Ja huomispäivän kansat oli veljet keskenään

Ari Rautalan & Antero Uiton teos ”Epäpyhä liitto: Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö 1922-1941” (Minerva Kustannus 2023) tuli huomiooni siten, että satuin näkemään tohtori Pekka Visurin siitä Helsingin Sanomissa julkaistun, vastaan sanomisen halun herättäneen arvostelun. En ollut kirjaa silloin lukenut, joten kritiikkini ei kohdistunut siihen, mitä hän sanoi itse kirjasta, vaan siihen, että hän luonnehti vuoden 1939 Molotov-Ribbentrop -paktia jotakuinkin tavanomaiseksi niissä oloissa ja rinnasti sen Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain liittolaisuuteen jälkimmäisen liityttyä sotaan. Osuvampi rinnastus olisi kyllä ollut olemassa, nimittäin Münchenin sopimus vuonna 1938, jossa Britannia ja Ranska antoivat Saksan silpoa Tšekkoslovakian, tosin sillä erolla Hitlerin ja Stalinin diiliin, että eivät saaneet mitään vastasuoritukseksi. Postasin mielipiteeni Facebookiin, jos se jotakuta kiinnostaa.

Episodi johti siihen, että kävin keskustelua toisen kirjoittajan kanssa ja luin kirjan. Se taas antoi kimmokkeen laatia siitä oma arvostelu, joka siis on tässä. Samalla tulee myös kommentoitua Visurin esittämiä kielteisiä huomautuksia. Ehkäpä aloitankin niistä.

Visurin päämoite näyttää olevan toisaalta lähdeviitteiden käyttö, toisaalta väite kirjoittajien omien mielipiteiden sekoittumisesta lähdeaineistosta peräisin oleviin tietoihin ja arvioihin, varsinkin niissä asioista käsityksiään lausuvien aikalaistoimijoiden esittämiin. Lisäksi hän moittii käytetyn lähdeaineiston yksipuolisuutta ja puutteellisuutta. Koska en ole historiantutkija, en ryhdy arvioimaan viimemainitun moitteen oikeellisuutta, mutta kun en löytänyt kirjasta viittauksia Visurin omaan tuotantoon – hänhän on tuotannossaan käsitellyt paljon samaa ajanjaksoa ja samoja tapahtumakulkuja kuin tekijät Rautala ja Uitto tässä kirjassa, en voinut estää pienen vinon hymyn muodostumista huulilleni. Mutta ehkä käsitykseni ihmisluonnosta on vanhemmiten raadollistunut liikaa.

On totta, että tekijät, ja ehkä Uitto erityisesti, eivät tee lähdeviittauksia kovin ahkerasti kohta kohdalta; sen sijaan he käyttävät runsaasti itse tekstiin sisällytettyjä ja myös fonttiratkaisuilla siitä erotettuja suoria lainauksia. Itselleni ei ollut juurikaan epäselvää, milloin kirjoittajat puhuvat omissa nimissään ja milloin he siteeraavat lähteistään. Jonkun verran tekstissä on Visurin moittimia oikeinkirjoitus-, präntti- ja termivirheitä, mutta ei niin paljon, että ne koko teoksen arvoa oleellisesti heikentäisivät.

Sitten pääasiaan: mitä tekijät aiheestaan saavat irti ja miten sitä olisi arvioitava?

Taustaksi, että ensimmäisestä maailmansodasta seurasi valtavia mullistuksia Euroopan ja sen lähialueiden valtiollisessa järjestelmässä. Kolme imperiumia sortui: Itävalta-Unkari, aina muinaisesta Roomasta periytyneen ja sen perillisenä itseään pitäneen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan seuraaja, niin ikään itseään (ainakin alkuvaiheessa) muinaisen Rooman perillisenä pitänyt, Bysantin kukistanut osmanivaltakunta ja – kuinka ollakaan! – niin ikään muinaisen Rooman perilliseksi Iivana Julman suulla julistautunut Venäjä. Ja tietenkin Saksan keisarikunta, joka ei tuollaista muinaisuutta voinut itselleen vaatia, mutta olihan Hohenzollernien hallitsema Preussikin sentään keskiaikaista, jostain 1200-luvulta olevaa perua. ”Historialliseksi” julistetaan milloin mitäkin, mutta tähän sana kelpaa.

Turkki, joka syntyi osmanivaltakunnan raunioista, ei kuulu kirjaan ja siis jääköön syrjään tässäkin. Kahden muun sortuneen seuraajavaltiot olivat hylkiön asemassa; Saksa maailmansodan aloittajana ja varsinkin Ranskan kostonhimon kohteena, Neuvostoliitto kommunistista ideologiaa ja sen käytännön soveltamista koskevan kammon ja sen aiheuttamien taloudellisten tappioiden, mukaan lukien edeltäjänsä velkojen maksusta kieltäytymisen, sekä maailmanvalloitusideologiansa (joka tosin ei pitkään käytännössä kestänyt) takia. Jälkikäteen ei siten näytä ollenkaan yllättävältä, että ne ”löysivät” toisensa. Selittävä seikka, jota kirjoittajat eivät käsittele, jos edes mainitsevat, on myös, että Preussin/Saksan ja Venäjän yhteisiin etuihin perustuvalla liittolaissuhteella oli pitkä historia ainakin Pietari Suuren ajoista. Myös Saksan keisarikunnan luoja, Otto von Bismarck, perusti turvallisuuspolitiikkansa ja siihen nojaavat liittolaissopimuksensa nimenomaan siihen, että maa ei joutuisi kahden rintaman sotaan, idässä ja lännessä. Hänen seuraajansa ja keisari Wilhelm II eivät osanneet tätä periaatetta jatkaa tai siihen pystyneet ja loppu on historiaa, josta tämä tarina alkaa.

Saksan ja Venäjän sopimus Rapallossa vuonna 1922 oli aikoinaan suuri yllätys, mutta on sittemmin yleisellä tasolla tullut tunnetuksi, sekä julkiselta että salaisen sotilaallisen yhteistyön osalta. Sen nojalla käynnistyi ja mahdollistui Saksalle, jolta Versaillesin rauhansopimuksen nojalla oli kielletty miltei kaikki modernin sodankäynnin kannalta vältättämätön aseistus ja sotilasvoima, tuollaisen voiman kehittäminen. Tekijät eivät siis tältä osin tuo esille mitään perustavalla tavalla uutta, mutta kuvaavat kyllä kiinnostavasti konkreettisia järjestelyjä ja niiden pohjalta tapahtunutta yhteistoimintaa. Samalla paljastuu myös osapuolten toisiaan kohtaan tunteman luottamuksen aste – ja sen puute, joka oli ominaista varsinkin Neuvosto-osapuolelle, eikä varmasti vähiten leninismi-stalinismiin erottamattomasti kuuluneen paranoian ja konspiratoriaalisuuden takia.

Läpikäyvä teema, joka itselleni paljastui jonkinasteisena yllätyksenä – vaikka olisihan se pitänyt voida havaita ilman tätä teostakin – oli Saksan riippuvuuden aste Neuvostoliitosta tuotavista teollisuuden raaka-aineista ja maataloustuotteista, jotka piti maksaa saksalaisella teknologialla ja teollisuustuotteilla. Varsinkin aseet ja aseteknologia olivat venäläisten tähtäimessä. Niin ikään leimaa antavaa oli se häikäilemättömyys ja kekseliäisyys, jolla venäläiset kiristivät itselleen yhä uudelleen parempia ehtoja tälle kauppavaihdolle. Tekijät menevät niin pitkälle, että pitävät tämän riippuvuuden katkaisemista ja Saksan omavaraisuuden kasvattamista yhtenä ratkaisevista syistä siihen, että Hitler päätti käydä sotaan Neuvostoliittoa vastaan. He tosin tuovat toisena syynä esille myös ”ideologian”, eli siis natsi-ideologian, mutta itse uskaltautuisin panemaan nämä motiivit päinvastaiseen tärkeysjärjestykseen. Natsi-ideologiassahan niin venäläiset kuin slaavit ylipäänsä sijoitettiin ”ali-ihmisten” kategoriaan; heidän tehtävänään tulevassa maailmanjärjestyksessä olisi olla alistettuja orjakansoja, siltä osin kuin heitä ei fyysisesti tuhottaisi saksalaisen Lebensraumin tieltä. Sen toteutuessa nuo mondeenimmat taloudelliset riippuvuussuhteetkin tulisivat korjattua.

Molotov-Ribbentrop -pakti ja siihen johtaneet tapahtumat ja neuvotteluprosessi saavat kirjassa yksityiskohtaisen käsittelyn, jossa ei Suomenkaan osuutta ja sille sovittua kohtaloa jätetä huomiotta. Koska kirjan aihe on Saksan ja Neuvostoliiton suhteet, on ymmärrettävää, että paktin järisyttävä vaikutus Suomessa niin neuvostomielisissä vasemmistopiireissä kuin kansallissosialistisia sympatioita tunteneissa saksamielisissä piireissä jää melko vähälle huomiolle. ”Talvisodan ihmeen” taustatekijänä sitä ei tietenkään sovi sivuuttaa. Kuten ei pidä sivuuttaa syitä, joista Hitler vuoden 1940 kuluessa muutti mieltään Suomen suhteen ja vastusti Neuvostoliiton vaatimuksia viedä loppuun se, mikä siltä oli Talvisodassa jäänyt kesken.  Nimittäin Saksan suorittama Tanskan ja Norjan miehitys ja varsinkin Ranskan nopea luhistuminen kesällä 1940, joka romutti Stalinin strategisen tavoitteen: että Saksa ja Britannia/Ranska uuvuttaisivat toisensa pitkässä sodassa, jonka hedelmät hän poimisi talteen. Vaikka Stalin ei alun alkaen olisi aikonut miehittää Baltian maita ja Suomea (itse epäilen että aikoi), nämä tapahtumat jos mitkä antoivat aiheen tehdä sen minkä hän Baltiassa tekikin, ja vaatia Hitleriltä suostumusta – tai siis suostumuksen uusimista – sille, että voisi tehdä saman Suomellekin. Tätä eivät varsinkaan ne, joilla tuntuu olevan sitkeä tarve todistella Suomen omaa syyllisyyttä sotiin joutumiseen, tunnu millään pystyvän nielemään.

Paljon muutakin voisi perusteellisesta teoksesta sanoa, mutta riittäköön tämä. Kuten Visurikin nihkeistä huomautuksistaan huolimatta tunnustaa, ”[k]irja antaa hyvän yleiskuvan saksalais-neuvostoliittolaisen yhteistyön vaiheista vuosina 1922-41. … Monet salassa pitkään pysyneet seikat avautuvat nyt suomalaisillekin lukijoille.”

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu