Kenen kanssa sovitaan, kenen kanssa soditaan

Harvardissa vuonna 2003 oppimani viisaus: ystävän puolesta tehdään uhrauksia, liittolaisen kanssa on yhteisiä etuja, vastustajan kanssa voi löytyä kompromissi, mutta vihollinen on lyötävä. Tämä muistui mieleeni ryhtyessäni laatimaan tätä blogikirjoitusta. Aloitan kuitenkin toisella mieleen tulleella tarinalla.

Ulkomainen liikemies ei ollut Kiinassa vieraillessaan saanut aikaiseksi yhtään tapaamista sellaisten henkilöiden kanssa, joilla olisi ollut valta suostua hänen ehdotuksiinsa tai edes keskustella niistä. Niinpä hän menetti lopulta malttinsa, mikä oli – ja on yhä – Kiinassa anteeksiantamaton sosiaalinen moka. Ehkä sen varaan oli laskettukin, kuka tietää. Niinpä liikemies lähti murtuneena miehenä paluumatkalleen. Ja katso: lentokentällä olivat häntä saattamassa pois maasta kaikki ne, joiden puheille hän oli turhaan pyrkinyt! Näinkin voi viestiä: et ollut tervetullut tulemaan, mutta olet tervetullut lähtemään.

Yhdysvaltain ulkoministeri Anthony Blinken kyllä tapasi äskettäisellä vierailullaan Kiinassa vastinparinsa ja maan johtajankin, mutta häntä taas ei kuulema ollut kukaan kiinalainen saattamassa, kun hän poistui maasta. Jos uutinen pitää paikkansa, hyiset ovat tunnelmat maiden välillä. Liikaa ei tällaisiin eleisiin tietenkään pidä lukea, mutta on kyllä totta, että symboliset eleet kertovat kiinalaisessa kulttuurissa enemmän kuin länsimaissa, varsinkin tietysti kiinalaisille.

Blinken ei kuitenkaan ollut menettänyt malttiaan eikä ylipäänsä ollut ollut moksiskaan kohtelustaan. Hän oli tullut Kiinaan kertomaan, että jos Kiina ei lopeta Venäjän tukemista sen sodassa Ukrainaa vastaan, tulee seurauksia, ja kertoi sen. Lisää pakotteita onkin taas asetettu, mutta jos vetoa pitäisi lyödä, en panisi rahojani sille ruudulle, jossa Kiina perääntyy.

Mao Zedongin ”ajatteluun” (näin se ilmaistaan kommunistipuolueen kanonisoiduissa teksteissä) kuuluu hänen kirjoittamaansa kirjaseen ”Ristiriidoista” sisältyvä teesi, että tärkeintä on ymmärtää, onko ristiriita kansan sisällä vai kansan ja sen vihollisten välillä. Jos kyse on ensin mainitusta, se voidaan ratkaista keskustelemalla ja väittelemällä, jos jälkimmäisestä, se voi johtaa konfliktiin ja sotaan. Kyseinen kirjanen on kiinalaisen marxismin kulmakiviä. Jotain samaa on Harvardin tarjoamassa opissa Maon tarjoaman kanssa, vaikka eivät varmasti toisistaan mitään oppia ottaneet.

Välihuomautus: kommunistisen Kiinan kansantasavallan historia ei kyllä oikein näytä todistavan Maon teesiä, jos katsoo millä menetelmillä siellä on kansan sisäisiä ristiriitoja ratkottu. Voisi jopa luonnehtia niihin soveltuvan toisen ”viisauden”: että kommunistiset valtiot ovat sodassa kansaansa vastaan. Välillä tosin myös puolue itseään vastaan kuten Maon lanseeraamassa kulttuurivallankumouksessa.

Mutta nyt siis tarkasteltavana ovat Kiinan ja kapitalististen, demokraattisesti hallittujen maiden ristiriidat. Niiden juuret ovat syvällä, aina eroissa ”poliittisessa filosofiassa”, kuten kommunistisen puolueen edustajat kerran eräässä tiedotustilaisuudessa, jossa olin aikoinaan Pekingissä läsnä, eufemistisesti luonnehtivat molempien poliittisia järjestelmiä. Amerikassa uskotaan, että jopa vihollisen kanssa voidaan olla yhteistyössä joissain asioissa samalla kun ollaan vastakkain joissakin muissa, mutta näin ei uskota välttämättä Kiinassa. Ei sellainen totalitaristisessa järjestelmässä oikein mahdollista olisikaan, paitsi ehkä puhtaasti taktisesti, odoteltaessa oikeaa hetkeä käydä vihollisen kimppuun.

Kiinan nykyisen johtajan arvellaan päättäneen tai päätyneen siihen, että Kiinan ja Yhdysvaltain välillä on kyse kansan ja sen vihollisten välisestä ristiriidasta, ja se on pahaenteistä. Blinkenille esitetyt terveiset, niin puhein kuin eleinkin, kts. edellä) siitä kertovat. Tosin, kuka voi Pekingin pienen todellisten vallankäyttäjien piirin ulkopuolella väittää tietävänsä, mitkä heidän aivoituksensa ovat?

Joka tapauksessa ja hyisestä poliittisesta ilmapiiristä huolimatta Kiinan johto näyttää edelleen haluavan pitää taloussuhteet auki Yhdysvaltoihin, mitä todistaa Xi Jinpingin amerikkalaisille yritysjohtajille äskettäin suoma ”red carpet treatment”. Jopa Elon Musk pääsi pääministerin puheille. Ehkä Xi kunnon kommunistin tapaan uskoo, että Amerikan todelliset johtajat ovat sen kapitalistit. (Tämän herättänyt muistikuva: Max Jakobson kertoo yhdessä muistelmateoksistaan Neuvostoliiton KGB:n Helsingin ”residentin” eli vakoiluaseman päällikön pitäneen tiivistä yhteyttä Etelärannan vuorineuvoksiin, koska hän kunnon kommunistina uskoi näiden olevan Suomen todellinen hallitus. Jutussa saattoi toki olla ironinen pohjasävy.)

Epäilemättä suurliiketoiminnalla onkin vaikutusvaltaa Yhdysvaltain politiikassa, luonnehtivathan monet läntisetkin politiikan, yhteiskunnan ja talouselämän tuntijat sitä jo plutokratiaksi, ei enää täysin demokratiaksi. Toisaalta menneisyys kertoo, että hyvinkin vahvassa asemassa olleet, myöhemmin viholliseksi muuttuneen maan politiikan ja poliittisen ideologian liikemieskannattajat ovat tapahtumien paineessa menettäneet vaikutusvaltansa. Henry Fordille, Yhdysvaltain suurimmalle suurliikemiehelle 1920- ja 1930-luvuilla, kävi näin; hänhän ihaili avoimesti Hitlerin Saksaa ja natsismiakin, eikä edes ollut siinä yksin. Ford muutti tehtaansa tuottamaan panssarivaunuja Hitleriä vastaan käydyssä taistelussa.

Päinvastaisestakaan ei puutu esimerkkejä: Vietnamin sotaa vastustettiin Yhdysvalloissa raivokkaasti, mutta viimeistään Ronald Reaganin päästyä valtaan (ja tietenkin hänen valtaanpääsynsä itsessään todisti samaa) ”establishment” pääsi taas niskan päälle. Yhteiskunnalliset jakolinjat ovat kyllä siellä syventyneet ja tuottaneet poliittisessa järjestelmässä ainakin kongressin tasolla lähes halvaustilan – ja tietenkin Trumpin ja trumpismin, mutta eivät sellaista hajaannusta, joka hyödyttäisi ainakaan suoraan Kiinaa. Päinvastoin, kuten Bidenin politiikka on osoittanut, Kiina on yksi harvoista asioista, joissa yhtenäistä kansallista linjaa on Yhdysvalloissa yhä mahdollista luoda ja ajaa. Osa opiskelijanuorisosta on tosin nyt noussut takajaloilleen Israelia vastaan sen Gazassa käymän sodan takia, mutta turha siitä on toivoa Vietnamin sodan tapaista syvälle ulottuvaa juopaa Amerikkaan. Vietnamissa kuoli 55 000 amerikkalaista, Gazassa ei yhtään.

Mutta jos on Kiinan vaikea löytää keinoja vaikuttaa amerikkalaisiin, vaikeaa on Yhdysvaltojenkin keksiä, miten vaikuttaa kiinalaisiin. Ainakaan oppositiovoimien varaan, etsittiin niitä yritysmaailmasta tai muualta yhteiskunnasta, ei tässä voi laskea. Xi Jinping on runsaan vuosikymmenen pituisen valtakautensa aikana onnistunut lujittamaan valta-asemansa sellaiseksi, että hänen asemaansa ei uhkaa mikään. Sisäisistä ongelmista, alkaen väestönkehityksestä, jatkuen talousmallin perusteiden horjumiseen, kumpuavia yhteiskunnallisia mullistuksia (nuorisotyöttömyyden, mukaan lukien erityisesti akateeminen työttömyys, kasvu on eräs hälyttävä signaali niiden mahdollisuudesta) ei voi poissulkea, mutta mitään sellaista, mitä maa koki Mao Zedongin aikana (ja takia) ei ole näköpiirissä eikä niiden varaan voi laskea. Xitä vastaan nouseminen vaarantaisi liian monen saavuttamat aineelliset edut ja aseman, jotta piilevästä tyytymättömyydestä, jota varmaankin on olemassa, helpolla vallankumouksellista liikettä syntyisi.

Sen sijaan voi laskea sen varaan, että muun maailman epäluulo, vastustus ja pelko Kiinaa kohtaan kasvaa. Johtavien supervaltojen välinen suhde säilyy huonona ja voi huonota vielä runsaasti lisääkin, varsinkin jos ja kun Kiinan pyrkimykset teknologisen ja taloudellisen johtoaseman hankkimiseksi onnistuvat ja sen aggressiivinen ote lähiympäristöstään tiukkenee. Vaikka Kiinan nelikymmenvuotinen nousukiito on hidastunut entiseen verrattuna matelutasolle ja saattaa olla päättynytkin (sen voi kylläkin todentaa vasta vuosien kuluttua), suhteellisesti se on yhä nousussa niin taloudellisesti kuin poliittisesti.

AnttiKuosmanen
Helsinki

Filosofian maisteri, suurlähettiläs

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu