luonnehdintaa. Nyt edessä on tilinteko, jonka laajuutta ja julmuutta emme tätä kirjoittaessani vielä tunne, mutta jonka tapahtumatta jääminen olisi Talibanin vakuutteluista huolimatta aikamoinen yllätys. Se tullee kohdistumaan ennen muuta tappion kärsineen hallinnon edustajiin ja sitä avustaneisiin, mutta myös kaikkiin muihin, joita Taliban pitää yhteiskuntakäsityksensä vastustajina. Naiset saattavat tosiaan menettää kaikki ihmisoikeutensa, mutta eipä taida kovin paljon oikeuksia jäädä miehillekään.

Entä Suomi, mitä jää käteen? Päätöstä osallistua Afganistanin operaatioihin on arvioitava silloisten olosuhteiden eikä jälkiviisauden valossa, ja silloin se oli järkevä päätös. Epäilemättä on saatu monenmoista kokemusta uudenlaisissa olosuhteissa tapahtuvasta kriisinhallinta- ja sotilaallisesta toiminnasta. Ehkä jotain saatiin aikaan myös yhteiskunnan rakentamistoiminnassa, jota siellä on päätehtävän ohella harjoitettu. Toisessa vaakakupissa ovat menetetyt ihmishenget ja vammautuneet, ja päinvastaista puheista huolimatta on pakko kysyä ja kyseenalaistaa, tuottivatko käytetyt sadat miljoonat kehitysapueurot pysyvää lisäarvoa, jonka takia satsaus olisi hintansa väärtti.

Ylipäänsä olisi ollut tarpeen pitää paremmin mielessä Clausewitzin kuuluisa määritelmä, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Siitä näet seuraa, että jo ennen kuin päätetään sotaan lähteä, olisi oltava käsitys siitä, mitä tehdään, kun sodan jälkeen on taas palattava politiikan jatkamisen politiikan keinoin. Ensi sijassa tämä neuvo olisi tarpeen Yhdysvalloille, mutta kyllä se olisi hyödyllinen pienemmillekin toimijoille, itsemme mukaan lukien. Siinä olisi sopiva lähtökohta myös käynnistettäville jälkikäteisselvityksille.

+27
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu