Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää, eikä ole profeetta omalla maallaan

Helsingin Sanomat omisti numerossaan 14.4.2021 kulttuuriosastostaan kaksi sivua omalle pääkirjoitukselleen, joka julkaistiin 3.4.2021. Se taas oli omistettu Taideteollisen korkeakoulun professorin Antti Hassin postuumissa muistelmateoksessa kerrotuille kokemuksille tämän laitoksen taistolaisväritteisestä 1970-luvusta, mutta ei vain sille. Siinä mentiin ihan tieteen ja yhteiskunnan munaskuihin asti. Kantaansa selostivat niin tieteenfilosofit, professorit, Hesarin päätoimittaja kuin omassa erillisessä kommenttikirjoituksessaan pääkirjoituksen laatijaksi ilmoittautunut Hesarin pääkirjoitustoimituksen päällikkö Saska Saarikoski. Työnnän oman lusikkani soppaan muutamalla hajahuomiolla.

Ensin anekdootti. Oma altistukseni noihin kuohuviin vuosiin alkoi tullessani opiskelemaan Helsingin yliopistoon vuonna 1969. En ollut osallistunut teinipolitiikkaan, joten tulin kylmiltään yliopiston ”valtauksiin” David Bowien ”Starmanin” tahdissa ja paasaavine aktivisteineen, mutta etäiseksi se osaltani jäi. Syitä en tässä ryhdy etsimään, mennyt on mennyttä niin menetyksineen kuin saavutuksineen.

Kolme konkreettisempaa muistikuvaa jäi, ja ne kerrottakoon. Yksi: kansantaloustieteen luennolle pelmahti joukko aktivisteja opiskelulakkoa reklamoimaan, mutta se vallankumous lopahti alkuunsa, kun puhetavastaan päätellen jostain Pohjanmaalta oleva isokokoinen ylioppilas karjaisi megafoninsa kanssa paasaavalle vallankumousjohtajalle: ”ulos täältä ja perkeleen äkkiä” tai jotain siihen suuntaan. Tämä lähti. Kaksi: jostain jo unohtamastani syytä olin harhautunut seminaariin tai keskustelutilaisuuteen, jossa joku kiihkeästi moitti jonkun muun puheenvuoroa ”analyysin puutteesta”. En ymmärtänyt yhtään, mitä hän tarkoitti, ennen kuin minulle yhtäkkiä valkeni: moitittava ei ollut esittänyt asiaansa ”luokkakantaisesti”, riistetyn työväenluokan ja kapitalistien välisen kamppailun ja sen historiallisesti väistämättömän lopputuloksen mukaisesti. Kolme: ehkä suorastaan saman seminaarin iltaohjelmaan kuului saunomista ja runsaasti ryyppäämistä, ja kuinka ollakaan, vallankumouslaulut, joita oli veisattu alemmilla promilleilla, muuttuivatkin suuremmilla promilleilla ”Metsäkukkia”-valssiksi. Sen verran ohut oli luokkakantaisuuden pintasilaus siinä porukassa.

Tällä nyt ei ollut suoranaista tekemistä Hesarin pääkirjoituksen eli siis toimittaja Saarikosken esittelemän tiedekäsityksen kanssa, mutta kertoopahan jotain tuon ajan ilmapiiristä ja siitä, miten sen siinä vaiheessa politiikasta, opiskelijapolitiikastakin, erillään pysytellyt nuori koki: sattumanvaraisina sattumuksina, joista ei puuttunut absurdiutta, mutta jotka kuitenkin jotenkin värittivät koko ilmapiiriä.

Mitä tulee tiedekäsityksen ja tieteen suhteesta ideologiaan ja tieteiden luokitteluun niiden ytimestä poispäin, ensin muistuttaisin, että kyllä kaikkein ”kovimmatkin” tieteet ovat saaneet ideologiaan törmäämisen kokea. Ellei katolisen kirkon suhtautumista luonnontieteisiin haluta kuvata ideologiseksi, ainakin niin voi kuvata natsien suhtautumista suhteellisuusteoriaan, ”juutalaistieteeseen”, ja Stalinin suhtautumista evoluutio-oppiin, koska kommunismin mukaan piti luoda ”uusi ihminen” ja koska opittujen ominaisuuksien piti siksi voida periytyä.

Hesarin haastattelemista tutkijoista eniten järkeä tuntuisi olevan ”tieteenfilosofi” Samuli Reijulan puheissa. Hän pitää oleellisena tieteen kovaan ytimeen kuulumisen kriteerinä tieteen menetelmiä, ei alakohtaista luokittelua. Hänkin kuitenkin zoomaa heti tieteen tulosten alistamiseen tiedeyhteisön kriittiseen arviointiin ja pitää siis ilmeisesti sitä oleellisimpana tieteellisen menetelmän osana. Kyllä tiedeyhteisön kriittinen arviointi onkin välttämätön osa tieteellistä menetelmää, mutta ei se yksin riitä, sillä ennen kuin yhteisö voi mitään arvioida, sen on saatava jotain arvioitavakseen. Se jotain pitää saada aikaan tieteen menetelmillä. Ne vaihtelevat tieteenalasta toiseen, mutta jotta ne ”tieteellisen” nimen ansaitsisivat, niillä olisi oltava yhteisenä ainakin nämä: 1) jonkinlainen oletus, hypoteesi tai teoria siitä, mistä tutkinnan kohteena olevassa asiassa on kysymys, 2) tutkimuksen kohteen havainnointi kontrolloiduissa olosuhteissa; 3) havaintojen vertaaminen hypoteesin/teorian ennustamiin tuloksiin, 3) olettamuksen/hypoteesin/teorian vahvistuminen tai kumoutuminen tämän perusteella, 4) jälkimäisessä tapauksessa uusien olettamusten, hypoteesien tai teorioiden muotoilu, 5) tämän syklin jatkaminen, sillä kaikki saavutettu tieto on ehdollista: uudet havainnot ja uudet teoriat voivat kumota sen.

Tämä on metodi, jota ”kovissa” tieteissä kuten fysiikka, kemia, biologia ja niin edelleen, ja soveltuvin osin myös menetelmätieteissä kuten matematiikka, käytetään. Kysymys kuuluu, missä määrin tällainen metodi on mahdollinen tai edes toivottava sellaisilla aloilla, joissa tutkimuskohdetta ei voida havainnoida kontrolloidusti ollenkaan tai vain rajoitetusti. Oma vastaukseni on, että se on aina toivottava, ja että monilla sellaisillakin aloilla, joilla tämä ei ollut ennen mahdollista, se on nyt mahdollinen. Niin sanotuissa ”ihmistieteissäkin”, vaikkapa psykologiassa, on aivotutkimuksen ansiosta nykyään mahdollista tehdä havaintoja ihmisen käyttäytymisestä tavalla ja tarkkuudella, joka oli ennen mahdotonta. Tilastolliset menetelmät yhdistettynä ihmisyksilön käyttäytymisen tutkimuksen tuloksiin mahdollistavat ihmisyhteisöjen käyttäytymisen analysoinnin tavalla, jota ei ennen osattu. Puhumattakaan perimän selvittämisen avaamista mahdollisuuksista.

Kaiken kaikkiaan, luonnontieteisissä pitkän ja hitaan, vaivalloisen ajatustyön tuloksena syntyneet, matematiikkaa hyväksi käyttävät teoreettiset ja empiiriset tutkimusmenetelmät ovat perusta, jolle on yhä useampien tieteenalojen tutkimusta mahdollista perustaa. Se, että se ei ole yhtä helppoa, eikä ehkä periaatteessakaan ole mahdollista päästä yhtä tarkasti todellisuutta kuvaavaan teoriaan kuin vaikkapa fysiikassa, ei ole mikään syy olla pyrkimättä yhä parempaan tarkkuuteen, eikä se varsinkaan ole mikään peruste kiistää koko menetelmän käyttökelpoisuus ”ihmistieteissä”.

Tässä ehkä heijastuu humanisteilla yhä vieläkin esiintyvä itsepäinen pyrkimys olla kuin luonnontieteillä ei olisi mitään tekemistä ”korkeampien” ihmisen pyrkimysten, kuten filosofian, saati taiteiden, kanssa. Viime kädessä kyse taitaakin olla ikivanhasta eron tekemisestä ihmisen ja muun luonnon välille niin, että ensin mainitun käyttäytymistä eivät koskisi sen lainalaisuudet. Saarikoskikin sanoo, että eksaktius ei ole ainoa tieteen mitta ja että ihmistieteet ovat erilaisia, koska tutkimuskohde on erilainen, monimutkaisempi. Samaa rataa on lause, että ”ihmiselämän moninaisuutta ei onneksi koskaan voi typistää numeroiksi”. Minä sanoisin, että mitä tarkemmin ihmiselämänkin ilmiöitä voidaan saada selville ja esittää vaikkapa numeroilla, sitä enemmän onnettomuutta saadaan vähennettyä. Ei siinä mitään typistetä, vaan lisään ymmärrystä.

Vielä pointti yliopistojen ja laajemminkin yhteiskunnan ilmapiirin muuttamisesta ja entisajan taistolaisuutta fanaattisuudessaan ja suvaitsemattomuudessaan muistuttavien ilmiöiden uudelleen esiin sukeltamisesta. Jos silloin ennen silmissä siinsi kommunistinen paratiisi, nyt silmissä siintää syrjinnäksi ja sorroksi koetun tai väitetyn toiminnan etsiminen ja, heureka!, löytäminen. Ehkä nämä ihmiset uskovat asiaansa yhtä sokeasti kuin taistolaiset aikanaan tai ehkä ainakin jotkut käyttävät sitä keppihevosena henkilökohtaisempien tavoitteiden ajamisen ja kaunojensa tuulettamiseen. Osittain on varmaan taas kyse isänmurhan yrityksestä (äidinmurhasta kai ei voi puhua, koskapa naisia niin syrjitään).

Oli miten oli, absurdeja muotoja ilmiö on saanut, jos kaikki se pitää paikkansa, mitä asiasta julki tulee ja on silmiin sattunut. Että Shakespearea ei saisi panna luettavaksi, koska hänen tekstinsä aiheuttavat ahdistusta. Että omien ennakkoluulojen vastaisesti luennoivat on pantava boikottiin ja savustettava viroistaan. Että jotkut tämän kohteeksi joutuneista eivät osaa panna vastaan, vaan pyytelevät anteeksi. Että karamellien nimet ja käärepapereiden kuvat pitää muuttaa, koska ne ovat muka rasistisia, sen voi jotenkin ymmärtää, koska tuottajien pitää saada leipänsä, mutta alentavaa sekin on. Mutta että suomalaiset myymällä 1700- ja 1800-luvuilla mastopuita ja tervaa Britannian, Espanjan ja Portugalin laivastoille osallistuivat kolonialismiin orjakauppiaina? Ja kaiken huippuna, että 1800-luvulla kirjoitettujen kirjojen teksteistä olisi nyt poistettava sanoja, koska ne ovat muuttuneet loukkaaviksi. Intersektionaalisuuteen en halua koskea kepilläkään, paitsi että joku voisi selittää suomen kielellä, mitä se oikein tarkoittaa niiden mielestä, jotka sitä joka paikkaan tunkevat.

+8
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu