Kasvojen pelastamisesta

Ranskan presidentti Emmanuel Macron sai aikaan vastalauseiden ryöpyn lausuttuaan haastattelussa äskettäin, että Venäjää ei pidä Ukrainan sodan takia nöyryyttää, jotta taistelujen päätyttyä tie olisi avoin diplomatialle, neuvotteluille rauhan aikaansaamiseksi. Vastalauseita on esitetty eri puolilta Eurooppaa, voimakkaimmin ymmärrettävästi Ukrainasta, mutta tuomio on ollut kutakuinkin yksimielinen myös Suomessa.

En toista tässä noiden vastalauseiden sisältöä ja niille esitettyjä perusteluja, vaan esitän joitakin omia kommenttejani Macronin sanomasta ja ylipäänsä tuosta nöyryyttämisargumentista.

Taustaksi hieman abstraktia tarkastelua. Muinaisten aikojen ja meille vieraiden nykyistenkin yhteiskuntien tarkastelu on opettavaista (edellyttäen että on halua oppia, mikä ei näissä asioissa ole mitenkään varmaa), koska niissä usein näkyvät paljaana asiat, jotka olemme omassamme häveliäästi peittäneet, jopa itseltämme, demokratian ja tasa-arvon verhoon. Niistä paljastuu ihmisyhteisöjen kerrostuneisuus, hierarkkisuus. Rumasti mutta sattuvasti sanoen: ihmiset olivat ja ovat yhä yhteisöissään epätasa-arvoisia eikä sitä pidetä niissä korjaamista vaativana epäkohtana. Sen lisäksi myös noita ihmisyhteisöjä pidetään yhä keskenään epätasa-arvoisina.

Ihmisten välillä epätasa-arvo lienee yhtä vanhaa (tai vanhempaakin) perua kuin alkuperäisten pienten metsästäjä-keräilijälaumojen korvautuminen suuremmilla maatalousyhteisöillä ja vähitellen kaupunki- ja aluevaltioilla. Epätasa-arvo kodifioitiin erilaisilla myyttis-uskonnollisilla selityksillä, joilla oikeutettiin säätyihin (oli niillä mitkä nimitykset tahansa) jakaminen ja niille erilaiset etuoikeudet ja velvoitteet. Karkeasti ottaen, jos pinnalliset erot pannaan syrjään, ylintä valtaa pitivät väkivaltakoneiston haltijat eli sotilaat (aatelisto), toisella sijalla olivat tuon vallan oikeutuksen selittäjät (papisto, myöhemmin myös oppineisto) ja pahnan pohjalla loput, valtaosa, joiden tehtävänä oli totella ja elättää nuo kaksi muuta ja palvella heidän pyrkimystensä toteuttamista.

Pyrkimyksiin kuului muuan muassa muiden yhteisöjen alistaminen. Yhteisöjen (valtioiden) väliset suhteet perustuivat niiden voimaan, jonka puolestaan ratkaisi viime kädessä niiden hallussa olevien resurssien määrä, sillä se asetti rajat väestön koolle ja väkivaltakoneiston tehokkuudelle.

”Me kaikki” (huom. ironiani!) olemme vakuuttuneita siitä, että olemme päässeet kaiken tuon yli. Omat yhteiskuntamme pitävät tasa-arvoa kaikkein korkeimpana arvona ja yhteisöjemme (valtioidemme) väliset suhteet olemme saattaneet periaatteessa samalle kannalle kansainvälisin sopimuksin ja kansainvälisen oikeuden normeilla. Kun kohtaamme tilanteen, jossa tätä järjestystä loukataan, pyöristymme moraalisesti. Joudumme pöyristymään aika usein.

Mitä ylläolevalla on tekemistä kasvojen säilyttämisen ja nöyryyttämisen välttämisen – tai niiden vastakohtien – kanssa?

Oman hierarkkisen aseman säilyttäminen (ja vielä enemmän sen laskemisen estäminen), on yksi tärkeimmistä ihmisen käyttäytymisen motiiveista, se on erottamaton osa hänen olemustaan laumaeläimenä. Sitä se tarve ”säilyttää kasvot” tarkoittaa, ja vaatimus olla nöyryyttämättä toista on ilmaus sille, että hänen statuksensa horjuttamiseen ei haluta pyrkiä. Kuitenkin voisi kysyä (vaikka en kysy tässä kirjoituksessa), päteekö tämä sellaiseenkin, joka yrittää nostaa (alhaista) statustaan kovin näkyvästi.

Entä mitä tällä kaikella on tekemistä presidentti Macronin puheiden kanssa?

Palautan mieleen, mitä kiinalainen sotataidon opettaja Sunzi neuvoo kuuluisassa kirjassaan: vihollisen armeijalle pitää aina järjestää mahdollisuus paeta, kun taas omalta armeijalta se mahdollisuus on estettävä. Kirjaimellisesti, taistelukentällä, Sunzilla ei varmaankaan ollut mielessä tämän neuvon antaessaan vastustajan kasvojen säilyttäminen, vaan hänen taistelutahtonsa heikentäminen. Mutta hänen sotaoppeihinsa kuului myös yleisemmin vastustajan vastarintatahdon murentaminen, ja siihen oppiin sopii hyvin tappion kärsimisen henkinen helpottaminen. Ja siihen taas sen järjestäminen siten, että vastustajaa ei avoimesti nöyryytetä.

Toisenlaisissa tilanteissa taas vastustajan nöyryyttäminen ja kasvojen menetys saattaa sopia hyvinkin omaan sodankäyntitapaan. Jätän kuitenkin ne tilanteet syrjään, koska tarkoitus on kommentoida Macronia.

Muistin tässä yhteydessä myös toisen samankaltaisen lausunnon, Yhdysvaltain aselajikomentajien neuvoston puheenjohtajan ja sittemmin ulkoministeri Colin Powellin mielipiteen, että Venäjä on suuri, ylpeä kansakunta ja että sitä on kohdeltava kunnioittavasti. Se oli sitä aikaa kun Yhdysvallat oli mahtavimmallaan ja Venäjä käytännössä polvillaan. Muistan jo silloin luontoni nousseen tätä lausuntoa vastaan, koska se implisiittisesti kertoi asenteesta, että jos ei ole suuri ja vahva, ei pidä olla ylpeä eikä odottaa kunnioitusta. Powell, rehelliseltä ja kunnialliselta vaikuttanut mies, tuskin tätä tietoisesti tarkoitti, mutta vaikutelmani oli juuri siksi oikeastaan sitäkin vahvempi: karvoistaan ei kunnon mieskään suuren maan edustajana näyttänyt pääsevän.

En väitä olevani syvällinen Ranskan tuntija, mutta olen sen liepeillä ja sielläkin asunut yhteensä parisenkymmentä vuotta ja oppinut tuntemaan heidän ajatteluaan ja maailmankuvaansa. Siitä näkökulmasta Macronin lausunto ei kuulostanut miltään suurelta yllätykseltä (ei myöskään hänen tähänastisen Ukrainan sodan tiimoilta toimimisensa näkökulmasta).

Jos halutaan omaksua hyväntahtoinen tulkinta, voitaisiin arvella Macronin(kin) tarkoittaneen, että vastustajaa, siis Venäjää/Putinia, pitää auttaa hyväksymään tappionsa sodassa ja että tämän takia sitä/häntä ei pidä avoimesti nöyryyttää. Toinen, englantilaisen The Economistin toimittajan esittämä tulkinta on, että Macron varautui jo siihen, että Donald Trump voittaa Yhdysvaltain seuraavat presidentinvaalit, mikä hajottaisi lännen yhteisrintaman ja siten pakottaisi myönnytyksiin Venäjälle. Ensin mainittu olisi järkevää taktiikkaa, viimemainittu defaitismia, mutta ehkä realistista.

En ole vakuuttunut, että Macron ja hänen maansa on valmis siihen, mitä ensin mainitun proposition ehdoton edellytys, tappion aiheuttaminen Venäjälle taistelukentällä ennen kuin ryhdytään sen kasvoja pelastamaan, Ukrainaa auttavilta vaatii. En ole edes vakuuttunut siitä, että hän ylipäänsä ajattelee kasvojen pelastamisen olevan järkevä tavoite vain, kun sillä helpotetaan vastustajaa hyväksymään tappionsa.

Ylenmääräinen tarve tehostaa omaa ja maansa imagoa maailmanpolitiikan ”isona poikana” on motiivi, jonka Macron maanmiehineen tietenkin kiistäisi jyrkästi, jos sellaista heille väitettäisiin. Tuskin se yksistään motiiviksi riittäisikään, mutta osamotiivina sitä pidän. Tähän liittyy erottamattomasti, Ranskasta kun on kysymys, ainakin latentti Amerikka-vastaisuus – tai jos ei suoranainen vastaisuus niin ainakin tarve nostaa omaa häntää sen rinnalla.

Vuosisataisen suurvallan edustajan on vaikea kuvitella elättelevän sellaisia haavekuvia, että tällaisilla puheilla oikeasti vaikutettaisiin Venäjän siten, että se suostuisi omalta kannaltaan huonompiin rauhanehtoihin. Pienemmänkin valtiollisen (esimerkiksi suomalaisen) menneisyyden antamalla viisaudella johtopäätökseksi muodostuu vastakkainen: että ne motivoivat tehostamaan sotatoimia ja vaatimaan enemmän.

Entä jos motiivina olikin Venäjän hyvittelyn asemesta Ukrainan epäsuora painostaminen hyväksymään sellaista, mitä sille ei suoraan kehdata esittää (ei ainakaan julkisesti)? Lipsauttihan Macron jo sodan alkuvaiheessa – vaikka sen heti kielsikin – jotain siihen suunaan, että Ukrainalle sopisi samankaltainen asema kuin Suomella oli kylmän sodan aikana. Henry Kissingerhän on edustanut tätä kantaa jo vuosikaudet ja höysti sanomaansa juuri äskettäin kehottamalla Ukrainaa hyväksymään alueluovutuksia rauhan aikaansaamiseksi. Macronilla motiivi voisi olla rauhantekijän viitan saaminen harteilleen, ja jos se vaatisi toisen maan suvereniteetin ja sen kärsimien inhimillisten ja aineellisten menetysten uhraamista, mitä siitä sitten?

Lopulta on vielä yksi mahdollinen selitys, tai jos ei selitys niin seuraus: Putinin kasvojen säilyttämisen sijaan kyse voi olla omien kasvojen säilyttämisestä tavalla, joka mahdollistaa Ukrainan (ja siis oman) tappion selittämisen parhain päin. Tapahtumat taistelukentillä ja mielialojen kehitys lännessä valitettavasti puhuvat sen puolesta, että tähänkin voi tulla tarve.

No, taisinpa olla tässä kirjoituksessa aika kyyninen. Mutta elämä on opettanut, että niin osuu oikeaan, ei aina mutta usein.