Kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden penikkatauti

Ihmiselle, joka ehti työelämänsä aikana asua 23 ja puoli vuotta ulkomailla (minkä päälle muutama sata virkamatkaa) ja lisäksi ammatissa, jossa asiana oli Suomen edustaminen ja Suomen asian ajaminen, on rasittavaa nähdä, miten sitkeässä yhä istuu sellainen asennoituminen ulkomaailmaan, jota parhaiten ehkä kuvaisi termi penikkatauti. Viimeisimmän kimmokkeen sain sattuessani vilkaisemaan TV:n keskusteluohjelmaa, jossa kypsyneeseen ikään ehtinyt naishenkilö ilmoitti haaveenaan vielä olevan tehdä Suomesta ”monikulttuurinen”.

Tällä penikkataudilla on kaksi radikaalisti toisistaan poikkeavaa ilmenemismuotoa: edellä mainitusta haastatellusta huokuva kritiikitön ulkomaalaisuuden ihannointi monikulttuurisuuden, ”kansainvälisyyden” (saati -välistymisen) ja muun sellaisen muodossa, ja toisessa ääripäässä muukalaiskammo: typerä, ylemmyydentuntoon (rasismia myöten) verhottu, mutta tosiasiassa alemmuudentuntoa kuvastava vieroksunta, vastarinta ja torjunta kaikkea vierasta kohtaan. Maahanmuutto yleensä ja pakolaisina maahan saapuneet erityisesti on toiminut laukaisimena tälle viimeisen puolen vuosikymmenen aikana. Taudin vastakkaistakin muotoa tosin kyllä esiintyy myös maahanmuuton suhteen: sitä koskevan kaiken kriittisen arvioinnin ja siihen liittyvien ongelmien kieltämistä; joillakin jopa ihannointia.

Omassa nuoruudessani ulkomaalaiset olivat Suomen maaperällä harvinaisia, ja nekin harvat joita tänne saapui, eivät usein ilmaantuneet minun lapsuusmaisemiini. Muistan nähneeni joskus 50-luvun lopulla tai 60-luvun vaiheessa kerran ”mustan miehen” (uskaltaudun käyttämään senaikuista ilmaisua) kirkonkylän raitilla; hän kuului paikkakunnalle saapuneeseen kiertelevään sirkukseen. Siinä kaikki ennen television ilmaantumista 1960-luvun alussa – mustavalkoisena tietysti. Seuraava altistukseni tapahtui teini-ikäisenä Kölnissä (Kölnissä se varmaan oli) nuorisohotellissa, jossa ei tietenkään ollut huoneissa omia pesutiloja, vaan ne olivat yhteiset. Kun menin aamutoimille, viereeni ilmaantui isokokoinen, lihaksikas tummaihoinen mieshenkilö pelkissä hyvin pienessä lyhytlahkeisissa kalsareissa omiin aamutoimiinsa. Minulle valkeni sillä hetkellä jonkinlaisena ilmestyksenä, että hitto, tässähän voi hyvin olla, sehän on ihminen ihan kuin minäkin.

Mutta takaisin teemaan. Muukalaiskammon ja siitä sikiävien ilmiöiden vahingollisuus on niin ilmeistä, että en ryhdy niitä tässä enemmin ruotimaan. Mutta ei haitatonta ole myöskään muun maailman kritiikitön ihannointi (saati kritiikin kieltäminen). Maailmanrantaa niin paljon kiertäneelle kuin itse olen, muu maailma ei ole pohjimmiltaan sen kummallisempi paikka kuin Suomi, vaikka siellä moni asia hämmästyttää ja kummastuttaakin. Jotkut asiat ovat tuolla paremmin, tuolla huonommin kuin meillä, ja kaiken kaikkiaan asiat ovat meillä ainakin yhtä hyvin tai paremmin kuin enemmistöllä maailman maista, vaikka parannettavaa on eikä tulevaisuus välttämättä ole yhtä hyvä kuin menneisyys.

Teesini kannalta oleellisinta on kuitenkin, että meissä siellä muualla kiinnostaa – jos ylipäänsä kiinnostaa – meikäläisyys, ei se, miten paljon me pystymme heitä matkimaan. Viimemainittu asia onkin – semanttisen epämääräisyyden ja lattean retoriikan ohella – perussyy siihen, että vieroksun niin ”kansanvälisyyttä” kuin ”monikulttuurisuutta” muotitermeinä, vaikka olen niiden kanssa ammatillisesti joutunut vuosikymmeniä elämään. Kuten kansainvälisyyttä ei voi olla ilman kansoja, ei monikulttuurisuuttakaan ilman monia kulttuureja, ja meidän suomalaisten ilo itsellemme ja hyöty muille on, että me olemme yksi noista kansoista ja että meillä on yksi noista kulttuureista, jolla voimme moninaisuutta lisätä.

Mutta, kysyy varmaan joku harvoista lukijoistani, miten Sinä sitten perustelet omaa maailmankuvaasi, kun kerran et lukeudu noihin ulkomaalaisvastasiin mutta kuitenkin moitit niitäkin, jotka ovat ilmeisesti samoilla linjoilla itse asian suhteen kuin Sinä?

Julkaisin joskus aikaa sitten tälläkin foorumilla blogikirjoituksen aiheesta kansainvälisyys. Yhden kansan muodostama yksi valtio, jolla on yksi yhtenäinen kansallinen kulttuuri, on melko uusi ilmiö, teollisen vallankumouksen, sen tuottaman vaurauden 1800-luvulla mahdollistama ja samalla esille työntämä. Kansallinen kulttuuri on monitasoinen asia, kuten kulttuuri ilman ”kansallistakin”. Jotkut osat siitä ovat todennäköisesti olleet osa juuri tuon nimenomaisen väestöryhmän kokemusmaailmaa ammoisista ajoista asti, mutta valtaosa on aikojen saatossa muualta tulleiden vaikutteiden muokkaamaa. Osa on sulautunut siinä määrin aikaisempaan, että sen alkuperää ei ”paljaalla silmällä” enää tuontitavaraksi erota, osa on yhä selkeästi ”vierasta”. On ollut ajanjaksoja, jolloin ulkoisten vaikutteiden tulo on ollut nopeaa, on ollut aikoja, jolloin se on ollut hitaampaa.

Viime vuosikymmenten teknis-taloudellinen kehitys seuraus- ja lieveilmiöineen sekä maapallon rajojen ja rajoitteiden tuleminen vastaan on tuottanut uusien vaikutteiden tulvan niin tavaroiden, palvelusten, pääoman kuin ihmisten liikkumisen (niin vapaaehtoisen kuin pakotetun) muodossa. Niinpä nyt eletään myös nopeiden kulttuurimuutosten aikaa.

Ei-mitenkään-yllättävä reaktio on ollut defensiivinen: omaa elämänmuotoa kohtaan koettu uhka on torjuttava rajoittamalla maahanmuuttoa ja vaatimalla niitä, jotka kuitenkin tulevat, omaksumaan vastaanottajamaan kulttuuri sellaisenaan. Taustalta löytyy myös selvästi rasistisia asenteita, jotka vain on verhottu korrektimpiin muotoihin.  Motiiveista riippumatta tällaiset vaatimukset ovat sekä takaperoisia että mahdottomia tyydyttää. Ne ovat myös tarpeettomia, jopa vahingollisia, sillä ulkoiset vaikutteet ovat – kuten omakin historiamme kertoo – olleet suureksi hyödyksi niin taloudellisesti kuin oman kansallisen kulttuurin luomiseksi ja sen tason nostamiseksi.

Mutta toiseenkin äärimmäisyyteen päin on suunnistettu, sellaiseen, jossa kielletään vaatimasta tai ainakin pidetään tarpeettomana ylipäänsä minkäänlaista kulttuurista sopeutumista siihen maahan/kansaan, jonka asuinsijoille on saavuttu ja jonne aiotaan asettua pysyvästi. Eipä silti, samantapaista individualistista vapautta tehdä mitä tahtoo, tunnutaan näissä piireissä pidettävän luovuttamattomana oikeutena niillekin, jotka muodostavat niin sanotun kantaväestön. Ehkä ensin mainittu on seurausta viimemainitusta. Tämäkin ääripää on turmiollinen, sillä ilman minkäänlaista yhteistä kulttuurista kokemusta yhteiskunta ja sitä myöten valtiokaan ei voi pysyä pystyssä kuin korkeintaan voimakeinoin; ehkä pitkäänkin mutta lopulta aina sortuen.

On vaikea a priori määritellä, mitä tarvitaan ja on kohtuullista vaatia, jotta ihmisyhteisö olisi kansa ja sellaisena pysyisi. Jotkut voivat olla sitä mieltä, että moista otusta ei ollenkaan tarvita, mutta heiltä on voitava saada vastaus siihen, mikä kansan korvaisi ilman, että sen syntymiseen ja olemassaoloon nojaavat saavutukset säilyisivät. He ovat haihattelijoita tai pahempaa, fanaatikkoja, paljolti samaan tapaan kuin muukalaiskammoiset vastakohtansa. Ilman minkäänlaista kulttuurista sopeutumista, joka väistämättä tarkoittaa myös jostakin luopumista, yhteisöön ei pääse eikä siihen kuulumisen tunnetta synny. Toisaalta sopeutumisen on ainakin jossain määrin oltava molemminpuolista; ei riitä, että vain maahantulijat tai vähemmistö luopuu jostain, niin on tehtävä myös kantaväestön. Ei ole vapaita lounaita, mutta toisaalta, sananlaskua mukaillen, luopumalla hieman omastasi saat takaisin enemmän kuin olet luovuttanut.

Identiteetti on monitahoinen asia. Juvalla olen vehmaalainen, Helsingissä olen (yhä jossain määrin) juvalainen, Euroopassa olen suomalainen, Aasiassa tai Amerikassa olen eurooppalainen. Yhteensä olen näitä kaikkia. Minulle ”kansainvälisyys” (jos nyt kuitenkin olen pakotettu sanaa käyttämään) on sitä, että olen suomalainen, joka tietää jotain muusta maailmasta, osaa jotain siitä miten ulkomaalaisten kanssa tullaan toimeen ja toimitaan. Ainutlaatuista minussa kuitenkin on suomalaisuuteni; se on se, mitä minulla on heille ”annettavaa”, ja sitä vastaan he ovat, jos sitä on minulla tarpeeksi, myös valmiita puolestaan omaansa antamaan.

+10
AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu