Kansallinen etu ja sääntöpohjaisuusko ristiriidassa

Itsepäisesti sinnittelee paitsi maallikoiden myös kansainvälisen politiikan kommentoijienkin piirissä käsitys, että kansallisten etujen ajaminen ja koko etukäsite on jotakin lähtökohtaisesti pahaa, ja että edut ja niiden ajaminen olisivat sovittamattomassa ristiriidassa yhteistyön harjoittamisen kanssa. Kuten myös sääntöpohjaisen kansainvälisen järjestyksen kanssa. Siitä ei kuitenkaan mihinkään päästä, että etuja on ja niitä ajetaan; edut kuitenkin voivat olla yhteisiäkin ja vaikkeivat olisikaan, niitä voidaan sovittaa yhteen.

”Statsräson” voi kyllä olla hirveä asia, kuten Paasikivi sanoi. Alkuperäisen ranskankielisen termin ”raison d’état” merkityssisältö onkin itse asiassa hieman erilainen kuin ”etu” (englanniksi interest, ranskaksi intérêt). Siinä on oikeastaan kyse valtion toiminnan syistä, motiiveista, jotka asetetaan kaiken, myös yksilöä ja valtiota alempia yhteisöjä sitovien normien ja pidäkkeiden yläpuolelle. Niinpä kansallisten etujen ajaminen tässä merkityksessä on tarkoittanut häikäilemättömän voimapolitiikan harjoittamista ja oikeuttamista ”valtionedun” nimissä.

Kansainvälinen järjestys on lähes aina perustunut valtioiden kansallisiin etuihin ja voimasuhteisiin – sikäli kuin ylipäänsä on vallinnut jotain sellaista, mitä voi kutsua järjestykseksi. Se on voinut olla yhden valtion pakottama tai useamman valtion voimatasapainon pohjalle rakennettu järjestys.

Toisen maailmansodan jälkeen syntyi ja synnytettiin osaan maailmaa jossain määrin toisenlainen järjestys. Sanon osaan maailmaa, koska koko maailman mitassa syntyi taas aivan perinteiseen suurvaltojen voimapolitiikkaan perustuva tasapainojärjestelmä, jota kutsutiinkin myös kauhun tasapainoksi, koska sitä piti pystyssä ydinaseiden olemassaolo ja pelko niiden käyttämisestä. Osassa maailmaa, siinä jota amerikkalaisessa retoriikassa kutsuttiin ”vapaaksi maailmaksi”, ”sääntöpohjaisuus” oli kuitenkin vallitseva järjestysmalli.

Maailmanlaajuisestikin on toki olemassa järjestys, jossa sääntöpohjaisuus on asetettu tavoiteltavaksi ihanteeksi ja jossa jossain määrin sellaista onkin, nimittäin YK ja sen puitteisiin kuuluvat muut järjestöt ja järjestelyt, ja kansainvälinen oikeus, joka sitä kannattelee ja jota ne kannattelevat. Sama pätee erinäisiin muihin järjestöihin, kuten niin sanotut Bretton Woods -instituutiot ja Maailman kauppajärjestö. Ja onhan alueellisiakin järjestöjä, ja niihinkin osallistuu valtioita, jotka eivät kuulu äsken mainittuun ”vapaaseen maailmaan”. Esimerkiksi ETYJ, Euroopan neuvosto ja erinäiset muissa maanosissa perustetut järjestöt ja niiden sääntöjärjestelmät.

Yhdysvaltain mahti maailmassa oli suurimmillaan heti toisen maailmansodan jälkeen ja niinpä sen kädenjälki oli ratkaiseva myös uuden kansainvälisen järjestyksen luomisessa. Sekä maan oma yhteiskuntajärjestelmä että kokemukset 1930-luvulta muokkasivat käsitystä siitä, millainen järjestys pitäisi luoda. Ensimmäisen maailmansodan tilintekoa leimanneesta hävinneille kostamisesta ja niiden nöyryyttämisestä luovuttiin ja sodan hävitysten korjaamiseen uhrattiin suuria summia (esimerkiksi Marshall-apu oli noin prosentti Yhdysvaltain vuotuisesta kansantuotteesta kyseisinä vuosina). Taloudelliseen toipumiseen liitettiin valtioiden välinen yhteistyö, joka aikanaan tuotti myös Euroopan integraation.

Liberaaleiden demokratioiden kesken luodussa sääntöpohjaisuudessa ja varsinkin siinä, millaiset säännöt ja niiden pohjalla oleva ajattelu siinä vallitsevat, voi nähdä analogian oikeusvaltiokäsitteeseen. Siinähän ydinajatus on, että kun säännöt on luotu, myös sääntöjen luoja noudattaa niitä; hallitsija ei itsekään ole lakien yläpuolella. Tämä periaate siis ”skaalattiin” kansainväliseen järjestykseenkin. Kansallisia etuja ei tässä kuitenkaan pantu syrjään, vaan katsottiin, että pidättyvyys, jota sääntöpohjaisuus aitona edellyttää, on kansallisen edun, myös hegemonivaltion oman edun, mukaista. Liikkumatila, jonka Yhdysvaltain johtama maailmanjärjestys sallii, oli silmiinpistävä poikkeus pakottamiseen perustuvista imperiumiperinteistä, ja kuten jälkeenpäin kävi selväksi, myös erittäin menestyksellinen, koska se tuotti hyvinvointia sekä hegemonille että sen valtapiirissä oleville, ja vapautta, joka teki sen houkuttelevaksi.

Valtioiden välinen tasa-arvo, tai ”suvereeni tasa-arvoisuus”, kuten sitä ammattislangissa kutsutaan, on niin ikään oleellinen osa sääntöpohjaisuuskäsitettä, ja sikäli todellisuuttakin, että se tuottaa myös pidättyvyyttä ulottaa vallankäyttö ainakin sen brutaaleimmissa muodoissa pieniin ja heikkoihin. Tässäkin voi nähdä analogian oikeusvaltioon, jossa yksilöiden tasa-arvo on aivan ylimpien arvojen joukossa. Ja kuten valtioidenkin välillä, toteutuu reaalimaailmassa vain vajavaisesti.

Mikä sitten olisi amerikkalaisperäisen sääntöpohjaisen järjestyksen vaihtoehto, mitä on tarjolla ja tarjotaan? Venäläinen (mutta ei vain venäläinen, vaan ylipäänsä valistusajan filosofioista kumpuavan läntisen maailmankuvan ulkopuolella vallitseva) käsitys lähtee nykyään suvereniteetista, täysivaltaisuudesta. Siinä sääntöpohjaisuus ei ole suvereniteettia (vapaaehtoisesti) rajoittava käsite, vaan sen jatke. Käytännössä: suvereeneja voivat olla vain suurvallat (jääköön tässä syrjään sinänsä oleellinen kysymys siitä, mikä tekee valtiosta suurvallan); pienten suvereenisuus on rajoitettua. Myös valtion legitimiteetti seuraa suvereniteetista (eli siis voimasta), ei mistään abstrakteista normeista tai arvoista ja niiden toteutumisesta käytännössä.

Kuunneltuani aikoinaan ammatin takia kiinalaisia, niin virallisia tahoja kuin tutkijapiirejä, hahmottui itse asiassa hyvin paljon venäläistä muistuttava maailmankäsitys ja kuva tavoiteltavasta tulevaisuudesta: suuret valtiot hoitelevat maailman asiat keskenään ja pienille varataan mahdollisuus esittää näkemyksensä multilateraalisilla foorumeilla, millä tarkoitetaan YK:ta. YK:ssakin se tarkoittaa yleiskokousta, jossa puhutaan mutta ei päätetä. Päätöksiä, sikäli kuin niitä YK:ssa ylipäätään saadaan aikaan keskeisissä kysymyksissä, tekee turvallisuusneuvosto, jossa – yllätys, yllätys – todelliset päättäjät ovat sen pysyvät jäsenet, joukossa Kiina. Historiaan perehtyneet muuten muistanevat, että ei tämä ajattelu ollut alun perin vierasta amerikkalaisillekaan, kun he yhdessä Neuvostoliiton kanssa kaavailivat YK:ta sotavuosina. Siitä piti tulla todellinen maailmanpoliisi, ja vasta kylmä sota hautasi nuo suunnitelmat allensa, onneksi meille pienille.

Paradoksaalista ja pahaenteistä on, että läntisen maailmankuvan mukainen kansainvälinen sääntöpohjainen järjestys on alkanut murentua juuri tähän maailmanaikaan, kun se näytti saaneen lopullisen voiton diktatoris-totalitaarisista kilpailijoistaan. Eräs äskettäin kuulemani asiantuntija viittasi tutkimukseen (jonka yksi tekijä hän itse on), jossa multilateralismia (ei aivan sama asia kuin sääntöpohjaisuus mutta lähellä sitä) katsotaan vaivaavan kolme kriisiä: valtakriisi, relevanssikriisi ja legitiimisyyskriisi. Ensimmäinen johtuu Yhdysvaltain suhteellisen voiman heikkenemisestä, toinen siitä, että se keskittyy liikaa vanhaan ja liian vähän uusiin haasteisiin, ja kolmas siitä, että ihmiset eivät enää usko sen vastaavan heidän tarpeisiinsa. Tämä kuulosti järkevältä analyysiltä, mutta ei täydelliseltä.

Kilpailevan, alkuvuosikymmeninään uhkaavankin kilpailijan, katoaminen on varmaankin yksi murenemisen taustatekijä: kommunismi pakotti kapitalismin hyväksyntänsä hankkiakseen sellaiseen, mitä ylivoimaisen voittajan asema ei enää edellyttänyt. Työn ja pääoman välinen ristiriita on varmasti muuttanut luonnettaan teknologisten murrosten ja niiden aiheuttamien tuotantorakenteiden muutosten myötä, mutta uutiset sen kokonaan häviämisestä ovat selvästi olleet ainakin yhtä ennenaikaisia kuin uutiset Mark Twainin kuolemasta aikanaan. Seuraukset näkyvät läntisissä yhteiskunnissa uudennäköisinä mutta pohjimmiltaan entisiä muistuttavina ristiriitoina, jotka jäytävät niiden perusteita.

Toinen perussyy nousee myös kapitalismin ja markkinatalouden menestyksestä: erinäiset entiset puhdasoppista kommunismia harjoittaneet maat, Kiina tietenkin etunenässä, ryhtyivät valikoivasti soveltamaan markkinatalouden ja eräitä oikeusvaltionkin piirteitä, ja menestyivät ilmiömäisesti. Lisäksi ne integroituivat sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestykseen ja käyttivät hyväkseen sen mahdollisuuksia – ja ironista kyllä, puolustavat sitä nyt, kun sen primus motor on kääntynyt luomustaan vastaan.

Pimeän peitossa on, mitä tapahtuu pidemmällä aikavälillä, mutta sen voimme sanoa, että se riippuu oleellisesti siitä, syntyykö uuden hegemonin johtama maailmanjärjestys, ”moninapainen” mutta edes jollakin lailla vakaa uusi voimatasapainojärjestys vai ”Warre”, kuten Daron Acemoglu ja Robert A. Johnson Thomas Hobbesin jo 1600-luvulla hahmotteleman valtio-opin (ja senaikaisen kielenkäytön) mukaisesti kutsuvat totaalista järjestyksen puutetta kirjassaan ”The Narrow Corridor”. Siihen verrattuna despotiakin olisi parempi vaihtoehto.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu