Hirtetty, revitty ja paloiteltu

Olen yleensä vastustanut kiusausta ”ampua lonkalta” eli reagoida ensivaikutelmien perustella päiväkohtaisiin tapatumiin, ja varsinkin skandaaleihin. Kansanedustaja Wille Rydmanin väitettyjä naisiin ja alaikäisiin tyttöihin kohdistamia sopimattomuuksia koskevan Helsingin Sanomien jutun kohdalla en tähän pystynyt, vaan reagoin Facebookissa vielä samana päivänä. Niinpä olen joutunut pohtimaan, hätiköinkö kun asetuin sille kannalle, että vaikka edustaja olisi tehnyt kaiken sen ja enemmänkin kuin mitä hänen Hesarin esille kaivamat syyttäjänsä väittävät, hän ei tällaista teilaamista olisi ansainnut.

En muuta johtopäätöstäni, en niiden tietojen valossa, joita asiasta on jutun julkaisemisen jälkeen paljastunut. Itse asiasta, väitetystä ahdistelusta ja häirinnästä ei itse asiassa olekaan mitään alkuperäistä raskauttavampaa paljastunut, ehkä pikemminkin päinvastoin, jos kohta – ja tämäkin on aika tyypillistä kun julkisuusmasiinaan pannaan suurin mahdollinen vaihde päälle – ulkopuolisen on tavattoman vaikea päätellä todellista asiaintilaa. Ensireaktioni kaipaa kuitenkin – siltä minusta tuntuu – hieman täydentämistä, ja olisi ollut viisaampaa lykätä kommenttieni julkaisemista kunnes seuraukset Hesarin julkaisemista väitteistä olisivat tulleet näkyviin.

On jo ehditty epäillä (on Rydmanille nimittäin ehtinyt kertyä puolustajiakin), että kyse olisi Rydmanin lavastamisesta syylliseksi. Poliittisesti motivoituna ja poliittisten kilpailijoiden toteuttamana se tuntuu epätodennäköiseltä. Voi toki olla, että vihjeitä on tarjottu ja usutusta ”oikeille jäljille” tapahtunut. Sekään ei tunnu todennäköiseltä, että yksityiselämässä kertyneet viholliset ja kaunaiset olisivat lyöttäytyneet yhteen lavastuksen tehdäkseen. Jäljelle jää media tai ehkä oikeammin jotkut mediassa. Rydmanin ilmeisen lukuisat naissuhteet, nuorten naisten ja tyttöjen häneen kohdistunut ihastus ja imartelu, ja hänen harkitsematon, kenties tungettelevakin käytöksensä on altistanut hänet sensaatioskuuppien metsästäjille, ja jotkut hänen poliittiset mielipiteensäkään tuskin ovat hänelle ylimääräistä sympatiaa tuottaneet. Riitaisen eron avopuolisosta aiheuttamat sotkut näyttävät yhtä tavanomaisilta kuin surullisilta, ja se näyttää olleen poliisinkin johtopäätös. Hän on kuitenkin menetellyt hyvin tyhmästi, kun ei ole tajunnut poliitikkona olevansa saaliseläimen asemassa, vaikka ei ole ensimmäinen tuon virheen tehnyt. Silloin ei auta, vaikka mitään vähän rehvastelevaa biletysmeininkiä kummempaa ei olisi tapahtunut.

Silti voi kysyä mikä on antanut aiheen nostaa Rydmanin väitetyt tekemiset julkisuuteen näin massiivisesti juuri nyt. Poliittisia salaliittoja vainuavat ovat jo vastanneet, mutta itse tyydyn kysymyksiin. Yleensä minulla ei ole ollut hyvää sanottavaa kansanedustaja Jussi Halla-ahosta, mutta pakko oli panna merkille hänen kertomuksensa siitä, miten yksi Rydman-jutun kirjoittajista oli aikaisemmin kerännyt tungettelevasti esiintyen aineistoa häntä vastaan ilmeisenä tarkoituksena päästä vahingoittamaan hänen asemaansa. Seiska-lehteäkään ei ole ollut tapanani referoida, mutta referoin nyt: sen toimittajalle ei ollut kelvannut tarjottu Rydmania vahingoittava aineisto. Jotain senkin pitäisi kertoa näytön laadusta.

Oli niin tai näin motiivien ja motivoitujen suhteen, Rydmanin kohtalo osoittautui vain parissa päivässä vieläkin karummaksi kuin miltä se 19.6.2022 näytti. Hänen oma puolueensa hylkäsi hänet pakottamalla eroamaan niin eduskuntaryhmästä kuin Helsingin kaupunginvaltuuston kokoomusryhmästä ja muista luottamustehtävistä, (teko)syynä, että että Rydman ei ollut kertonut kaikkea. Tutunkuuloinen selitys. Tuskin hylkäämiset jäävät tähän. Poliittiset seireenit (etten vain kutsuisi heitä haaskalinnuiksi) tosin saattavat jo houkutella Rydmania vaihtamaan puoluetta. Eri asia on, urkenisiko moisesta uusi ura. Epäilen, että ei urkenisi. Ainakin tässä vaiheessa Rydmania kuitenkin ympäröivät pääasiassa toisenlaiset haaskalinnut, ne jotka saavat ravintonsa raadonsyönnistä.

Kuitenkin on kokoomustakin pakko hieman, joskin kyynisesti, ymmärtää: kuten aikaisemmista samankaltaisista tapauksista on ollut pakko oppia, nopea ja totaalinen jyrän alle joutuneen hylkääminen tarvitaan hänen viiteryhmänsä suojaamiseksi ”tartunnalta”.

Poliisi on sittemmin ilmoittanut alkaneensa selvittää paria aikaisemman esiselvityksen ulkopuolelle jäänyttä tapausta, mutta pitää edelleen kiinni alkuperäisestä päätöksestään, että aihetta edes esitutkintaan ei ollut. Sitä se ei tutki, mikä on sopimatonta ja mikä ei, ja tekee siinä aivan oikein, mutta kuka sitten päättää mikä on sopimatonta? Ja lisäksi: mikä on sopimatonta kenellekin?

Olen itse arvostellut jyrkästi sitä valitettavasti yleisesti hyväksyttyä juridistakin käytäntöä, että julkisissa ja muissa johtotehtävissä on yksityisyyden suoja muita heikompi. Samoin arvostelen nyt sitä, että kuten tästä(kin) tapauksesta käy ilmi, myös sopimattoman käyttäytymisen rajat ovat heillä ahtaammat kuin muilla. Edelleen arvostelen sekä eksplisiittistä että implisiittistä taipumusta pitää näyttönä syyllistymisestä pelkästään syytöksen esittäjän subjektiivista, jopa vain väittämää kokemusta. Tässä tosin myös toimittajien subjektiivista käsitystä. Se muistuttaa minua ainoasta työpaikkakiusaamisjutusta, johon jouduin työurallani mukaan. Työntekijä väitti kokeneensa epäasiallista kohtelua (ei tosin seksuaalista), ja sekä hän itse että asiaa tutkineet tuntuivat ajattelevan, että kun on kokenut, niin on täytynyt olla. (Viranomais)tutkimuksen tulos oli kuitenkin, ettei mitään epäasiallista kohtelua ollut tapahtunut. En koskaan saanut vastausta kysymykseeni, eikö sen, että epäasiallisesti ei ollut kohdeltu, pitäisi johtaa siihen, että näin kokeneen pitäisi korjata omaa käsitystään.

Hesari, vakuutettuaan ensin, että se ei jutussaan väittänyt Rydmanin syyllistyneen rikoksiin, ilmoitti siinä olevan ”kyse siitä pohdinnasta, millainen toiminta on hyväksyttävää merkittävältä poliittiselta vallankäyttäjältä.” Niinpä se pohti ja päätyi pohdinnassaan neljän sivun mittaiseen perusteelliseen syytös- ja vihjailukertomukseen, josta näkyy sekä riveiltä että rivien välistä toimittajien päättäneen, että sopimatonta on miehen käytös ollut. Englanninkielessä on termi ”character assasination”, joka sopii tähän paremmin kuin suomenkielen pliisu ”mustamaalaaminen”. En voi millään välttää johtopäätöstä, että kun oikeusjärjestelmä ei ollut tehnyt sitä mikä Hesarin toimittajien mielestä olisi Rydmanille kuulunut, he olivat päättäneet itse hoitaa asian.

Tähän liittyy laajempi kysymys mediasta yhteiskunnallisena instituutiona. Se julistaa rooliaan vallan vahtikoirana, joka tuo esiin epäkohtia ja siksi(kin) on demokratialle korvaamaton. Jos se siihen tyytyisi, niin olisikin, mutta kuten toimittaja Sanna Ukkola (kerrankin pääsen kehumaan häntäkin, vaikka hänen paasaava tyylinsä käy usein hermoille), totesi kolumnissaan, tosiasiassa media ei tyydy tuomaan esiin epäkohtia ja väärinkäytöksiä. Se syyttää, tuomitsee ja (vaikka Ukkola ei sitä maininnut) myös teloittaa. Puolustus ei pääse edes paikalle; kuten entisajan noitaoikeudenkäynneissä, puolustautuminen on raskauttavaa sen silmissä: Rydmanin julkaisema puolustuskirjoitus oli kuulemma ”kylmäävä”. Olen lukenut sen; oikea adjektiivi olisi ”epätoivoinen”.

Koska ei ole rikosta, ei edes rikosepäilyä, ei Rydmania syyttävien tarvitse todistaa väitteitään. Samainen Ukkola arvelee, että Rydmanilla ei ole muuta keinoa kuin itse viedä asia raastupaan. Hän voi ja ilmeisesti aikookin niin tehdä, mutta naiivia on luulla, että se, tai edes voittaminen oikeudessa, häntä pelastaisi.

Kuten Facebook-postauksessani totesin, en tunne Rydmania, en ole koskaan tavannutkaan häntä, elävänä en ole häntä edes nähnyt kuin muistaakseni jonkun teatterin tai konserttisalin katsomossa. Eivätkä ”jotkut hänen poliittiset mielipiteensä” minua miellytä. Silti hänen kohtalonsa säälittää.