Karavaanireiteistä maailmankylään

Kanadalainen yhteiskuntatieteilijä-ennustaja Marshall McLuhan lanseerasi jo 1960-luvulla termin ”maailmankylä” kuvaamaan koko maailman muodostumista yhdeksi integroituneeksi yhteisöksi. Hänen visionsa oli aikaansa edellä, mutta 2000-luvulla se on toteutunut – ei tosin tietenkään täydellisenä eikä juuri sellaisena kuin miksi hän sen kuvitteli tai näki – maailmantalouden integraation (globalisaatioksikin nimetyn), internetin ja sosiaalisen median muodossa. Harmonista kokonaisuutta maailmankylästä ei tosin tullut, vaikka siihenkin idealistisesti ehdittiin uskoa ja luulla niin jo käyneen. Eivät tosin perinteisetkään kyläyhteisöt kovin harmonisia olleet, joten miksi maailmankylä olisi sen kummempi.

Pitkienkään matkojen taittaminen ei ole mikään nykyajan ilmiö, vaikka nykyajan liikkuvuuden mittakaava on tietenkin aivan eri luokkaa kuin silloin, kun kattonopeus oli ratsuhevosen vauhti. Silläkin vauhdilla ja hitaamminkin ovat kuitenkin liikkuneet kokonaiset kansat, ja kauppakaravaanit ovat liikkuneet silloinkin kun kansat ovat pysyneet paikoillaan. Siitä todistavat arkeologiset ja kirjalliset lähteet ja siitä todistaa viime kädessä ihmisen säilyminen yhtenä lajina. Luonnonolosuhteet ja kulloinkin käytettävissä olleet liikkumis- ja kommunikaatiovälineet – jalkapatikasta suihkukoneeseen ja huutohollista kaikkialle ulottuvan digitaaliseen tietoverkkoon – ovat myös määritelleet sen, missä reitit kulkevat ja mikä tärkeämpää, missä ne risteävät, sillä sinne ovat syntyneet asutuskeskukset, sinne on kasaantunut voima ja valta. Ja niiden ulkopuolelle periferiat, jotka kyllä ovat olleet tärkeitä nekin, sillä niissä on tuotettu ruoka ja monet muutkin materiaalit, mutta alistetuksi ne ovat aina jääneet, eikä nykyaika ole tästä poikkeus.

Vasta nykyaikana on kuitenkin saavutettu tilanne, jossa maapallolla ei enää ole toisistaan erillään pysyneitä tai korkeintaan välillisesti toistensa kanssa tekemisissä olevia kulttuuripiirejä ja valtioita. Niinpä ei ole myöskään enää mitään kolkkaa, joka voisi eristäytyä vaikutteilta, tulivat ne kaupan, investointien ja pääomien tai ihmisten muodossa. Viimeistään tietoliikenteen vallankumous – vähemmäksi sitä ei ole syytä luonnehtia – on tämän toteuttanut.

Kiina – taas kerran Kiina – on tuottanut oman ja omanlaisensa panoksen tähän laajaan, kautta historian vallinneeseen ilmiöön nykyisen johtajansa aikana. Sillä on parikin nimeä: silkkitie (muinaisten Kiinasta Lähi-Itään johtaneiden karavaanireittien mukaisesti) ja ”Belt and Road Initiative”, BRI, jolla tarkoitetaan noita muinaisia karavaanireittejä myötäileviä nykyaikaisia maayhteyksiä sekä teiden, rautateiden että energiankuljetusverkkojen muodossa, mutta myös Etelä-Kiinan meren ja Intian valtameren kautta kulkevaa merireittiä. Viimeisin lisäys on Pohjoisen jäämeren kautta kulkeva reitti, vaikka sen todellinen merkitys on toistaiseksi vähäinen. Aineellisten tuotteiden kuljetusreittien ohella käsitteeseen kuuluvat myös tietoliikenneyhteydet, vaikka niiden muodostama verkko tai verkot eivät noudattele tiettyjä maantiellisiä väyliä samalla tavalla kuin aineellisten tuotteiden kuljetusreitit. Tällä aloitteella on monia tarkoitusperiä, jos kohta niiden kaikkien löytäminen on vaikeaa, koska Kiinan johdon todellisia aikeita ja niiden motiiveja ei kukaan varmasti tiedä sen piirin ulkopuolella, jossa siellä todelliset päätökset tehdään. ”Virallinen totuus” ei välttämättä ole pelkkää propagandaa, vaan saattaa todella olla totta, mutta ei koko totuus. Niin lienee myös ”connectivityn” kanssa.

Itse törmäsin ensimmäistä kertaa tähän termiin sen kiinalaisessa merkityksessä, kun valmisteltiin Euroopan ja Aasian yhteistyöfoorumin ASEMin Milanossa 2014 pidettyä huippukokousta. Käytännössä kyse oli nimenomaan Kiinan BRI-hankkeiden kokonoasuudesta ja poliittisen tuen hankkimisesta niiden toteuttamiselle. Tällekään termille ei tässä merkityksessä ole kunnollista suomenkielistä vastinetta, mutta englantia osaavat ymmärtävät tietenkin, että yhteen liitettävyydestä ja liittämisestä siinä on kysymys. ASEMin yhteydessä yhteen oltiin liittämässä Eurooppaa ja Aasiaa, mutta kaiken kaikkiaan BRI:llä liitetään yhteen paljon muutakin, ja ennen muuta sillä ollaan luomassa Kiinalle kauppa- ja yleisemmin talouskumppaneista muodostuvaa riippuvuuksien verkostoa, jonka ytimessä, sitä kontrolloimassa ja hallitsemassa, on Kiina itse. Siis nykyajan olosuhteisiin sovellettu versio ikivanhoista alamaisvaltiosuhteista; eräänlainen uusi tianxia, ehkä.

Kuten sanottu, Kiinan johtajien todellisia ajatuksia ja aikeita voi vain arvailla, mutta joitakin motiiveja silkkitiealoitteen lanseeraamiselle on nähtävissä. Itse jakaisin ne kolmeen. Ensimmäinen on maan johdon vaihtuminen vuonna 2012. Kiinan kommunistisen puolueen kaanoniin kuuluu jokaisen johtajan pyrkimys saada oma jälkensä näkyviin puolueen doktriineissa. Korkeimmalla arvoasteikossa on tietenkin kansantasavallan perustaja Mao Zedong, mutta alemmilla teoreettis-ideologisilla statuksilla varustettuja jälkiä on sinne saanut sijoitetuksi jokainen johtaja hänen jälkeensä. Puoluejohtaja XI Jinping on kurkottanut korkeimmalle ja niinpä hänen ”ajattelunsa” on kirjattu miltei samaan kategoriaan Maon kanssa. Menemättä halkomaan hiuksia sanamuodoilla, sen ytimessä näyttää olevan Kiinan nostaminen kehittyneeksi maaksi ja maailmanmahdiksi Yhdysvaltain rinnalle, jos ei ohikin. Tähän tarvitaan muutakin kuin silkkitiealoitteen investointiohjelma, mutta se näyttää kuitenkin olevan oleellinen rakennuspalikka Kiinan vaikutusvallan kasvattamiseksi ja yhä laajemman maajoukon vetämiseksi riippuvaiseksi siitä.

Tämän motiivin ohella silkkitie-investoinnit palvelevat Kiinan jo pitkään tarvitsemien tuontiraaka-aineiden ja energian tarpeen tyydyttämistä, mutta myös sen oman viennin kuljetusreittien turvallisuuden varmistamista. Sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen tuudittautuneille tämä voi tuntua oudolta, ovathan maailman meret nytkin auki kaikkien maiden laivoille, mutta Kiinalle ei riitä se, että niiden avoimuuden viimekätinen takaaja on Yhdysvallat, myös Kiinan tarvitsemien reittien varrella.

Kolmas, ja ehkä alun perin hallitseva, motiivi oli – ja on osaksi kai yhä – viime vuosikymmenen vaihteen finanssi- talouskriisin ja sen torjuntatoimien tuloksena Kiinaan eri aloille syntynyt ylikapasiteetti ja tarve saada sille markkinoita. Suuret investoinnit luovat kysyntää paitsi suoraan myös sitä kautta, että ne kiihdyttävät kohdemaiden talouden kehittymistä ja kasvua. Kuten eräs kiinalaisvirkamies minulle muutama vuosi sitten tokaisi, kun tohdin epäillä näiden investointien kovin altruistisilta kuulostavia virallisia perusteluja: ”China is not running a charity fund, but when China benefits, so do others.” Käytäntö ei kyllä ole aivan noinkaan ”win-win” kuten kiinalaisilla on tapana sanoa. Kiinan antamat luotot luovat poliittista riippuvuutta, korruptio ohjaa investointeja tehottomasti vastaanottajien (jos kohta ehkä lähettäjienkin) taskuihin, työvoimaa tuodaan Kiinasta, kiinalaiset valtaavat yhä suuremman osan paikallisesta taloudesta. Kerran luotu infrastruktuuri, niin tietoliikenne- kuin fyysinen, on kallista muuttaa muuksi, jos Kiinan vaikutusvallasta haluttaisiinkin vapautua.

Fyysisten ja tietoliikenneyhteyksien rakentaminen ja hallinta ei sinänsä ole mitään uutta myöskään vaikutusvallan – eikä raa’an vallankaan – hankkimis- ja ylläpitokeinona. Rooman valtakunnan legioonat olivat aikoinaan paitsi sotilaita myös rakentajia, joiden pystyttämän tieverkon avulla oli mahdollista hallita silloisiin välineisiin nähden valtavan suurta aluetta. Kiinan yhdistänyt keisari Qin Shi Huangdi teki monia uudistuksia, joista yksi oli kärrynpyörien akselipituuden standardisointi, jonka myötä kaikki valtakunnan tiet olivat saman levyisiä, mikä helpotti suuresti kuljetuksia.

Fyysisten yhteyksien luominen ja ylläpitäminen luo edellytykset myös ideoiden ja aatteiden levittämiselle.. Sitäkin on tehty kautta aikojen, niin miekan kuin esimerkinkin voimalla. Kiina on oivaltanut myös tämän ”pehmeän voiman” merkityksen ja investoi suuria summia sen kasvattamiseen. Sen tähänastiset saavutukset ainakin kehittyneissä länsimaissa ovat tosin olleet satsauksiin nähden vaatimattomia. Sikäli kun sen aineellinen menestys jatkuu – mikä ei tietenkään ole mitenkään varmaa, ja merkkejä on sen hyytymisestä, joskaan ei varsinaisesta kriisistä – on kuitenkin perusteita ennustaa, että vielä se tämänkin oppii. Ehkä vielä nähdään uusi ”chnoiserie”, Kiina-ihastus, joka lyhytaikaisena koettiin Euroopassa 1700-luvulla.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu