Imelin viisauden laji

Juuri kun Ylen sarja ”Kylmän sodan Suomi” alkoi unhohtua, suomettuminen purskahti esiin Ukrainan sodan ja sen seurausten setvinnässä, ja dramaattisinhan noista seurauksista on, ainakin Suomessa ja Suomelle, Nato-jäsenyys. Sotaa ja jäsenyyttä olen kommentoinut useissa kirjoituksissani, ja suomettuminenkin on tullut niissä ohimennen mainittua. Suomettumisteemasta yleisemmin elättelen yhä toivoa saada tilaisuuden myös kattavamman artikkelin julkaisemiseen (vaikka toivo on kyllä hiipumassa). Niinpä rajoitun joihinkin teemaa ”kehystäviin” pointteihin, ja niiden pohjalta kyseiselle ohjelmalle antamaani tuomitsevaan arvioon. Kimmokkeen julkaista asiasta juuri nyt antoi entinen pääministeri Paavo Lipponen ärtyneellä kirjoituksellaan, jossa tosin kyseinen ohjelma taisi olla vain sivujuonne.

Kirjailija Veikko Huovinen luokitteli Konsta Pylkkäsen suulla viisauden eri lajit teoksessaan ”Havukka-ahon ajattelija” (julk. 1952) ja antoi yhdelle niistä, jälkiviisaudelle, tämän määritelmän: ”Kaikista paras ja imelin viisauven laji on jälkiviisaus, sillä alalla saahaan eniten aikaan. … Tässä lajissa ihminen on viisaimmillaan…”.

Ei tämä luonnehdinta tietenkään päde vain suomettumiseen, mutta siihen se sopii erityisen hyvin. Yksi sen käsittelyssä huolettomimmin syrjään viskatuista periaatteista näet on, että kutakin aikakautta olisi arvioitava siitä käsin, mitä silloin eläneet tiesivät ja voivat tietää. Ylen dokumentissa löydettiin, ironista kyllä ihka neuvostotyyliin, ensin syyllinen ja sitten hänelle rikos, tai oikeastaan perisynti, jonka takia kaikki mitä hän teki oli syntiä.

Historia on loputon määrä tapahtumia ja ihmisiä, joista voidaan valita mukaan ne, jotka parhaiten tukevat syystä tai toisesta esitettäväksi haluttua ”narratiivia”, tarinaa, joka korvaa pyrkimyksen totuudenmukaisuuteen. Totuus onkin ehkä mahdoton tavoittaa, mutta kohti sitä voidaan päästä, jos halutaan. Jos ei haluta, historia tarjoaa loputtoman mahdollisuuden myös valehdella tehokkaasti livauttamalla tosiasioiden sekaan todistamattomia tai jopa vääriksi todistettuja väitteitä, ja varsinkin vihjauksia. Kun tähän lisätään verbaalinen nokkeluus kielikuvien valinnassa, on keitto on valmis ja maistuu varsinkin niille, jotka ovat sen makuiseen ravintoon jo ennestään mieltyneet. Sehän on ”informaatiovaikuttamisen”, siitähän nykytermein on kysymys, tehon salaisuus: että se vahvistaa jo ennestään koettuja tunnetiloja, varsinkin kielteisiä.

”Kylmän sodan Suomi” rakentui erilaisten suomettumisteesiä tukevien kielteisten tai sellaisiksi väitettyjen tapahtumien, lausuntojen ja ilmiöiden ympärille. Vastakkainen todistusaineisto ja olosuhteet, joissa Suomi silloin oli, ja niiden historiallinen tausta, pääsivät tuskin sivulauseisiin. Ennen muuta toisen maailmansodan jälkeensä jättämä maailmanjärjestys ja asema, johon liittoutuneet, siis Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto, siinä Suomen pistivät, loisti poissaolollaan. On ikään kuin siitä ei olisi saanut Suomessa mitään välittää ja että kaikki tuon aikakauden tuottamat todisteet siitä mitä tapahtui sitä vastaan pullikoineille, olisi pitänyt jättää huomiotta.

Toinen asia, joka dokumentissa – kuten kyllä suomettumista ylipäänsäkin käsiteltäessä – laiminlyödään, on eron tekeminen Neuvostoliiton suhteen harjoitetun ulkopolitiikan, Suomen sisäpolitiikan ja yhteiskunnassa muuten esiin nousseiden ilmiöiden välillä. Tässä tulee esiin määrittelykysymys: koska ei ole mitään yleisesti hyväksyttyä määritelmää sille, mitä ”suomettumisella” oikein tarkoitetaan, voidaan sen alle lukea, ja luetaankin, milloin mitäkin mikä kulloistakin kommentoijaa kulloinkin keljuttaa. Tässä kohden pitää toisaalta antaa hieman tunnustusta kansanedustaja Ben Zyskowiczille, jonka Ylen Ruben Stillerin kanssa käymän keskustelun satuin kuulemaan radiosta. Hän antoi yllättävänkin – yllättävän muistaen, millä kiivaudella hän tuon aikakauden yleisesti ottaen tuomitsee – paljon tunnustusta varsinaiselle ulkopolitiikalle kylmän sodan aikana. (”Kylmän sodan Suomessa” ei häneltä tällaista kuitenkaan kuultu.) Zyskowiczin omaksi keksinnökseen mainostama ”itsesuomettuminen” on kylläkin minusta epälooginen termi, sillä vain sellaista Neuvostoliiton myötäilyä ja mielistelyä, johon ei ollut todellista pakottavaa tai ainakin kohtuudella pakottavaksi koettua syytä, suomettumistermin alkuperäiset keksijät tarkoittivat, vaikka tätä täsmennystä ei monikaan sen kritisoija tahdo tehdä. Siksi toisekseen, jos todellisia ikäviä seurauksia Neuvostoliiton taholta ei olisi tarvinnut – eikä ainakaan pitänyt – pelätä, miksi ei pantu suomettajia, etunenässä tietysti Kekkonen apureineen, järjestykseen?

”Tehtaankadun” (mikä on eri asia kuin Neuvostoliiton Moskovassa sijanneen johdon) tuen hakeminen ja sillä ratsastaminen (ja ”neuvostovastaisuudella” leimaaminen) pääsi kyllä leviämään, ja ehkä sitä voisi pitää ”kosteusvauriona” kuten historioitsija Henrik Meinander suomettumista kokonaisuutena ohjelmassa luonnehti. Toisaalta tiettyjen poliitikkojen toimintaa voitiin yrittää leimata ja on varsinkin jälkeenpäin leimattukin suomettumissyytteillä, vaikka kyse oli poliittisesta kilpailusta, jota olisi joka tapauksessa käyty, vaikka tämä keino ei olisi ollut käytettävissä.

Muutama dokumentissa esitetty luonnehdinta kyrsii erityisesti. Yksi tutkija piti koko aikakauden tasetta ”nolona menestyksenä”. Pitääkö tosiaan olla nolona siitä, että vuoden 1944 tilanteesta, jossa Suomi Paasikiven mukaan oli syvässä rotkossa, oli vuoteen 1991 mennessä noustu taloudellisesti ja sosiaalisesti maailman hyvinvoivimpien maiden joukkoon, niin että EU:hun, johon liittymisen Jari Tervo julistaa lopulta nostaneen meidät ”länsimaaksi”, sivistysvaltioksi, saatettiin liittyä ilman mitään sellaisia sopeutumis- ja yhteiskunnallisia vastavaikutuksia, joita nyt näemme Itä-Euroopan maissa? Eikö se todista päinvastaista: että siitä paineesta huolimatta, joka Suomeen kylmän sodan aikana kohdistui niin sisältä kuin ulkoa, maa säilyi länsimaisena sivistysvaltiona eikä sen siis tarvinnut ”siirtyä”, ”päästä” tai ”livahtaa” länteen, saati ”lännettyä”, kuten yhä tänäänkin itsepäisesti toistellaan? Joidenkin, ”älymystön” sanan laajassa merkityksessä, ja kulttuuriväen eritoten, kyllä olisi syytä olla nolona siksi, että he pyrkivät lännestä pois.

Toinen tutkija sanoi, että vasta 30-40 vuoden päästä tuota aikakautta voidaan tutkia objektiivisesti. OK, ehkä, mutta ei siitä syystä, että silloin ne jotka sen aikakauden elivät, eivät enää pääse ”selittelemään”, minkä hän sanoi syyksi tähän mielipiteeseensä. Siinäpä onkin oiva periaate: noitaoikeudenkäynneissähän puolustautuminen selitettiin lisätodisteeksi syyllisyydestä, koska perkelehän se syytetyn suulla puhui. Minä sanoisin, että jos yhä odottaa pitää, on syytä odottaa niin kauan, että tämän historioitsijan sukupolvikaan ei pääse isänmurhiaan selittelemään.

Meinanderin kosteusvauriovertauskaan ei minusta satu paikalleen koko suomettumisilmiön vertauskuvana. En ole itse tällaisia metaforia etsinyt, mutta jos sellainen pitäisi kuitenkin esittää, miten olisi paskakuski? Sellaisia ei tosin taida enää nykyisin olla, kun se tavara kulkee muilla tavoin, mutta silloin kun heitä oli, se oli halveksittu ammatti. Välttämätön se silti oli, jotta muiden elo olisi ollut siedettävää. Ylellä meni samoihin aikoihin myös toinen osittain tätä teemaa sivuava sarja, nimeltään ”Lada, Laika, Marx ja mä”. Siinä haastateltiin suurlähettiläs Markus Lyraa, miestä joka teki suuren osan elämäntyöstään Neuvostoliitto-asioiden parissa. Hän totesi, että ”kyllä se työstä kävi kun joka viikko piti ystävyyttä parantaa”.

Myös Tukholman syndroomaan verrattiin. Siinähän panttivangit samaistuvat kaappaajiinsa ja alkavat tuntea sympatiaa näitä kohtaan. Minä kuitenkin vertaisin mieluummin Filippiineillä Jolon saarella olleisiin panttivankeihin, joiden joukossa oli kaksi suomalaistakin. He kertoivat panttivankien selviytymisstrategialle tärkeästä seikasta: on pyrittävä saamaan aikaan inhimillinen yhteys kaappareihin, jotta heillä olisi mahdollisimman korkea kynnys pahoinpidellä ja tappaa. Heidän avoin uhmaamisensa on hengenvaarallista. Ei se kuitenkaan merkitse, että kaappaajien toiminta hyväksyttäisiin. Ensimmäisessä mahdollisessa tilaisuudessa on pyrittävä karkuun, jos se vain näyttää suinkin mahdolliselta. Kauanko Suomi odotti kun tilaisuus tuli, ja eivätkö karkuunlähdön organisoineetkin juuri nuo parjatut suomettajat?

+16
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu