Kaupungit nousevat, maaseudut kuihtuvat

Ulkopoliittinen instituutti on julkaissut tämän kaupunkien vahvistuvaa asemaa kansainvälisinä toimijoina analysoivan paperin: https://www.fiia.fi/wp-content/uploads/2023/02/bp354_cities-as-global-actors_katja-creutz.pdf. En löytänyt paperista oikeastaan mitään, mistä olisi oltava ainakaan jyrkästi eri mieltä. Sen sijaan jäin kaipaamaan aiheen käsittelyn syvempää perspektiiviä. Siitä huomioitani seuraavassa.

Ensimmäinen puuttuva asia on kaupunkien ja maaseudun suhde: rinnakkaisuus, vastakkaisuus, täydentävyys, poissulkevuus. Paperi nimittäin keskittyy kutakuinkin pelkästään joko kaupunkeihin ilman vertailukohtaa, tai sikäli kuin vertailua esitetään, kaupunkien ja valtion suhteeseen. Pintapuolisen käsittelyn varaan jää, mitä ”kaupunkien nousu” oikeastaan merkitsee, varsinkin jos ne nousevat haastamaan valtion organisoitumisyksikköinä. Onko se edes käsitteellisesti mahdollista?

Toinen puuttuva asia on historiallinen perspektiivi: mitä kaupungit ovat kautta aikojen, varhaisista ajoista lähtien, merkinneet: mikä on pysynyt ennallaan ja mikä on entiseen nähden ainutlaatuisella tavalla muuttunut (jos sellaista löytyy), ja siten viitoittaa tietä tulevaisuuteen.

Ylivoimaisen valtaosan ajastaan tällä pallolla ihmislaji eli pienissä, muutaman kymmenen hengen laumoissa ilman pysyvää asuinpaikkaa, paljolti samaan tapaan kuin muut ihmisapinat, eikä välttämättä kovin eri tavalla kuin kaukaisemmatkaan nisäkkäät. Paleontologien mukaan erkaantuminen alkoi silloin, kun näissä laumoissa alkoi esiintyä ”kompleksista sosiaalista käyttäytymistä”, 50-70000 vuotta sitten. Siitä voidaan katsoa jotain sellaista kuin ”kulttuuri” ilmaantuneen.

Kesti kuitenkin vielä 40-60000 vuotta, ennen kuin tuo muutos johti keksintöön, joka mullisti ihmisten elämän ja jota paljon parjattu, mutta terävä-älyinen diplomaatti-historioitsija Keijo Korhonen aikoinaan luonnehti viimeiseksi todella merkittäväksi tapahtumaksi ihmiskunnan tähänastisessa historiassa: maanviljelyksen keksimiseen. Siitä kestikin enää viitisen tuhatta vuotta siihen, että ensimmäiset kaupungit ja niitä keskuksenaan pitävät kaupunkivaltiot syntyivät.

Siitä syntyi myös kaupunkien ja maaseudun kontrasti, eikä vain kontrasti vaan myös vastakohtaisuus, joka ei ole mihinkään häipynyt kaupunkivaltioiden laajentuessa aluevaltioiksi ja imperiumeiksi asti. En mene nyt tuohon aiheeseen enempää kuin muistuttamalla Sinuhe egyptiläisen orjan, Kaptahin, ainoasta ylpeilyn aiheesta: hän oli sentään syntynyt kaupunkiin, korkeisiin taloihin eikä sontaa varpaiden välissä. Se oli fiktiota ja heijasti varmaan kirjailijan, ylpeän urbanismin airueen 1920- ja 30-luvuilla muodostunutta mielenmaisemaa enemmän kuin todellisuutta 1400 eaa. Mistäpä muualta hänen mielenmaisemansa saattoi kummuta kuin todellisuudesta hänen ympärillään? Arkeologien löytämät hieroglyfit toisaalta todistavat, että kyllä tuota asennetta oli olemassa jo faaraoiden aikaan, vaikka sananparsi voi olla uudempaa perua tai jopa Waltarin keksimä.

Tämä kontrasti ja statusasetelma saattaa tuntua irrelevantilta UPIn paperin teesin, kaupunkien nousun valtioiden rinnalle ja kenties haastajiksikin, kannalta. Ei se kuitenkaan välttämättä ole irrelevantti asia. Kautta aikojen ovat alistetussa asemassa olleet ja alempina pidetyt pyrkineet asemaansa parantamaan, kapinoimallakin. Aina heidät on lyöty: mahdollisesti Sveitsiä lukuun ottamatta (ja sekin on kyseenalainen esimerkki) kaikki talonpoikaiskapinat on kukistettu. Kuitenkin ne ovat epäsuorasti vaikuttaneet heidän alistajiensakin asemaan ja käyttäytymiseen, ellei muuten niin heidän hallitsemiaan kaupunkeja ja valtioita heikentämällä.

Mitä sitten tulee kaupungin – kaupunkien – ja valtion väliseen suhteeseen, kuten tuli mainittua, ensimmäiset valtiot olivat (kaikesta päättäen) nimenomaan kaupunkivaltioita. Jotkin oman kulttuuripiirimme alueet koostuivat niistä pitkään senkin jälkeen kun aluevaltiot olivat ottaneet johtoaseman: malliesimerkki on antiikin Kreikka, ja olihan Roomakin pitkään leimallisesti yhden kaupungin johtama valtio – vasta kolmannella vuosisadalla jaa. sen kaikkia asukkaat saivat täydet kansalaisoikeudet.

Niissä korkeakulttuureissa, joiden historian tunnen parhaiten – Kiina ja Välimeren alue – kaupungit ”nousivat”, jos tätä kielikuvaa pitää käyttää, siis jo hyvin kauan sitten. Suuriakin kaupunkeja syntyi jo varhain, mutta se mikä tahtoo unohtua on, että ylivoimainen valtaosa vanhojen valtakuntien asukkaista asui maaseuduilla. Esimerkiksi muinaisessa Kiinassa, joka oli monella mittarilla maailman pisimmälle kehittynyt sivilisaatio 1700-luvulle asti, kaupunkiväestön määrä ei koskaan ylittänyt viittä prosenttia, eikä se ilmeisesti ollut sen suurempi muuallakaan, ei ainakaan alueeltaan laajoissa valtioissa.

Silti vauraus – sen verran kuin sitä ylipäätään noissa yhteiskunnissa kertyi – ja valta keskittyi kaupunkeihin, ainakin jos jätetään tarkastelusta pois suuret murros- ja mullistuskaudet, jolloin suuretkin imperiumit luhistuivat, talous taantui paikalliseksi ja väkilukukin saattoi laskea murto-osaan aikaisemmasta. Mutta kun siitä toivuttiin, palattiin vaurauden ja vallankin suhteen aina entiseen.

Mikä siis on aidosti uutta ja ennennäkemätöntä ”kaupunkien nousussa”, jonka nyt sanotaan haastavan valtioihin perustuvan kansainvälisen järjestyksenkin, ainakin osittain? Tähän liittyen pitäisi ensin tutkistella sitä, mikä on ihmislajin organisoitumisen korkein muoto, jos sellainen arvojärjestys on ylipäänsä määriteltävissä. Minusta se on määriteltävissä ja se on juuri valtio. (Suomen kielessä on muuten tässä löydetty erinomaisen kuvaava termi, sillä ”valta”, josta valtio on johdannainen, on nimenomaan valtion olemuksen ydintä, paljon sattuvammin kuin esimerkiksi niissä kielissä, joissa se on johdannainen tai homonyymi ”tilalle”, esimerkkeinä saksan ”Staat”, englannin ”state” tai ranskan ”état”. Ja valta on paljaimmillaan kykyä pakottaa tahtoonsa, tarvittaessa väkivalloin.)

Niinpä on jotenkin logiikan vastaista väittää, että valtion haastaisi joku muu entiteetti kuten kaupungit. Jos ne tai joku niistä siihen pystyisi, siitä tulisi itsestään valtio. Sen sijaan valtion sisällä vallan haltijoiden valtasuhteet voivat kyllä muuttua, ja se mikä niitä muuttaa, onkin laajakantoinen yhteiskuntafilosofinen kysymys, jonka pintapuolinenkin, saati tyhjentävä käsittely ylittää sekä blogikirjoituksen mittasuhteet että ainakin tämän kirjoittajan ambitiotason.

Mittasuhteiltaan vaatimattomampana kysymyksenä voi kyllä pohtia, missä määrin ”kaupungit nousevat” valtioiden harjoittaman politiikan sisältöön vaikuttavina entiteetteinä esimerkiksi elinkeinoelämän ja kansalaisyhteiskunnan organisaatioiden vaikutusvallan kehittymiseen verrattuna. Silloin pistää silmään yksi perustavanlaatuinen muutos verrattuna menneisiin aikoihin: kun aina teollisen vallankumouksen alkuaikoihin asti ylivoimainen valtaosa maailman väestöstä asui edellä todetun mukaisesti maaseudulla, nyt tilanne on radikaalisti erilainen. Maailmanmitassakin kaupungeissa asuu jo yli puolet väestöstä, ja mitä vauraampi maa, sitä suurempi on tuo osuus. Ilman suurta maailmanlaajuista katastrofia (jollaisia on kyllä kulttuuripiirien mittakaavassakin koettu), on nähtävissä, että osuus nousee ainakin kolmeen neljäsosaan ellei suuremmaksikin.

Tämä on todella maailmanhistoriallinen asia, mittasuhteiltaan ja seurauksiltaan sellainen, että niitä on mahdoton edes kuvitella. Kuvittelenkin siksi vain yhtä seurausta: valtasuhteita. Valtasuhteet valtioiden sisällä kääntyvät yhä selkeämmin kaupunkien eduksi, ja ehkä jotkut niistä ottavat edellä mainitun määritelmäni mukaisesti valtion paikan. Todennäköisempää kuitenkin on, että aluevaltiot säilyttävät asemansa hierarkkisesti kaupunkiensa yläpuolella hallinto- ja oikeusjärjestelminä. Niiden harjoittama ulko- ja sisäpolitiikka kuitenkin muodostuu yhä yksinomaisemmin kaupunkien ja niiden asukkaiden etujen mukaiseksi (sellaisina kuin nämä etunsa ymmärtävät ja määrittelevät). Heitä joilla on enää ”sontaa varpaiden välissä” on yhä vähemmän ja lopulta marginaalinen määrä, ja he menettävät sen vähäisenkin vaikutusvallan, joka heillä on historian kuluessa parhaimmillaankin ollut. Se tulee ilmenemään mitä moninaisimmilla tavoilla, joista yksi ajankohtainen esimerkki on ympäristön suojeleminen: vaikka kaupungit ja kaupunkilainen elämänmuoto ympäristöä ylivoimaisesti eniten rasittavat, siihen vastaamisen taakkaa sälytetään jo suhteettomassa määrin maaseudun kannettavaksi.

Tämä on dystooppinen tulevaisuudenkuva heille, joilla on yhä jonkinlaista emotionaalista myötätuntoa syrjäseutuja kohtaan. Emotionaalisella myötätunnolla ei kuitenkaan tulevaisuutta muuksi muuteta.