Hiljainen on kylätie ja niin on kohta katukin

Suurten ikäluokkien viimeisen vuoden kasvattina ja Suomen yli 1960- ja 70-luvuilla lainehtineen suuren muuttoaallon tyrskyissä synnyinseudultani pois huuhtoutuneena minulla on varmaankin elämäni loppuun saakka tietty kaipuu ja juurettomuuden tunne, ja uskon että niin on sadoilla tuhansilla muillakin saman kokeneilla. Ei se aina vaivaa ja kuten monet muutkin tunteet, se on enimmät ajat pinnan alle hautautuneena. Lukiessani Helsingin Sanomien pääkirjoitusta 19.8.2020 (otsikko: Suomi maksaa nyt vanhoista virheistä) se nousi kuitenkin taas pintaan.

Toinen ajatusmuistuma, jonka pääkirjoitus nosti pintaan, on peräisin jännityskirjailija John le Carrén vuonna 1979 julkaistusta agenttitarinasta ”Smiley’s People”. Siinä nimihenkilö, vakoilijaveteraani George Smiley toteaa Viron joutumisesta neuvostovallan alle ja Britannian suhtautumisesta siihen resignoituneesti, että ”[W]e don’t mind supporting lost causes once they’re fully lost, apparently. Not before”. Tuntuu siltä, että niin on Helsingin Sanomienkin laita, kun pääkirjoituksessa myönnetään asuntonsa rakentaneiden ja velkansa maksaneiden syrjäseutujen asukkaiden nyt joutuvan toteamaan, että tuon heidän elämänsä suurimman investoinnin, ponnistuksen ja uhrauksen arvo onkin nolla. Silloin kun asialle oli vielä jotain tehtävissä, ei myötätuntoa juuri herunut, eikä sen varaan, että le Carré olikin väärässä Viron asian toivottomuuden suhteen, kannata toivoaan asettaa Suomen syrjäseutujen tulevaisuudesta.

Lukemalla vähän eteenpäin vaikutelma kuitenkin korjaantuu: ei Hesari tätä menetettyä asiaa vieläkään tue. Suomen maaseutu ja pienet ja keskisuuretkin kaupungit kuihtuvat eikä mikään näytä sitä voivan pysäyttää. Sen kertovat taannoin julkistetut alueelliset väestökehitysennusteet, joiden mukaan vain parin kolmen seutukunnan asukasluku ilmeisesti kasvaa seuraavien muutaman vuosikymmenen kuluessa. Herää kysys, milloin saavutetaan päätepiste ja voiko se olla mikään muu kuin ihan konkreettinen autioituminen, maan muuttuminen kirjaimellisesti erämaaksi ihan muutamaa pientä aluetta lukuun ottamatta. Riittääkö edes metsäteollisuuden puun tarve minimi-infrastruktuurin ylläpitämiseksi tarvittavien julkisten investointien motiiviksi?

Niin moni asia kuin kaupunkien ja maaseudun asiaa ajavat erottaakin, yhdessä suhteessa he näyttävät samanlaisilta: avuttomuudessa tämän ilmiön edessä. Kaupungit ja varsinkin suuret kaupungit ovat tosin tietysti avuttomuudessaankin niskan päällä, sillä niin taloudellinen dynamismi, sosiaalinen ympäristö kuin monet muutkin vetovoimatekijät koetaan niissä maaseutua ja pieniä kaupunkejakin suuremmiksi. Sen lisäksi ovat kadonneet kaupunkeja esimodernina aikana rasittaneet asiat kuten alttius taudeille. Yksi koronaepidemia ei tätä muuksi muuta. Sitä heijastaa tämä Hesarin pääkirjoituskin, jossa – vaikkakaan ei ihan raa’an suoraan – menneiden aikojen virheeksi luetaan se, että eri tavoin, osin tarkoituksella tukea syrjäseutuja, osin muista syistä, on pantu jarruja muuttoliikkeelle kaupunkeihin yleensä ja pääkaupunkiseudulle erityisesti. Sitähän sekä asunto- että työmarkkinoiden ”jäykkyyden” ja myös kuntauudistuksen ja sosiaali- ja terveysjärjestelmän uudistamisen tekemättä jäämisen kritiikki merkitsee.

Suomi on maailman pohjoisin asutettu maa, vaikka joissakin muissakin maissa on jonkin verran asutusta samoilla leveysasteilla. Niinpä Suomi on tästäkin syystä (muitakin syitä on) kokonaisuudessaan maailman- ja Euroopankin mitassa syrjäseutua, eikä tätä muuksi muuta pormestari Vapaavuoren ylistävät puheet Helsingin erinomaisuudesta ja sen menestymisen välttämättömyydestä koko maalle. Isossa, maailmanlaajuisessa mittakaavassa hänkin johtaa kirkonkylää eikä suurkaupunkia. Hänenkin kirkonkylänsä on kasvanut ympäröivän maaseudun kustannuksella kuten oikeat kirkonkylät ovat tehneet omassa, pitäjiensä muodostamassa ympäristössä. Kun se ei enää riittänyt, alkoivat kuihtua myös pienemmät kaupungit, eikä kovin ihmeellistä ennustajantaitoa tarvita näkemään, että ennen pitkää sen kohteeksi joutuvat useimpien maakuntien ykköskaupungitkin. Ja Suomen ykköskaupunki on pidemmän päälle samassa vaarassa.

Kaupungistuminen sekä ikivanha että ihan uusi ilmiö. Ilman kaupunkeja ihmiskunta ei olisi koskaan noussut taloudellisesti, kulttuurisesti eikä maailmankuvallisesti kivikaudesta. Kerta toisensa jälkeen kaikki suuret sivilisaatiot, joita kaupungistuminen tuotti ja ruokki, ovat kuitenkin sortuneet ja niiden mukana myös niiden kaupunkikeskukset. Rooman väkiluku putosi miljoonasta 30 000:een imperiumin sorruttua, ja Konstantinopolin pelasti vain se, että valloittaja perusti oman pääkaupunkinsa sinne. Monien vanhimpien valtakuntien kaupunkikeskuksista ei ole enää jäljellä muuta kuin arkeologien esiin kaivamia raunioita. Luemme näistä asioista viileällä mielellä, sillä emme pysty samaistumaan ihmisiin, jotka ovat nämä romahdukset joutuneet kokemaan. Kun olen viehättynyt kirjallisista mielikuvista ja niiden luojista, lainaan tähän vielä yhtä: tieteisromaanikirjallisuuden klassikkoa Isaac Asimovia ja hänen ”Säätiö”-trilogiansa viimeistä osaa ”Second Foundation”, jossa tapahtuu koko Linnunradan käsittäneen galaktisen imperiumin tuho. Tällaiselta tuntui yhdestä kirjan keskushenkilöstä katsella sortuneen imperiumin raunioita: ”…the planet returned to its beginnings. … it forgot its intricate and colossal past. … Or would have but for the still mighty shards that heaped their massive ruins toward the sky in bitter and dignified silence”. Tämä lause vaikutti niin, että hakeuduin Roomassa käydessäni muinaisen Circus Maximuksen kentälle katselemaan Palatinus-kukkulalla yhä olevia Rooman keisareiden palatsirakennusten raunioita. ”Dignified silence” -tunne jäi kuitenkin haaveeksi, sen verran häiritsi modernin Rooman autoliikenteen jyrinä ja tyyttäily.

No niin, elävä ja jopa syvälliseltäkin tuntuva mielikuvituksen tuote on vain mielikuvituksen tuote. Asimovin innoittaja trilogiassaan oli juuri Rooman valtakunnan tuho, mutta se ei ollut ”galaktinen” sivilisaatio eikä edes omalla pallollaan ainoa. Nyt sen sijaan meillä on, ei tosin galaktinen mutta planetaarinen sivilisaatio (pannaan tässä sivuun sellaiset pikkuseikat kuin uskontoihin, ideologisiin ja etnisiin eroihin perustuvat variaatiot tästä sivilisaatiosta ja katsotaan asiaa kokonaisuutena). Varsinkin se on planetaarinen teknologisesti, taloudellisesti ja ”jalanjäljeltään”, jonka se painaa planeettaan ekologisesti ja siinä, miten se vaikuttaa elämän edellytyksiin kaikkialla maapallolla. Ja kaupungistuminen, yhä valtavampien asutuskeskittymien syntyminen on niin ikään planetaarista.

Tämä kaikki on mahdollista, koska päinvastoin kuin koskaan aikaisemmin, elämme yhä teollisen vallankumouksen aikakautta tietämättä yhtään, onko se vasta alussa vai jo ehtoopuolellaan ja korvautumassa jollakin muulla, välittömästi tai pitkän sekasorron, hävityksen ja kurjuuden  jälkeen. Jos menneestä voisi ennustaa tulevan, ennustus olisi, että tämä sivilisaatio kohtaa saman kohtalon kuin kaikki aiemmatkin: sortumisen. Koska sen kokoluokka on ennen näkemätön, niin olisivat myös sortumisen seuraukset. Tuskin siinä kuitenkaan yhtä huonosti kävisi kuin dinosauruksille asteroidin iskiessä. Ne olivat olleet niskan päällä siinä vaiheessa 150 miljoonaa vuotta. Ihminen on ollut maan päällä ehkä 300 000 vuotta ja niskan päällä siitä viimeiset 200-300. Kun vain sukupuutto vältetään, monta kertaa voi vielä erehtyä ja yrittää uudestaan. Meidän äärimmäisen turvattu elämäntapamme valmentaa meitä äärimmäisen huonosti hyväksymään tällaista tulevaisuudenkuvaa, jossa yksilön säilymisellä, tuhoutumisella tai kärsimyksellä ei ole käytännöllisesti katsoen mitään merkitystä, mutta eipä näytä siltä, että se herättäisi käyttämään niitä, valitettavasti todennäköisesti vähäisiä keinoja, joita meillä on sen toteutumisen estämiseksi.

Jouduin aika kauas Suomen syrjäseutujen autioitumisen teemasta, mutta sitä vartenhan meillä on mielikuvitus, että annamme sen lentää.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu