Jos kolmioilla olisi jumalia

Kiinan juuri uudestaan kruunattu johtaja Xi Jinping lanseerasi niin sanotun Silkkitiealoitteen tai -ohjelman, joka on sittemmin kastettu uudelleen muutamaan kertaan ja sisällöltäänkin laajentunut, alun perin vuonna 2013, muutama vuosi sen jälkeen kun oma toimikauteni Suomen lähettiläänä Pekingissä oli päättynyt. Aluksi se ei herättänyt suurta huomiota eikä itseänikään suuremmin säväyttänyt. Alkuvuodesta 2016 tein ulkoministeriön tutkimus- ja suunnitteluyksikössä palvellessani virkamatkan Kiinaan ja haastattelin sekä siellä että muualla niin kiinalaisia virkamiehiä, tutkijoita kuin myös Kiinan hallituksesta riippumattomia asiantuntijoita. Siinä vaiheessa aloite oli jo muodostunut keskeiseksi osaksi Kiinan ulkopolitiikkaa ja saanut vastaavanlaista huomiota osakseen.

Alun perin oli jotenkin vaikea pitää tämänkaltaista asiaa sellaisena ulkopoliittisena tavoitteena ja ohjelmana, jollaisiin oli perinteisesti totuttu. Sen alkuperäiseksi tavoitteeksi tai ainakin yhdeksi niistä edellä viittaamani riippumattomat asiantutijat arvelivatkin varsin proosallisesti lisämarkkinoiden hankkimisen Kiinan teollisuuden ylikapasiteetille, jota oli muodostunut vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin aikana, kun se laajeni yleisemmäksi talouskriisiksi, joka iski raskaasti viennistä kriittisesti riippuvaiseen Kiinaankin.

Jos näin on eikä aloitteella/ohjelmalla alun perin ollut pidemmälle meneviä, Kiinan kansainvälisen johtoaseman tavoittelua palvelevia tavoitteita, se selittäisi, miksi Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija, tohtori Jyrki Kallio on oikeassa tässä ansiokkaassa analyysissään: https://www.fiia.fi/wp-content/uploads/2022/09/bp50_chinas-belt-and-road-initiative.pdf), kun hän arvioi sen aatteellisen perustan olevan hatara. Ehkä sillä ei alun perin ollut aatteellista perustaa ollenkaan, vaan ainoastaan konkreettisten aineellisten, päivän tarvetta palvelevien tarpeiden tyydyttämiseen liittyviä, ja kun aatteellisuutta on jälkeenpäin yritetty siihen ympätä, tulos ei ole kaksinen. Myönnettävä kuitenkin on, että tämä on spekulaatiota, sillä harva jos kukaan Kiinan johdon pienen piirin ulkopuolella tietää varmasti, mitä kulissien takana todella tapahtuu.

Sittemmin aloitteesta on joka tapauksessa tullut keskeinen osa Kiinan ulkopoliittista toimintaa, joten jossain vaiheessa se on kasvanut alkuperäistä ideaansa suuremmaksi (jos siis edellä oleva spekulaatio on oikea). Johtajan prestiisi voi olla syy siihen, mutta jättää silti avoimeksi kysymyksen, eikö prestiisiä olisi voinut rakentaa jonkin muunkin kuin näin hajanaisen ja näyttävyydeltään heikosti inspiroivan toiminnan varaan. Ehkä se heijastaa esittäjänsä persoonaa, tai sitten ei. Oli miten oli, on lisääntyviä merkkejä siitä, että Kiinan sen puitteissa investoimat/lupaamat valtavat summat ovat johtaneet ja ovat johtamassa yhä useampia vastaanottajia vaikeuksiin takaisinmaksussa. Se on tehnyt kyseiset maat riippuvaisiksi Kiinasta, mutta Kiinankaan resurssit eivät riitä pakottamaan kaikkia tahtoonsa, ja se on ehkä sille ikävä opetus sen mahdin rajoista. Kiinassa puolestaan Silkkitie-leiman saaminen omille hankkeille, miten kaukana ne tosiasiassa ovatkin sen tavoitteista, on tavoittelemisen arvoinen meriitti, ja sitä haetaan innokkaasti. Voi kysyä, selviääkö koskaan, kuinka hyvin rahoja on käytetty, kuinka paljon katoaa hämäriin tarkoituksiin, kuinka paljon tehdään bisnekseen aina liittyviä, sinänsä normaaleja virhearvioita. Luultavasti paljon.

Tohtori Kallio katsoo ohjelman ulkopoliittisena tarkoitusperänä olevan Kiinan pyrkimyksen sitoa lähiympäristönsä itseensä, eikä ole syytä kiistää tätä arviota. Mitä ”lähiympäristö” lopulta sisältää, on kuitenkin hieman avoin kysymys, kun tiedetään, että hankkeen maantieteellinen laajuus on kasvanut kasvamistaan niin, että iso osa maailman maista on sen piirissä, ja lisääkin haluttaisiin. Ambitiot lienevät tässäkin suhteessa vuosien mittaan edelleen kasvaneet ja ohjelmasta on tullut taloudellisten tavoitteidensa ohella myös väline murentaa länsimaiden, ennen muuta Yhdysvaltain ja Euroopan, poliittis-taloudellista otetta muusta maailmasta. Siihen viimemainitut ovat heränneetkin (kts. kirjoitukseni 27.5.2022). Taloudelliset motiivit hankkia energiaa, raaka-aineita ja turvata kuljetusyhteyksiä ovat epäilemättä edelleen jäljellä – nehän olivat Kiinan kiikarissa jo kauan ennen tämän ohjelman lanseeraamista.

Luin Kallion tekstiä kiinnostuneena myös laajemmasta näkökulmasta kuin pelkkänä Silkkitiealoitteen onnistumisen/epäonnistumisen tarkasteluna. Vähän kuin ohimennen hän tulee esittäneeksi tiiviin mutta vastaansanomattoman analyysin Kiinan ja sitä hallitsevan kommunistisen puolueen luomasta valtajärjestelmästä, joka on muodollisella tasolla ankkuroitu maan perustuslakiin, mutta nojaa viime kädessä voiman käyttöön, voiman joka on puolueen (siis puolueen, ei valtion) asevoimien ja sisäisen väkivaltakoneiston käsissä. Tämä kuvaus oli sitäkin mielenkiintoisempaa lukea, kun olin juuri ollut erässä pienimuotoisessa keskustelutilaisuudessa, jossa arvovaltainen suomalainen kommentaattori luonnehti suurvaltojen käyttäytymistä kuvatessaan Kiinaa kolonialistiseksi valtioksi. Tällä hän tarkoitti juuri sitä mistä edellä oli puhetta: Kiinan taloudellista penetraatiota muuhun maailmaan, ja jossa Silkkitiealoite on keskinen kattokäsite.

Itse en luonnehtisi Kiinan nykyistä käyttäytymistä kolonialismiksi, en ainakaan siinä merkityksessä kuin termiä on alun perin käytetty: aluevalloituksina, asuttamisena ja siirtomaiden, dominioiden, hankkimisena kuten johtavat länsimaat tekivät löytöretkistä 1900-luvulle saakka (ja jota oli harjoitettu kautta vuosituhansien pienemmässä mittakaavassa eri puolilla maapalloa). Globaalin johtoaseman Kiina on toisaalta kyllä asettanut julkisestikin tavoitteekseen, mutta siihen se ei historiallisen traditionsa valossa ja nykyajan teknologis-taloudellisten olosuhteiden vallitessa tarvitsisi sellaista kolonialismia kuin minkä kohteeksi se itsekin joutui 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella.

Millaista sitten? Etsimättä tulee mieleen sanonta jonka luulin olevan peräisin antiikin Kreikan filosofeilta, mutta joka ilmeisesti onkin peräisin valistusfilosofi Montesquieulta: jos kolmioilla olisi jumala, he antaisivat sille kolme sivua. Eli: tehdä muusta maailmasta oman mallinsa kaltainen. Ei kuitenkaan välttämättä ”kansan demokraattinen diktatuuri” eli ulottaa Kiinan oma yhteiskuntajärjestelmä kaikkialle, mutta kuitenkin Kiina-keskinen järjestelmä, jotain samaa kuin Kiinan keisarit, Taivaan pojat, aikoinaan tavoittelivat: Keskellä, johtavana voimana oli Kiina itse ja sen ympärillä ne maat ja kansat, jotka ”kykenivät ottaman vastaan kiinalaisen kulttuurin” eli selkeämmin sanottuna olivat valmiit alistumaan sen vasallivaltioiksi, ”tribuuttia”, alamaisveroa maksaviksi. Tämän piirin ulkopuolella olevia Kiina peluutti toisiaan vastaan estääkseen niitä voimistumista niin, että niistä olisi uhkaa sille itselleen. Ja tämän piirin ulkopuolelle ei nähtykään, sitä ei ollut olemassa.

1500-luvulle asti uhkaavia vihollisia oli lähinnä pohjoisessa (mongolit ja heidän heimolaisensa). Sitten ilmaantuivat ensin portugalilaiset, sitten muut, mutta vasta myöhemmin, kun Kiina itse oli joutunut vieraan mantšudynastian alle, heistä tuli suurin uhka. Mutta se on eri tarina.

Samaa tarinaa on sen sijaan tämä spekulaatio: kuten kolmiot kuvittelisivat jumalansa kolmioiksi, mitä muuta Kiinan johtajat voisivat kuvitella toivomakseen maailmanjärjestykseksi kuin sen mitä Kiinan oma järjestys on: pyramidi, jonka kärjessä on kommunistinen puolue, joten maailman olisi oltava pyramidi, jonka kärjessä on Kiina. Tätä Kiina ei sano ääneen, vaan ilmoittaa tavoittelevansa moninapaista maailmaa, jossa valtiot olisivat tasa-arvoisia päinvastoin kuin amerikkalaisjohtoisessa nykyisessä järjestelmässä joka sen mukaan (vaikka tämä vetää Kiina historiaa tuntevan suun vinoon hymyyn) on nimenomaan hierarkkinen, epätasa-arvoinen. Kaipa se epätasa-arvoinen onkin, mutta tuo ”moninapaisuus” tuo mieleen Venäjän viljelemän ja Kiinankin esittämän vaatimuksen, jonka mukaan kansainvälisen järjestelmän tulee tunnustaa ”suvereenien valtioiden legitiimit intressit”. Se kuulostaa päällepäin kauniilta, mutta ”suvereeneja” ovat sen mukaan vain nuo järjestelmän navat, suurvallat. Muihin pätisi se, minkä historioitsija Thukydides kertoo ateenalaisten sanoneen pienelle Meloksen saarivaltiolle halutessaan vallata sen Peloponnesolaissodan aikana: tasa-arvo kuuluu vain niille, joilla on yhtä paljon voimaa, kun taas vahvat tekevät mitä tahtovat ja heikot kärsivät mitä niiden täytyy.

+6
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu