Identiteetti on eri asia kuin yhteiskunnalliset mielipiteet

Tämä Hesarissa 22.5.2022 julkaistu artikkeli: https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000008825847.html pani – taas kerran – kiristelemään hampaita kaltaiseni henkilön, joka on vuosikymmeniä saanut lukea ja kuunnella jankkaamista Suomen ”lännettymisestä”, milloin sen lyhyestä, milloin pidemmästä historiasta. (Jatkoa hammasten kiristelylle tuli vielä 28.5.2022 Ylen Ykkösaamussa, jossa haastateltua ministeri Jaakko Iloniemeä tituleerattiin maan johtavaksi lännettäjäksi. Hän kielsi olevansa ”johtava”, mutta ei kieltänyt olevansa lännettäjä.) Nyt se sitten on kuulemma lopulta tapahtunut, se länteen pääsy, kun Natoon ollaan liittymässä.

On tämän päähänpinttymän harhaisuudesta tosin varmaan yhtä kauan huomautettu kuin sitä on ylläpidetty. Viimeisimmät silmiini sattuneet huomauttajat ovat professori Matti Häyry mielipidekirjoituksessaan samassa lehdessä 2.6.2022 ja ex-pääministeri Paavo Lipposen hänen inspiroimanaan päivää myöhemmin. Häyry kuitenkin pilasi viestinsä väittämällä Suomen tulleen demokratiaksi vasta vuonna 1981, ja Lipponen luonnehti omien argumenttiensa vastaisesti Suomen sodanjälkeisen historian olleen kuitenkin lännettymistä. Itse väitän kyseisen aikakauden olevan oikeastaan ensimmäinen, jolloin ei enää lännetytty; oltiin vuosisataisen historian tuloksena jo valmiiksi ”läntisiä”.

Lännettäjille ei ole riittänyt 700 vuotta Ruotsin valtakunnan osana, ei uskonto, ei kielet, ei kulttuuri, ei autonomian aikana säilyneet ja kehitetyt itsenäisyyden mahdollistaneet läntiseen traditioon nojanneet poliittiset instituutiot, ei poliittinen elämä. Ei myöskään sitkeä mutta matalan profiilin sinnittely toisen maailmansodan lopputuloksen meille pakottamassa kansainvälisessä asemassa, Neuvostoliiton etupiirissä. Läntisiin ”rakenteisiin” kuten GATT, Efta, OECD, EEC ja muut vähemmän tunnetut (eihän niitä ennen sotia ollutkaan) kyllä liityttiin joko suoraan tai sopimusjärjestelyin, mutta on intellektuaalista laiskuutta ja journalistisen sloganismin tasolle laskeutumista pitää sitä yhteiskunnan lännettymisenä.

Olisiko tuo maailmansodan meille pakottama asema, jonka ahtautta ei enää näytetä ymmärrettävän, ei Suomessa eikä Suomen ulkopuolella, tämän lännettymisen narratiivin taustalla ja motiivina? Siitäkö kumpuaa myös suomettumisnarratiivi, tarina, jossa Neuvostoliiton jatkuvan poliittisen ja ideologisen hivutuksen alla oleminen ja sen arvostelemisestä pidättyminen, ja mahdottomuus ilman vakavia seurauksia sitä avoimesti uhmata, on leimattu, ensin ulkomailla ja sitten kotimaassa, vapaaehtoiseksi itsenäisyydestä luopumiseksi ja naapurin edessä matelemiseksi? Näin ajatteleville Nato-jäsenyyden hakeminen ehkä tosiaan näyttäytyy viimeisenä etappina ulos tuosta aikakaudesta. Mutta suomettuminen ei ole tämän kirjoituksen aihe, vaikka kaipa senkin voisi, jos ”identiteetiksi” kaikki mahdollinen ja mahdoton luetaan, tähän kytkeä.

Ei tämä tietenkään ole ainoa ajatuspinttymä, jolla meitä on vuosikymmeniä piinattu ja joissa voi epäillä niiden esittäjien selittävän, ensi sijassa tai ehkä pikemminkin viime kädessä kai itselleen, parhain päin sitä, minkä harhan tai harhojen vallassa ovat olleet. ”Mallioppilas” hiipi kielenkäyttöön ja ajatteluun EU-jäsenyyden myötä, ”me kaikki ajattelimme ja erehdyimme” uskomaan sääntöpohjaisen, keskinäisriippuvaisen maailman harhaan ja kipuilemme sen harhan paljastumista sen sijaan että ”te kaikki” ottaisitte harhanne omaan piikkiinne. Ja niin edelleen.

No niin, palaan tämän kirjoitukseni teemaan, identiteettiin. Mitä oikeastaan tarkoittaa tämä identiteetti, jonka muuttumisesta tai muuttumisen vauhdista huolta kannetaan? Onko ”identiteetillä” yleisesti hyväksyttyä määritelmää? Wikipediasta (mistäpä muustakaan?) löytyi kaksikin kategoriaa identiteettejä, yksilötason ja ”sosiologinen”. Kas näin: ”Identiteetti (latinan sanasta idem ’sama’) tarkoittaa psykologiassa ihmisen yksilöllistä käsitystä itsestään.” Sosiologiassa identiteetti tarkoittaa ”yksilön näkemystä erilaisiin ryhmiin kuuluvuudesta. Sen komponentteja voivat olla esimeriksi sukupuoli, ikä, ammatti, etniset ryhmät, mutta muutkin tärkeäksi koetut asiat.” Silmiinpistävää molemmissa ”identiteeteissä” näyttää näiden määritelmien mukaan olevan yksilö. Hän on se joka kokee identiteetin, oli se hänen yksilöllinen identiteettinä tai ryhmäidentiteetti.

Käy järkeen, että yksilöllä on identiteetti (se on kaiken järjen mukaan olennainen seuraus ihmisen tietoisuudesta itsestään), mutta ryhmäidentiteetti on jo huomattavasti epämääräisempi asia ja – kuten edellä olevista määritelmistäkin näkyy – joka tapauksessa ilmenee oikeastaan vain osana yksilön identiteettiä. Oleellisempi kysymys tämän kirjoituksen ja sen provosoineen artikkelin näkökulmasta on kuitenkin, ovatko siinä identiteettiä luoviksi ja ylläpitäviksi nostetut asiat todella sellaisia. Konkreettisesti: missä määrin esimerkiksi poliittiset näkemykset ovat osa yksilön identiteettiä? Ehkä jos yksilöllä on suhteellisen pysyvä, jo nuoruudessa muodostunut perusasennoituminen esimerkiksi vasemmisto-oikeisto -akselilla, sitä voisi luonnehtia osaksi hänen identiteettiään. Heppoinen osa sitä se siinäkin tapauksessa olisi, verrattuna identiteetin kovaan ytimeen (mistä se koostuneekin). Ja vielä heppoisempi, jos politiikkaan suhtaudutaan nykytapaan tosiTV-viihteenä ja poliittisiin valintoihin kuin käyntiin valintamyymälässä.

Sen sijaan tuntuu erittäin epäilyttävältä, että seikat sellaiset kuin maan ulkopoliittinen suuntaus, sanokaamme vaikka puolueettomuus versus sotilaallinen liittoutuminen, voisivat mitenkään olla osa kenenkään henkilökohtaista identiteettiä. Tai sen puoleen jäsenyys Euroopan unionissa. Mikä ei tietenkään merkitse, etteivätkö tällaiset asiat voisi olla yksilölle tärkeitä, ja jos ne ovat tärkeitä riittävän monelle yksilölle, sama voi koskea heidän muodostamaansa yhteisöä. Vai voiko sittenkään, jos ja kun kaikki eivät kuitenkaan ajattele samalla tavalla? Myös emotionaalisesti ne voivat olla tärkeitä, ja tämä tulee esille kun puhutaan – tyypillisen epämääräisesti – vaikkapa ”länteen” kuulumisesta ja varsinkin sinne pyrkimisestä, millä puhuja paljastaa katsovansa että sinne ei kuuluta.

Oletetaan kuitenkin, ”for the sake of the argument”, että jonkinlainen kansallinen identiteetti olisi olemassa. Silloin herää kysymyksiä ja vastaväitteitä siitä, mistä se puolestaan koostuu ja mikä sen tuottaa. Se on niin monitahoinen asia, että lähestyn sitä sen sijaan sitä kautta, mikä ei ainakaan ole luonnehdittavissa identiteetti-käsitteellä.

Onko järkeä hahmottaa suomalaisten kollektiivista identiteettiä valtion turvallisuuspolitiikan ja sen puitteissa tehtyjen linjavalintojen kautta? Jos vaikka halu kuulua ”länteen” (tai oikeammin varmaankin haluttomuus kuulua ”itään”) olisikin tarpeeksi tunneperäinen ja epämääräinen käsite ollakseen osa identiteettiä (mitä epäilen), miten on puolueettomuuden, saati puolueettomuuspolitiikan, kanssa? Uskaltaudun jopa sellaiseen kerettiläiseen epäilyyn, että ruotsalaistenkaan (tai sen puoleen sveitsiläisten) identiteetti ei mitenkään merkittävästi nojaudu maan puolueettomuuteen tai liittoutumattomuuteen, vaikka se on jatkunut parisataa vuotta ja vaikka tunnutaan pidettävän jotenkin itsestään selvänä, että näin olisi. Niinpä enpä usko myöskään Suomen liittymisen puolustusliiton jäseneksi muuttavan suomalaisten identiteettiä miksikään. Siis sinällään; sen sijaan voisi olla mahdollista, että taitavalla demagogisella kiihotuksella tuollaisiakin asioita voitaisiin tuoda ”identiteettipolitiikan”, vastakohtaisuuksien ja hajaannuksen luomiseen ja ylläpitämiseen nojaavan politiikan ainesosiksi. Se olisi ironista.

Pikemmin kuin ”identiteetistä” kyse on sosiaalisista hierarkioista, jotka ovat olemassa paitsi ihmisen yksilötasolla kokemassa sosiaalisessa ympäristössä myös siinä laajassa ympäristössä, jossa hierarkiaan sijoitetaan koko tuo hänen ympäristönsä, mukaan lukien maa ja kansa johon hän kuuluu. Tai ehkä oikeammin: identiteetit ovat, ainakin sosiologisesti, erottamattomasti kiinni hierarkioissa. Raa’asti sanottuna kyse on nokkimisjärjestyksestä, yksilöiden välisestä ja yhteisöjen (mukaan lukien kansat) välisestä. Subjektiivinen kokemus siitä, miten korkealla (tai matalalla) yksilö ja hänen yhteisönsä on tässä järjestyksessä voi varmasti vaikuttaa voimakkaastikin esimerkiksi hänen poliittisiin mielipiteisiinsä, mutta poliittiset mielipiteet eivät ole sama asia kuin identiteetti, ja sikäli kuin ne ovat kausaalisuhteessa, identiteetti vaikuttaa poliittisiin mielipiteisiin eikä päinvastoin.

+3
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu