Hitaasti mureneva maailmanjärjestys

Yhdysvalloissa presidentti Joe Biden ilmoitti kiinalaisille sähköautoille asetettavasta 100 prosentin tuontitullista. EU seuraa perässä, tosin lievemmin. Autot ovat saaneet eniten huomiota, mutta tulleja korotetaan suurelle joukolle muitakin tuotteita. Ja tämä tulee aikaisemmin, jo presidentti Donald Trumpin toimikaudella asetettujen tullien jälkeen ja päälle. Trump nokitti lupaamalla nostaa sähköautojen tullin 200 prosenttiin. Tällaisessa pokerissa häntä on mahdoton nokittamalla voittaa.

Kyseisten tuotteiden tuonti Kiinasta Yhdysvaltoihin on melko pientä, joten tämä toimi ei vielä maailmaa järkyttänyt. Silti alkaa tulla mieleen Yhdysvaltojen 1930-luvun alun protektionistinen kauppalainsäädäntö, joka oli yksi ratkaisevista suuren lamakauden koko maailmaan levittäneistä toimenpiteistä. Ja suuri lamakausi nosti valtaan natsit Saksassa. Muitakin syitä siihen oli, mutta vahvempaa todistetta talouden ja politiikan erottamattomasta yhteydestä on vaikea löytää.

Edellä kirjoitettu ei ole ensimmäinen eikä vakavinkaan merkki toisen maailmansodan raunioille perustetun ja sen raunioista kukoistukseen nousseen kansainvälisen järjestyksen murenemisesta kertovista signaaleista, mutta pahaenteinen kylläkin. Koetteella järjestys on ollut ennenkin, kovimmin ehkä niin sanottujen öljykriisien aikaan ja jälkimainingeissa 1970- ja 80-luvuilla. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen vallitsi länsimaissa voitonriemuinen tunnelma ja monet uskoivat ”liberaalin demokratian” voittaneen pysyvästi. Tosiasiassa näyttää nyt siltä, että juuri tuo tapahtuma ehkä signaloikin järjestelmän alamäen alkua.

Olisi hyvä joskus syventyä miettimään, mitä ”kansainvälisellä järjestyksellä” loppujen lopuksi käsitteellisesti tarkoitetaan, mutta jääköön se nyt, ja lähden liikkeelle The Economist -lehden jo 9.5.2024 päivättyyn numeroon sisällytetystä useamman artikkelin kokonaisuudessa esitetyistä teeseistä siitä, millä tavalla järjestelmä on vaikeuksissa ja mistä ne ehkä johtuvat. Tämä arvovaltainen julkaisu, joka voidaan laskea vapaan markkinatalouden ja sen siamilaisen kaksosen, demokraattisen poliittisen järjestelmän, vankimpiin kannattajiin, näkee koko kannattamansa järjestelmän olevan eksistentiaalisessa vaarassa. Sen mureneminen on vähittäistä, mutta voi johtaa myös nopeaan romahdukseen, jos jotkut keikahduspisteet ylitetään.

Pari viikkoa artikkelikokonaisuuden julkaisemisen jälkeen The Economistin toimittajat selostivat analyysejään ja johtopäätöksiään myös tilaajille suunnatussa webinaarissa. Siinä muutama havainto nousi keskeisenä esiin. Eniten yllätyin tiedosta, että suorat ulkomaiset investoinnit ovat vähentyneet voimakkaasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Jyrkin tason lasku tapahtui Yhdysvaltain aloitettua presidentti Trumpin kaudella avoimesti kauppasodan Kiinaa vastaan, vaikka pari notkahdusta tapahtui jo aikaisemmin. Toinen sijoituksiin liittyvä uutuus on, että ne tapahtuvat nykyään jo selkeästi geopoliittisten ryhmittymien sisäisinä; niiden välillä ne ovat kuihtuneet. Niinpä Kiinan vaihtotaseylinjäämän sijoittaminen Yhdysvaltain valtionobligaatioihin ei ole enää yhtä suuri riskitekijä kuin kehitysmaihin tehtyjen altistus sille itselleen ja niiden vastaanottajamaille. Yksityisille investoijille tämä kehitys on turmiollista, sillä se lisää investointeihin aina liittyvään normaalin taloudelliseen riskiin uuden poliittisen ulottuvuuden, joka on aivan toista suuruusluokkaa kuin ”normaali” riski on.

Tullit ovat luku sinänsä, mutta erinäisillä avainaloilla valtiot ovat lisäksi alkaneet sekä tukea investointeja avokätisillä valtiontuilla että estää ulkomaisten yritysten toimintaa rajoitus- ja kieltotoimenpitein. Tämä keskittyy ennalta-arvattavasti aloille, joiden arvellaan olevan avainasemassa tulevaisuuden teknologisen ja teollisen suorituskyvyn vahvistamisessa tai joilla on suora tai muuten huomattavaksi koettu yhteys sotilaalliseen suorituskykyyn tai – ja tämä erottaa nykyajan aikaisemmista ajoista – oman väestön mielialoihin ja niihin vaikuttamiseen. Suoranaisia takavarikkojakin on jo nähty.

Yhdysvaltain dollarin asema niin liiketoimi- kuin reservivaluuttana on kuitenkin edelleen horjumaton. 85-90 prosenttia kaikista rajat ylittävistä transaktioista tehdään yhä dollarilla, valuuttareservit ovat 60-prosenttisesti dollareissa, enemmistö luotonannosta tapahtuu dollareissa. Vastakkaiset esimerkit, esimerkiksi Kiinan ja Venäjän välisen kaupan lisääntyvä käynti Kiinan valuutalla, ovat maailmanmitassa vähäisiä. ”Dedollarisaatiosta” ei näy merkkejä, ja tämä on ehkä Yhdysvaltain vahvin ase taloudellisin keinoin käytävästä poliittisesta kamppailusta valta-asemasta maailmassa. On kuitenkin lisättävä: vielä. Alkaen Aasian finanssikriisistä 1990-luvun lopulla Ukrainan sodan ja Yhdysvallat-Kiina -vastakkainasettelun tuottamiin sanktioihin ja niiden uhkaan Amerikan dollarista irti pyrkivät maat rakentavat sille vaihtoehtoja.

Poliittisista syistä asetetut sanktiot ovatkin lisääntyneet moninkertaisiksi siitä mitä ne olivat vuosikymmen pari sitten. Ne eivät kuitenkaan ole osoittautuneet kovin tehokkaiksi saamaan aikaan sitä mitä niillä tavoitellaan, ja se taas on johtanut niiden aukkojen paikkailuun uusilla, ”sekundaarisanktioilla”, ja kun nekään eivät riitä, yhä uusiin, entisiä täydentäviin sanktioihin, kierteeseen, joka murentaa järjestelmää edelleen.

Kansainvälisen maksuliikenteen hallitseva tekninen alusta on niin sanottu SWIFT-järjestelmä, ja myös se on osa murenemiskehitystä. Ei tosin niin, että itse SWIFT olisi hajoamassa, mutta siksi, että lännen valta-asemaa haastavat maat ja maaryhmät ovat kehittämässä rinnakkaisia maksujärjestelmiä. Tämä ei ole pelkästään huono asia, eikä varsinkaan sikäli kuin on kysymys esimerkiksi Intian sisäisestä kaikki, köyhimmätkin väestöryhmät saavuttavasta maksujärjestelmästä. Kilpailu on ollut terveellistä myös SWIFTille, mutta jos ja kun rinnakkaiset järjestelmät ottavat yhä suuremman osuuden maksuliikenteestä, järjestelmien väliset transaktiot muuttuvat yhä monimutkaisemmiksi ja murentavat siten järjestelmää.

Maailmankaupan kansainvälisoikeudellinen sääntöjärjestelmä ja sen ylläpitämisestä huolehtiva Maailman kauppajärjestö WTO on henkihieverissä, koska Yhdysvallat on jo vuosia estänyt sen kauppariitojen ratkaisemista varten perustetun mekanismin toiminnan. WTO:n ja sen edeltäjän, GATT-sopimuksen tavoitteisiin kuuluva kaupan esteiden vähentäminen on ollut lamassa tätäkin kauemmin. Myös Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki ovat kriisissä eri suuntiin vetävien intressien paineessa mutta myös siksi, että Kiinan johdolla ollaan hitaasti hivuttaen rakentamassa niiden kanssa kilpailevia organisaatioita.

Kansainvälinen järjestys ei rajoitu talousjärjestykseen, eikä rajoitu sen murenemisuhkakaan. Myös valtioiden väliset poliittiset instituutiot ovat vaikeuksissa, alkaen YK:sta ja sen turvallisuusneuvostosta, joka halvaantuu aina, kun joku tai jotkut veto-oikeuden omaavista viidestä suurvallasta ovat osapuolia (tai osapuolten takapiruja). Koronapandemian aikana kyseenalaistettiin Maailman terveysjärjestön toimintaa, jos kohta useimpien YK:n teknisluontoisten erityisjärjestöjen asema on kaiken kaikkiaan säilynyt. Sekä Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) että Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) ovat joutuneet sotivien (kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti) osapuolten toisiaan vastaan nostamien kanteiden ja suoranaisten kiristysyritysten pyöritykseen.

Perimmäiset syyt kaikkeen tähän ovat vaikeasti hahmotettavissa, mutta jollakin tavalla ne tuntutuvat kumpuavan kasvavasta epäluottamuksesta demokraattiseen yhteiskuntajärjestykseen, jonka ekstrapolaatiota sääntöpohjaisuus valtioidenkin välillä on. Sääntöpohjaisuus valtioiden suhteissa ei voi nojata niiden yläpuolella olevaan täytäntöönpanovaltaan. Ihanteellisesti asennoituvat tahtovat tämän unohtaa ja tuomita voimasuhteisiin perustuvan järjestelmän poissulkevana vaihtoehtona ensin mainitulle. Kyyniset reaalipoliitikot antavat piut paut säännöille tai käyttävät niitä raa’an propagandistisesti hyväkseen. ”Arvopohjainen realisti” (en tosin ole vakuuttunut että minun käsitykseni siitä on aivan sama kuin nykyisellä presidentillä) tunnustaa, ettei ilman jonkun tai joidenkin voimaa ja mahtia valtioiden välille olisi ylipäänsä sääntöjä saatu aikaan. Toisaalta, ne jotka nykyisen systeemin pystyyn pistivät, arvioivat hyötyvänsä enemmän siitä, että säännöt ulotetaan koskemaan kaikkia, heitä itseäänkin, kuin raa’asta voimastaan. Se on ollut voittava strategia – tai oli, kunnes muu maailma, ”the rest”, alkoikin pärjätä niillä säännöillä niin hyvin, että nousivat uhkaamaan sääntöjen ylläpitäjien asemaa. Niinpä ne nyt murentavat niitä valikoivasti itsekin.