Isäntämaan äänellä

Koska yhä tulee vastaan Suomen ja Naton välistä vuonna 2014 tehtyä niin sanottua isäntämaasopimusta koskevia epäilyjä sen tarkoitusperistä ja velvoitteista, joita sen väitetään Suomelle asettavan, tein teon, joka on nykyisessä some-ilmastossa miltei vallankumouksellinen: kaivoin esiin alkuperäisen asiakirjan, johon debatti (lue: räyhääminen) kohdistuu. Sehän kylläkään ei ole varsinaisesti sopimus siinä merkityksessä kuin valtiosopimuksilla tarkoitetaan, vaan näiden kahden osapuolen välinen yhteisymmärryspöytäkirja (memofandum of understanding, MOU). (Teksti löytyy Finlexistä tästä nettisosoitteesta: https://finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/2014/20140082/20140082_2.)

Juridisella muodolla ei pöytäkirjan arkisessa käytössä taida olla valtavasti väliä, mutta kuten sen viimeisestä, 12 artiklasta ilmenee, periaatteellista merkitystä sillä kyllä on, ja yksi osa tätä periaatteellista merkitystä on se, millainen hyväksymismenettely sille on Suomessa tarvittu. 12 artikla kuuluu näin:

“12.1 This MOU is not intended to supersede national law or international obligations by which the Participants are bound. The Participants will notify each other in case of any conflict arising from this MOU.

12.2 This MOU is not eligible for registration under Article 102 of the Charter of the United Nations.”

Perustuslain mukaan valtiosopimukset, joissa on eduskunnan toimivaltaan kuuluvia määräyksiä, on saatettava sen hyväksyttäviksi. Tämä pöytäkirja ei kuitenkaan siis ole valtiosopimus, sen määräykset eivät vaadi muuttamaan kansallisia lakeja eivätkä muutenkaan edellytä eduskunnan suostumusta. Tosin eduskunnan hyväksyttäväksi on ollut tapana ja pitäisikin saattaa sellaisiakin sopimuksia, jotka eivät sitä perustuslain mukaan vaadi, jos niitä pidetään erityisen merkittävinä, mutta silloin kyse on tarkoituksenmukaisuusharkinnasta. Tässä tapauksessa on päätetty olla niin tekemättä, ja olipa se loppujen lopuksi tarkoituksenmukaista tai ei, se on ollut hallituksen harkintavallassa.

”Isäntämaasopimuksen” tarkoitus ilmenee sen 2 artiklasta, joka kuuluu näin:

“2.1 The purpose of this MOU is to establish policy and procedures for the establishment of operational sites and the provision of HNS to NATO forces in, or supported from the HN, during NATO military activities.

2.2 This MOU and its follow-on documents are intended to serve as the basis for planning by the appropriate HN authority and by NATO Commanders anticipating HNS arrangements for a variety of NATO military activities. These missions include those for which deploying forces have been identified and those for which forces are yet to be identified.”

“HN” tarkoittaa isäntämaata (host nation) eli tässä tapauksessa Suomea; lyhenne “HNS” on varmaan monille outo, joten tässä on sen selitys sellaisena kuin se annetaan pöytäkirjan 1 artiklassa (Määritelmät):

“1.11 Host Nation Support (HNS). The civil and military assistance rendered in peace, emergencies, crisis and conflict by a Host Nation to allied forces and organisations, which are located on, operating in or transiting through the Host Nation’s territory, territorial waters or airspace.”

Mitä tämä koukeroinen juridis-byrokraattinen teksti sanoo arkikielellä? Se kertoo mitä tehdään ja miten tehdään, kun Suomi antaa tukea Nato-joukoille Naton sotilasoperaatioissa Suomessa. Edellä olevasta määritelmäpykälästä käy ilmi sekin, että ”operaatiot” kattaa kaikki olosuhteet rauhanajan toiminnasta (kuten harjoituksista) varsinaisiin sotilaallisiin toimiin konflikteissa.

Tämän ovat ”Isäntämaasopimusta” vastustaneet halunneet tulkita hyvin pitkälle menevästi, muun muassa siten, että kyse on kutakuinkin samasta kuin Nato-jäsenyys, tai että Suomi on näin alistunut Naton sotilasoperaatioiden areenaksi ja apuriksi (lue: Venäjän vastaiseen sotaliittoon). Pöytäkirja ei anna mitään perustetta tällaisille tulkinnoille, jotka ovatkin selvästi poliittista propagandaa, mielialojen nostattamista, joka varsinainen kohde ei ole tämä pöytäkirja, vaan Nato yleisesti ja Suomen mahdollinen jäsenyys siinä erityisesti.

Siinäkin on nähty jotain salakähmäistä, että pöytäkirja on ilmoitettu valtiosopimusrekisteriin, vaikka se ei valtiosopimus ole. Totta onkin, että rekisterissä olevista voimaansaattamislaeista ja -asetuksista ja ilmoituksista valtaosa on valtiosopimuksia koskevia. Mutta ei pelkästään; kyllä sieltä löytyy, harvakseltaan tosin, myös ei-valtiosopimuksia koskevia ilmoituksia.

Tärkeintä pöytäkirjassa ei olekaan se mitä siihen on kirjoitettu, vaan se mitä on ensin tapahduttava, jotta pöytäkirjaa ylipäänsä sovellettaisiin. Kaikki mitä siinä määritellään ja mihin siinä sitoudutaan, tapahtuisi vasta kun isäntämaa ja Nato ovat ensin erikseen sopineet noiden ”operaatioiden” toteuttamisesta. Harjoitusten osaltahan sitä jo on tapahtunutkin, mutta jos pöytäkirja tulisi toteutettavaksi varsinaisissa konflikteissa, Suomen olisi ensin ollut pyydettävä Naton apua ja Naton olisi ollut siihen suostuttava. Pyyntökään ei automaattisesti johtaisi toimintaan, sillä niin kuin hyvin tiedetään, keskinäinen avunantovelvoite koskee vain Naton jäseniä, ei kumppaneita. Avun teknisen toteutuksen kannalta tämän kaltaiset järjestelyt ovat tietenkin välttämättömiä myös Naton jäsenten kesken.

On myös vaadittu, että tähän sopimukseen olisi pitänyt liittää, joko itse tekstiin tai eduskuntakäsittelyssä, johon se olisi ollut vaatijoiden mielestä alistettava, rajoittavia ehtoja, mitä ne kunkin vaatijan mielestä lienevätkään. Eli Suomen olisi itse pitänyt rajoittaa toimintavapauttaan, sillä Natollahan sitä ei muutenkaan ole, koska vain Suomen luvalla se tänne pääsee. Tähän vastaan Yhdysvaltain presidentin Richard Nixonin (joka Watergatesta huolimatta oli terävä ulkopolitiikan ekspertti) neuvolla: älä koskaan sano etukäteen, mitä et ainakaan aio tehdä.

Kaikkein korneimpia ovat väitteet, että Suomi olisi tällä asiakirjalla luopunut etukäteen oikeudestaan itse päättää, pyytääkö se apua Natolta ja että se joutuisi hyväksymään Nato-joukkojen Suomeen tulon ja niiden operaatiot ilman sananvaltaa asiaan. Tällaisten väitteiden motiivi on tosin kyllä ilmeinen: ne nojaavat käsitykseen ja väiteisiin siitä, että Nato on hyökkäyssotaorganisaatio, joka vain vaanii tilaisuutta käydä Venäjän kimppuun.

Käy järkeen – ainakin minun järkeeni – että on olemassa sopimus (joskin teknisen luonteensa takia pöytäkirjan muodossa), jolla on määritelty hyvinkin yksityiskohtaisesti niin käytännön toimintatavoista, kustannusten kattamisesta kuin juridisista vastuista ja monista muista teknisluontoisista asioista, jotta se, mitä Naton kanssa erikseen sovitaan tehtäväksi, sujuisi nopeasti ja kitkattomasti. Siitä tässä pöytäkirjassa on kysymys.

Voi ulkopoliittista signaalia tietenkin nähdä siinä, että Suomi on Naton muiden kumppanimaiden tapaan jo etukäteen pyrkinyt ja päässyt siihen, että jos tosipaikkakin joskus tulisi ja apua pyydettäisiin ja saataisiin, sen toteuttaminen ei ainakaan kompastuisi teknisiin esteisiin. Sikäli Naton vastustajat ovat omalta kannaltaan oikealla asialla vastustaessaan ja mustamaalatessaan tätä pöytäkirjaa. Mutta ovatko he myös Suomen asialla, se on eri juttu. Sen tahon kannalta, jota vastaan turvaa ehkä pyydettäisiin ja saataisiin, on tietenkin sitä parempi, mitä valmistautumattomampi avun saaja on sitä hyväksi käyttämään ja mitä hankalampaa avun antajan on sitä antaa.

+9
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu