He saivat taas vainun

Pääministeri Sanna Marininkin kohdalla on toteutunut se mikä on toteutunut jossain muodossa jokaisen Suomen pääministerin kohdalla ainakin Matti Vanhasesta alkaen – ja hänhän nousi pääministeriksi jo 19 vuotta sitten. Näiden kahden tapauksissa onkin miltei aavemaista samankaltaisuutta: edeltäjän nopea nousu ja vielä nopeampi tuho (tosin sentään vain poliittinen); Vanhanenkin oli aluksi hyvin suosittu, niin suosittu, että sitä ei jälkeenpäin ole juuri haluttu muistellakaan. Sitten tapahtui yksi asia, joka muutti kaiken. Hänen vaimonsa haki avioeroa. Sen jälkeen hän oli riistaa. Biletystä ei hänen kohdallaan kai ole löydetty, mutta naiskumppanien hakemista ja siinä tohelointia (väitettyä; näyttöä en ole nähnyt esitettävän) voidaan hyvinkin pitää siihen rinnastettavana. Politiikan ja väitettyjen väärinkäytösten kaivelu ja repostelu ovat sitten tulleet ikään kuin sivutuotteina.

Oleellista tässä on se, että Marinkaan – kuten moni muukaan poliitikko ja kuka tahansa julkisuusteollisuuden kanssa tekemisiin joutunut ja asemansa takia julkisuutta tarvitseva – ei tajunnut ainakaan ajoissa, että he ovat tuon juggernautin saaliseläimiä. Eivät siis saalistajia vaan saalistettavia. Erästä suomalaista yhteiskunnallista kulttihahmoa siteeraten, kun ”he ovat saaneet vainun”, jahti alkaa. Ja aina he sen vainun näyttävät saavan. Vanhasella se alkoi mainitusta, puhtaasti yksityiselämään kuuluneesta tapahtumasta, Marinilla hänen aamiaistarpeidensa kustantamisesta valtion varoin. Loppu on historiaa, Vanhasen osalta kai lopullista, Marinin osalta luultavasti ei. Siinä ei sitten enää paina yhtikäs mitään hänen alkuaikojaan leimannut, jämäkkään asenteeseen ja hyvään artikulaatioon (vaikka muutamat maneerit ja puheenparsien aina vain jatkuva toistaminen alkoivatkin käydä hermoille) nojaava ihastus vaikean koronakevään 2020 aikana.

Marinin nuoruutta, naiseutta (ja varmaan nättiyttäkin) on sekä suoraan että vihjaillen käytetty häntä vastaan. Ei hän kuitenkaan ole varsinkaan ikänsä suhteen dramaattinen poikkeus siitä mitä on ennen nähty, eivätkä nuo asiat ole hänen kykyään hoitaa virkaansa haitanneet. Mutta ehkä nimenomaan nuoruus ja nousu suoraan huipulle (ja kukaties naiseuskin) estivät häntä tajuamasta tuota saaliseläimeksi joutumista ja ehkä myös aiheuttivat haluttomuutta siihen osaan alistua, jos se merkitsi luopumista nuoruuteen kuuluvasta huolettomasta ja rempseästäkin elämänmenosta. Siitä hän nyt maksaa.

Pääministeri on kertonut haluavansa ravistella pääministeri-instituutiota. Ainakin toistaiseksi hänen toimintansa ei kuitenkaan näytä sisältäneen mitään, mikä sitä instituutiona ravistelisi. Ainakaan sitä ei ravistele hänen juhlimistapansa, ei edes sen ulottaminen virka-asunnolle. Eikä edes hänen sosiaalisen median – ja muunkin median – välityksellä ja tuella rakentamansa julkinen persoona. Se ravistelee hänen omaa persoonaansa, tai ehkä oikeammin käsitystä, joka siitä on hänen tahtoensa ja viime aikoina luultavasti tahtomattaan muodostunut. Se on eri asia kuin instituution ravistelu. Sen aikaansaamiseksi hänen pitäisi ryhtyä muuttamaan pääministerin perustuslaillista, muuhun lainsäädäntöön ja poliittiseen kulttuuriin nojaavaa asemaa. Siinä suhteessa en ole havainnut mitään tapahtuneen, ja jos esimerkiksi presidentin ja pääministerin välistä institutionaalista suhdetta katsotaan, se on, lainsäädännöllisen tilanteen ennallaan pysymisestä huolimatta, muuttunut, jos on ylipäänsä muuttunut, presidentin eduksi. En kutsuisi sitä ravisteluksi.

Kun ensimmäisen kerran havaitsin Marinia verrattavan Trumpiin, en pöyristynyt kuten jotkut ovat jo ehtineet tehdä, mutta ällistyin kyllä hieman, vaikka vertaaja heti koettikin korostaa vertaavansa heitä ilmiöinä, ei henkilöinä tai tavoitteiltaan ja luonteenlaadultaan, saati arvomaailmaltaan. Mutta jos tämän ensimmäisen torjuntareaktion panee syrjään, onhan noissa ilmiöissä myös samankaltaisuuksia. Yksi ilmeinen on nojautuminen internetin mahdollistamien välineiden, ennen muuta sosiaalisen median digitaalisten alustojen hyväksikäyttöön niin poliittisen sanoman ja virkaan liittyvien päätösten ja ratkaisujen, sekä politiikan kommentoinnin, välineenä. Siitä seuraa välittömästi sekin yhtäläisyys, että argumentointi on supistettava alustan tilarajoituksiin, oli kyse kuvasta, äänestä tai tekstistä. ”Argumentteja”, sanottavan perustelujen mielessä, ei tällöin oikeastaan voi ollenkaan käyttääkään, ja vaikka se meikäläisen ikäisen mielestä on puute, voi se Marinin ja hänen tavoittelemansa yleisön mielestä ollakin ansio. Trump ei muistaakseni juurikaan ole rakentanut julkikuvaansa henkilökohtaisia tekemisiään julkisesti esittelemällä (muiden kertomana niistäkin on toki kuultu); Marin sen sijaan on tehnyt sitä ilmeisen tarkoituksellisesti, mutta jos ei rajoituta pääministereihin, tuskin enää kovin poikkeuksellisessa määrin tai tavalla. Ja onnistunut siinä, ainakin viimeisiin biletysvideoihin ja -kuviin asti.

Kanssakäymisessä muiden poliittisten johtajien kanssa ”uskottavuuden” voinee samaistaa ”vakavasti ottamiseen”, ja siinä suhteessa Marin on saattanut käyttäytymisellään tehdä vahinkoa itselleen. Vähintään hän joutuu heitä seuraavan kerran kohdatessaan uudelleen lunastamaan vakavastiotettavuutensa puheillaan, esiintymisellään ja teoillaan.

Äänestäjien suhteen tilanne voi olla osittain sama, mutta on vaikeammin arvioitavissa. Heidän ei tarvitse täyttää mitään laatuvaatimuksia, ei tietojensa, taitojensa, asenteidensa, ei minkään suhteen. Niiltä, joille he haluavat kannatuksensa antaa, he voivat vaatia mitä hyvänsä tai olla vaatimatta, ja sama päinvastoin. Tältä pohjalta on kannatusta politiikassa haettava, ja niinpä uskottavuus äänestäjien silmissä on kutakuinkin mystinen, selittämätön asia. Olen vuosien mittaan kallistunut tässä darwinistisille linjoille: äänestäjien tukea havittelevat ovat sekalainen joukko mitä erilaisimpia yksilöitä, jotka kilpailevat poliittisesta elintilasta kullakin ajanhetkellä vallitsevassa poliittis-yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Kuten biologisessakin henkiinjäämiskilpailussa, soveliaimmat menestyvät. ”Survival of the fittest”, kuten darwinismin tunnetuin opinkappale kuuluu, ja tulos selviää ex post facto; kukaan ei tosiasiassa sitä etukäteen tiedä. Niin se on ollut kautta aikojen; uutta on nykyaikana teknologian tuottama valtava datamäärä ja nopeus jolla asiat liikkuvat. Joskus saattoi elintilataistelussaan kerran menestynyt poliitikko pärjätä vuosikymmeniä, nykyisin ehkä vain kuukausia. Jos ennustaa pitäisi, ennustus olisi, että nopeasti noussut Marinkin kokee nopean alamäen, vaikka onhan mahdollista, että hänestä tulee se poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Näyttää selvältä, että pelkällä ”asiaosaamisella”, saati asiallisella ilmiasulla – siinä merkityksessä kuin minun sukupolveni asian määrittelisi (huoliteltu ulkoinen olemus, selkeä esiintymiskyky ja muu sellainen) ei poliitikko pitkälle pötki, vaikka näidenkin puuttumiseen hänen menestyksensä voi kaatua. Hänen on myös pantava persoonansa peliin. Julkista persoonaa voi rakentaa ja pyrkiä sillä tavalla suojelemaan yksityistä minäänsä ja elämäänsä, mutta siihen sisältyy kaksi riskiä. Ensimmäinen on, että äänestäjä, jonka ei tarvitse tehdä ja joka ei useimmiten kykenekään tekemään valintojaan rationaalisesti, jollain tasolla vaistoaa kyseessä olevan esille asetetun kuvan, ei todellista persoonaa, ja torjuu tarjokkaan siksi.

Toinen vaara on, että poliitikko on, kuten alussa arvelin Marinin unohtaneen tai kieltäytyneen uskomasta, saaliseläin, jonka ympärillä ovat poliittiset kilpailijat, koko ajan vainua etsivä media ja (kuten Marinista on nyt opittu) myös siipeilijät, jotka hakevat itselleen etua hänen avullaan tai kustannuksellaan. Kaikki nämä ja varsinkin media, kaivavat esiin kaiken mitä voivat selville saada, eikä poliitikon asia-agenda ole siinä tärkein vaan vähäpätöisin asia. Pahinta mitä poliitikko voi tehdä on paljastaa jotain aitoa ja arkaa itsestään ja/tai lähipiiristään. Sen jälkeen koko hänen yksityiselämänsä on luvallista riistaa, luvallista jo lain nojalla, ja vaikka laki ja oikeuskäytäntö rajan vielä johonkin vetävätkin, sen antama turva on käytännössä lähes olematon. Poliitikon metsästyskausi on koko vuoden pituinen.

Good luck with that, Sanna Marin.

+9
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu