Hei, me rahastetaan!

Fortumin johdon palkitsemisohjelman tiimoilta nousi mieleen muutamia mietteitä minullekin. Ne pohjautuvat pääsiassa työurani aikaisiin kokemuksiin ja niiden pohjalta muodostamiini näkemyksiin, jos kohta myös ”yleiseen elämänviisauteen”, sikäli kuin sellaista on ylipäänsä olemassa.

Olin aikoinaan kolmenkin yhtiön hallituksen jäsen, ja lisäksi johtoelimissä muutamassa muussa muussakin organisaatiossa, joissa hallitus/johtokunta oli jossain määrin verrannollisessa asemassa, vaikka ne eivät voiton tuottamiseen tähtääviä yrityksiä olleetkaan. Siitä tuli joitakin oppeja, jotka pohjustavat sitä, mitä kohta sanon Fortumin ”keissistä”.

Ensinäkin, Suomen osakeyhtiölaki on liiketoimintaan erikoistuneiden juristien käsialaa – itse asiassa ymmärtääkseni paljolti yhden tällaisen juristin käsialaa. Sen perusajatus on yritysten omistajien, hallituksen ja toimivan johdon valtuuksien ja velvollisuuksien määrittely ja eriyttäminen. Omistajien rooli on käyttää valtaa yhtiön yhtiökokouksissa, muun muassa valita sen hallitus. Hallitus puolestaan vastaa yhtiön toiminnasta omistajille muun muassa laatimalla sille toimintastrategian, valvomalla sen täytäntöönpanoa ja valitsemalla yhtiön toimivan johdon, ennen muuta toimitusjohtajan (jota laki ei tosin edellytä, mutta joka kaikissa vähänkin isommissa yhtiöissä aina on). Toimiva johto vastaa yhtiön liiketoiminnasta hallituksen päättämien suuntaviivojen mukaan.

Miten tämä malli vastaa todellisuutta? Jonkin verran, mutta ei kylläkään niin paljon kuin pelkistä pykälistä voisi ja kai pitäisikin päätellä.

Jos omistajapohja on hyvin laaja eikä yhtä tai muutamaa hallitsevassa asemassa olevaa omistajaa ole, asiat kääntyvät ja vääntyvät helposti, ja luulisin että useimmiten, niin, että todellinen valta keskittyy toimivalle johdolle, ei siis edes muodollisesti sen yläpuolella olevalle hallitukselle, saati noille omistajille.

Jos on yksi tai muutama hallitseva omistaja, ja varsinkin jos he vielä ovat yrityksen perustaneen ja menestykseen saattaneen henkilön/perheen/suvun jäseniä, todellinen valta keskittyy heille ja hallitus jää koristeeksi.

Vielä on mainittava yksi yrityskategoria: ne joissa hallitseva tai ainakin merkittävä omistaja on valtio tai muu julkisoikeudellinen yhteisö. Niihin liittyy erityispiirteitä varsinkin silloin, kun yhtiö on iso ja sen toiminnalla ja menestytyksellä – ja identiteetillä – on valtiontaloudellista tai valtion imagoon vaikuttavaa merkitystä. Silloin kuvaan voi astua ja kuten on nähty, astuukin, myös politiikka sitä kautta, että omistajan viimekätinen edustaja on poliitikko, ja yhtiön asioiden hoito tai hoitamattomuus muodostuu politikoinnin kohteeksi. Muuten tällaiset yhtiöt ehkä muistuttavat enemmän hajaantuneen kuin keskittyneen omistuksen yhtiöitä todellisen vallankäytön suhteen.

Vielä yksi havainto yhtiöiden hallituksista: havaitsin aika äkkiä niissä toimiessani, että vaikka kaikilla jäsenillä tietenkin on muodollisesti samaa asema, tosiasiassa niissä on ainakin kahden kerroksen väkeä: ne jotka muodostavat ydinryhmän ja joiden kesken asiat tosiasiassa tapahtuvat, ja ”ulkokehä”, jolla olevat eivät todellisuudessa päätöksiin juuri pysty vaikuttamaan. Näin on korostetusti, jos pääomistaja johtaa hallitusta, mutta näin on yleensäkin. Muiden kuin ydinryhmän haaliminen hallitukseen saattaa johtua joidenkin yksilöiden henkilökohtaisesta ammattitaidosta ja kontaktiverkostoista, joista uskotaan hyödyttävän tai joiden vain arvellaan parantavan yrityksen imagoa.

Sitten kohti Fortumia, ensin pohjustavan havainnon myöstä. Kun minut oli nimitetty Suomen lähettilääksi Kiinaan, valmistauduin tehtävään muun muassa haastattelemalla eniten Kiinassa toimivien suomalaisyritysten johtoa. Kuvaavaa oli Kiinan nousulle jo silloin (vuosina 2004-5), että se oli sama joukko kuin Suomen suurimmat yritykset ylipäätään, ja että niiden kaikkien korkeimmalla johdolla oli Suomen tulevalle lähettiläälle aikaa. Mutta se siitä. Mitä tämän kirjoituksen kannalta oleellista noista tapaamisista jäi mieleen?

Viidestäkymmenestä Suomen suurimman yrityksen toimitus- tai pääjohtajasta tasan yksi osasi vastata kysymykseeni siitä, mitä he yrityksensä liiketoimista Kiinassa saamansa kokemuksen valossa pystyisivät sanomaan maan laajemmasta yhteiskunnallisesta tilanteesta ja tulevaisuudesta. Kysyin tätä siksi, että arvelin heille kertyvän käytännön toiminnan kautta sellaista tietoa, jota virallisista lähteistä ja valtion virallisilta edustajilta oli vaikea ellei mahdoton saada.

Mikä vielä merkillepantavampaa, mainittua yhtä (jääköön nimi lukijoiden arvattavaksi) lukuun ottamatta he eivät edes olleet asiaa miettineet eivätkä pitäneet sitä yrityksilleen tarpeellisena. Ymmärsin tämän pienempien yritysten kohdalla (niihin tutustuin myöhemmin jo Kiinassa olessani), mutta suurempien kohdalla tämä oli ikävä ja pahaenteinen yllätys. Olisin kuvitellut, että ainakin Kiinan tapaisessa maassa, jossa on yksipuoluejärjestelmä ja demokraattisissa maissa luonnollinen, lakien antamiin oikeuksiin ja säätämiin velvoitteisiin perustuva turva puuttuu, yritysten toimintaedellytyksiin syvällisesti vaikuttavia valtaregiimin toimia ja suunnitelmia seurattaisiin tarkasti ja yritettäisiin niihin vaikuttaa. Mutta ei, sellaisiin suhtauduttiin ulkoa annettuina, kuin ne olisivat salamoita taivaalta, ”acts of god” kuten englanniksi sanotaan (anteeksi uskonnollinen vertauskuva ateistisesta maasta).

Samat suuret yritykset toimivat myös Venäjällä, joten ei ole kaukana ajatus, että sama kyvyttömyys ymmärtää kohdemaan yhteiskuntaa ja sen valtaregiimin toimintatapoja, toimia ja tavoitteita vallitsee niissä myös Venäjän suhteen. Erona on, että ”ajan merkit” ovat Venäjällä olleet niin paljon selvemmät kuin Kiinassa, ja että viimeistään vuoden 2014 jälkeen on ollut anteeksiantamatonta, että niitä ei ole osattu tai haluttu lukea. Paitsi metsäteollisuudessa, jolle on tässä asiassa annettava pisteet. Yhtään miljardiluokan sellu- tai paperitehdasta se ei Venäjälle pystyttänyt, vaikka siihen muun muassa puun vientikielloilla aikoinaan venäläiset karkeasti ja kömpelösti painostivatkin.

Tästä päästään Fortumiin, joka on Venäjälle investoinut enemmän kuin mikään muu suomalainen yritys ja nimenomaan sektorille, jonka Venäjän johto, presidentti Putinin suulla, jo kauan sitten julisti ”strategiseksi” eli aseeksi, jolla hän painostaa muita valtioita tahtoonsa. Osansa Fortumin abysmaalisiin virhearvioihin on tietenkin ollut myös sen pääomistajalla ja omistajanvaltaa käyttäneillä poliitikoilla, mutta päävastuu lankeaa kyllä yhtiön johdolle, sekä nykyiselle että aikaisemmille.

Kaiken kruunaa – orjantappurakruunulla kuten nyt on käynyt ilmi – yhtiön ja sen omistajaohjauksesta vastaavien ällistyttävä sokeus sille, miltä sen johtajien palkitseminen bonuksilla juuri nyt, kun edellä mainitusta Venäjää koskevasta sokeudesta ja naiiviudesta koituneet seuraukset lankesivat maksettavaksi, näyttää kaiken kansan silmissä. Ahneudella voi olla osansa, vaikka vaikuttaa kyllä kummalliselta, että edes 700 000 euroa olisi siihen riittävä motiivi toimitusjohtajalle, kun normaaliansiot liikkuvat useissa miljoonissa.

Ahneuskaan ei selitä – saati että tietenkään oikeuttaisi bonuksia yhtiön historian pahimman tappion hetkellä – selittämään sitä mitä yhtiön johdossa, hallituksessa ja palkitsemisvaliokunnassa, jossa pääomistajan edustajakin oli mukana, on ajateltu ja jätetty ajattelematta. Jo pelkän kyynisen laskelmoinnin ja hoksnokan olisi luullut varoittavan, että minkäänlaiset johdon bonukset eivät ole paikallaan, vaan että kiitollisia pitäisi olla siitä, että pikapotkuja ei ole jaeltu. Kirsikkana kakussa – jos näin herkullinen ilmaisu tässä on paikallaan – on, että yhtiön tavallisilta työntekijöiltä on bonukset tappioiden takia peruttu.

Ongelmiin reagoiminen vaatimalla päitä putoamaan on yleensä huono tapa niitä ratkoa, mutta tässä tapauksessa ja tämän episodin muodostaman näytön perusteella tulee pakosta mieleen, että joidenkin päiden olisi kyllä Fortumissa ja sen valvojien joukossa syytä pudota.