Kaaos ja sen estäminen – ja sen kanssa eläminen

Sinologi ja journalisti Francisco Sisci on pitkään Kiinassa asunut tuon maan asiantuntija, jolla on italialaisen taustansa takia myös sekä kykyä että halua vetää äärimmäisen laajoja ja aika pitkälle meneviä paralleeleja Välimeren alueen kulttuurinpiirin (jonka ydin hänen katsannossaan on, eikä tietenkään yllättävästi, Italia ja Kreikan muinaisuus) ja Kiinan kulttuuripiirin välille. Eikä vain paralleeleja vaan myös kontrasteja. Hänen yleistyksiinsä ei ehkä kannata sellaisenaan uskoa ja nojata, mutta mielikuvitusta kiihottavia ja ajattelemaan houkuttelevia ne ovat. Maalaanpa siis minäkin nyt tosi leveällä pensselillä.

Tässä kirjoituksessa: http://www.settimananews.it/informazione-internazionale/china-odyssey/, kiinnittää ensimmäiseksi huomiota havainto (tai ehkä pitäisi sanoa väite), että demokraattisten maiden johtajat ovat television aikakauden myötä (ja internet someineen ei ole ainakaan tätä trendiä kääntänyt) joko teeskennellen tai aidosti tyhmistyneet kansan keskiarvoon ja sen allekin. Mitä tämä merkitsee demokratioille itselleen, kun autoritääriset valtiot kautta maailman vaanivat tilaisuutta lopettaa demokratioiden, ”lännen”, hegemoninen aikakausi, sitä voi jokainen mielessään kysellä. Autokratioillakin on heikkoutensa ja keskeinen sellainen on Siscin mielestä – kuten myös minun mielestäni – vallanvaihdon vaikeus. Demokratiassa huono johtaja voidaan vaihtaa suhteellisen kivuttomasti ilman, että itse systeemi siitä sortuu, mutta autokratioissa johtaja on lähes yliluonnollinen ominaisuuksin varustettu tai ainakin sellaisena esitetty sankari, ja systeemikin on hänen varassaan. Niinpä hänen ja hänestä riippuvaisten on äärimmäisen vaikea luopua vallastaan ja kun sen lopulta on tapahduttava, se on aina kriisi ja potentiaalisesti tuhoisa sellainen.

Siihen Sisci ei ainakaan tässä kirjoituksessa kuitenkaan vastaa, miten kauan demokratia kestää systeeminä, jos niissä valitaan yhä tyhmempiä johtajia. Ellei sitten eräänlainen vastaus ole hänen viittauksensa antiikin demokratioihin, jotka eivät sitä kirjaimellisesti olleet, koska koko ”demos” ei niissä koskaan osallistunut päätöksentekoon.

Itsekin Kiinassa asuneena ja jossain määrin (vaikka paljon vähemmän kuin Sisci) sen poliittiseen ja kulttuuriseen traditioon pintaa syvemmälle päässeenä ovat (tälläkin kertaa) mielikuvitusta kiihottavia vertailut siihen. Kiinassa ei kysymys ole ollut valinnasta demokratian (sanan antiikin merkityksessä) ja sen vaihtoehdon, oligarkian (vaikka välillä oli yksinvaltiaitakin, tyranneja), välillä, vaan vallanperijän valinnasta joko meriittien tai verenperinnön (sääty) perusteella. Muinainen Kiinakin oli sääty-yhteiskunta, vaikka säädyt ja niiden valtasuhteet eivät olleet aivan samat kuin Välimeren kulttuuripiirissä. Ennen muuta virkamiesluokka, jonka jäsenet alettiin valita (pääasiassa) meriittien perusteella jo noin puoltoista vuosituhatta ennen kuin vastaavaa tapahtui Euroopassa (ja sielläkin ainakin osittain jesuiittojen Kiinasta tuomien vaikutteiden ansiosta), erosi viimemainitusta. Mandariinien, kuten tuon virkamiesluokan johtavia jäseniä nimitettiin, johtava asema yhteiskuntaluokkana tuotti myös sen eron, että sotilasluokka ei Kiinassa koskaan saavuttanut hallitsevaa asemaa kuten Välimeren piirissä ja sittemmin muuallakin.

Kiinnostava, vaikka hyvin spekulatiivinen, on havainto, että uskonnon vaikutus maailmaankuvaan ja yhteiskuntaan jäi Kiinassa paljon vähäisemäksi ja alkoi haihtua paljon aikaisemmin kuin lännessä. Tai oikeammin, spekulatiivinen on tämän sinänsä kiistämättömän ilmiön selitys: Kiinalaisen kulttuurin alkulähteillä, Keltaisenjoen ympäristössä, ihmisten ponnistelut keskittyivät muinaisimpina aikoina tuon joen virtauksen kontrollointiin, ja erityisesti tulvien estämiseen. Siihen rakentuvat Kiinan historian, oikeastaan jo esihistorian, vanhimmat myytit. Se oli rankkaa, mutta toisaalta jokeen ei sen tuhoisista mutta harvinaisista tulvista ja joenuoman vaihteluista huolimatta liittynyt yhtä suurta ennakoimattomuutta kuin Välimeren arvaamattomiin tuuliin, myrskyihin ja merivirtoihin, joille ei ihmisen voimin mitään mahdettu ja joita siksi pidettiin herkemmin jumalten oikkuina, ja siksi jumalat ja heidän lepyttämisensä muodostuivat Välimeren piirissä keskeiseksi osaksi maailmankuvaa ja -selitystä.

Kiinassa sen sijaan nousi esiin Taivas, eräänlainen persoonaton jumaluus, ja keisari hänen poikanaan, joka hallitsi Taivaan puolesta maan piiriä. Kuten joen tulvia voitiin estää rantavalleilla ja padoilla, ja kuivuutta kastelukanavilla, niin voitiin yhteiskuntiakin kontrolloida ihmisen voimin. Välimeren ihminen kontrollin ulottumattomissa olevat oikut heijastuivat myös siihen, millaisiksi yhteiskuntafilosofiat siinä kulttuuripiirissä muodostuivat. Kiinassa kaaos on jotain, mikä on voitava estää ja joka myös uskotaan voitavan estää, Välimeren piirissä ja sittemmin kaikkialla minne se sivilisaatio ja sen perilliset levisivät, kaaoksen kanssa on ollut pakko oppia elämään ja se on osa elämää. Myyttinen Keltainen keisari kesytti Keltaisenjoen rantavallein ja padoin, kuivasi suot ja ajoi pois petoeläimet mahdollistaen niiden raivaamisen pelloiksi. Välimerellä Odysseus suututti merenjumala Poseidonin ja joutui hänen armoillaan seikkailemaan 10 vuotta ympäri merta ennen kuin jumala salli hänen löytää takaisin kotisaarelleen. Pitkin matkaa hän joutui kätkeytymään mitättömyyden taakse (kuten nykyiset demokraattiset poliitikot!) voidakseen jatkaa matkaansa, ja sama piti tehdä vielä Ithakassa, jotta hän pystyi voittamaan hoviinsa pesiytyneet Penelopen kosijat.

Nykymaailmasta voidaan tällaista ajatusrakennelmaa vasten etsiä selitystä vaikkapa koronapandemian kontrollointiin. Kiinassa omaksuttiin totaalikontrollin periaate, lännessä opittiin – tosin vasta sitten kun oli kehitetty rokote, jolla taudin pahin vaihtoehto estetiin – elämään sen kanssa. Mutta koronavirus on osoittanut, että se ei olekaan Keltaisenjoen tapaan rantavallein kontrolloitavissa. Sen kanssa olisi opittava elämään kuten antiikin kansojen oli opittava elämään arvaamattoman Välimeren kanssa.

Kiinassa on nyt puhjennut ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin laajempia kuin pelkästään paikallisia epäkohtia vastaan kohdistettuja pieniä mielenosoituksia; jopa johtajan eroa on rohjettu vaatia. Kiinalaisen traditioon kuuluu myös käsitys, että kansan kapina on, vaikka se tietenkin on aina koetettu kukistaa ja se on usein vaatinut suunnattomia uhreja, merkki siitä, että ”Taivaan mandaatti”, oikeus hallita, on keisarin tekemien virheiden takia menetetty. Toinen merkki Taivaan suosion menettämisestä ovat olleet luonnonmullistukset ja ulkomaiset valloittajat, jos niitä ei ole pystytty torjumaan.

Kiinan dynastiat ovat monia kapinoita kukistaneet, paljon useampia kuin mihin ne ovat lopulta kaatuneet, ja on vaikea uskoa, että koronapandemian kaltainen vastoinkäyminen tai sen torjumiseksi käyttöön otetut toimenpiteet ankaruudestaan huolimatta vertautuisivat dynastioita kukistaneisiin onnettomuuksiin ja/tai virheisiin. Tarvitsee vain luoda pikainen katse mullistuksiin, joita kansantasavallan sentään vielä aika lyhyen historian (aikaisempiin dynastioihin verrattuna) on ehtinyt tapahtua. Äkkiä mielenosoitukset tukahtuivatkin, ja regiimi näyttää reagoineen myös joitakin rajoituksia lieventämällä, mikä ei ole epätyypillistä kiinalaisessa systeemissä.

Kaiken kaikkiaan Kiina on edelleen matkalla ylöspäin, niin teknologisesti, taloudellisesti kuin poliittisesti ja sotilaallisesti, ja keinot valvoa ja kontrolloida omaa väestöä ovat ennennäkemättömän tehokkaat. Toisaalta, juuri tuo kontrollikoneisto, sen täydellisyys ja kaikkialle tunkevuus, voi olla taustalla valtakoneistoa vastaan nousseissa mielenosoituksissa, vaikka päällimmäinen ja ihmisten itse tiedostama syy voi olla koronaviruksen leviämisen estämismenetelmät. Ne ovat siksi pahaenteinen signaali valtaregiimille. Puoluesihteeri ja presidentti Xi Jinpingin kolmas kausi on alkanut tavalla, jonka hän varmaankin olisi halunnut välttää.