Kiina ja Amerikka, pessimismiä ilmassa

Palaan taas Kiina-aiheeseen, vaikka se saattaa kyllästyttää. Välilä kyllästyttää itseänikin, mutta vaikka Kiina-hype ei enää ole sillä tasolla, jolla se oli vielä 3-5 vuotta sitten, pidemmästä aikavälistä puhumattakaan, on Kiina kuitenkin yhä koko maailman kehityksen kannalta avaintekijä, joten siihen ei pidä kyllästyä. Kokonaan uusia asioita siitä on kuitenkin vaikea enää löytää, ja sama koskee myös näkökulmia. Tämän tunnustaen/tällä varauksella seuraavat pohdiskelut, joissa inspiraation lähteenä on monesti aikaisemminkin käyttämäni italialainen sinologi/toimittaja Francisco Sisci. Pohdinnan kohde ei ole enempää eikä varsinkaan vähempää kuin se, kumpi maa, Kiina vai Yhdysvallat, uskoo pitkällä tähtäyksellä omaavansa paremmat mahdollisuudet pärjätä kamppailussaan johtoasemasta. Ehkä jotain uutta on tarkastelukulmassa, joka keskittyy varsinkin Kiinan itsessään havaitsemiin vahvuuksiin ja Yhdysvaltain heikkouksiin.

Kiinan ilmiömäistä nousua rutiköyhästä, despoottisesta kommunistidiktatuurista maailman toiseksi suurimmaksi kansantaloudeksi ja poliittisestikin Yhdysvaltain johtoasemaa haastavaksi maailmanmahdiksi ilman, että poliittinen järjestelmä olisi horjunut, on saatellut koko ajan spekulointi sillä, kuinka kauan moinen voi jatkua. Ongelmia onkin kasaantunut, mutta aina Kiinan johto on pystynyt ne voittamaan tai ainakin niiden kanssa elämään. Muutamaan viime vuoteen ei kommunistipuolueen otteen pitämistä vallasta ole enää lännessäkään juuri epäilty. Varsinkaan ei enää olla vakuuttuneita, että sen otteen lipsuminenkaan johtaisi länsimaistyyppiseen – jos minkäänlaiseen – demokratiaan.

Kiinan kokoisen maan ongelmien kiteyttäminen muutamaan lauseeseen on toivoton tehtävä, mutta nostan kuitenkin joitakin esille. Talouskasvun hidastuminen vuosikymmeniä totutulta tasolta ja varsinkin sen mahdollinen pysyvä lasku on ilmeinen ongelma, mutta sehän on tietenkin seuraus eikä varsinainen syy, vaikka sekin uusia ongelmia aiheuttaa. Tuoreimmat tiedot ovat eräiltä osin jopa hälyttäviä, mutta tärkeämpiä ovat trendit, joita ei vielä erotu. Toinen, syvempi syy on kansantalouden velkaantuminen, minkä takana on kasvun pönkittäminen pumppaamalla rahaa talouteen, samoin kuin julkisen talouden osalta tulonlähteiden ehtyminen, kun esimerkiksi talonpojilta riistettyjen maiden käyttöoikeuksien myynnistä ei enää heru tuloja entiseen malliin. Massiivinen elvytys näyttää edelleen olevan käytössä, vaikka velkaantumisaste on ainakin länsimaisin mittapuin jo hälyttävällä tasolla.

Taloudellista aktiviteettia on ylläpidetty vuosikymmeniä myös erittäin runsaalla kiinteistö- ja infrastruktuurirakentamisella. Viimemainittu alkaa olla niin hyvässä kunnossa, että siihen investointia ei ole mielekästä entiseen malliin jatkaa. Ensin mainittua on tukenut kaupungistuminen, joka on tuonut asutuskeskuksiin satoja miljoonia ihmisiä, mutta nyt sekin varanto alkaa olla tyhjennetty, vaikka kaupunkiväestön osuus ei vielä Kiinassa vauraimpien maiden tasolla olekaan. Kiinteistöboomin puhkeamisen arvioidaan tuottaneen jopa 100 miljoonaa myymättä olevaa asuntoa, joka on käsittämätön määrä Kiinankin mittakaavassa, jos arvio on oikea.

Kiinteistöbuuminkin kääntymiseen vaikuttaa maaltamuuton ehtymisen ohella väestönkehitys. Työikäinen väestö alkoi vähetä jo kymmenkunta vuotta sitten ja kokonaisväestökin vuonna 2022. Väestön vähenemistäkin raskaampi taakka on sen seuraus ikärakenteessa, vanheneminen.

Vaikeammin arvioitavissa on poliittisen järjestelmän, joka on omintakeista ”kiinalaisin ominaispiirtein” kuten slogaani kuuluu, sovellettua valtiokapitalismia ja markkinataloutta diktatorisen puoluevallan alaisuudessa, vaikutus talouskasvun hyytymiseen. Kuluneet nelisen vuosikymmentä todistavat, että tuollaisella yhdistelmällä voi menestyä, jos kaikkivaltias puolue omatoimisesti päättää sallia markkinamekanismin toiminnan. Toisaalta on viimeiset kymmenkunta vuotta ollut yhä selvemmin nähtävissä, että puolue on luopumassa tästä pidättyvyydestään. Se on kiristänyt otettaan yhteiskunnasta kaikilla tasoilla ja alueilla, mukaan lukien yksityinen yritystoiminta, kansalaisynteiskunnasta tietysti puhumattakaan.  Yksi konkreettinen seuraus tästä on ollut yritysjohtajien arkuuden kasvu vuosia kestäneiden korruptionvastaisten kampanjoiden takia, ja kasvavaa huoli omaisuudensuojan pitävyydestä.

”Lännestä” päin katsottuna puolue tekee juuri päinvastoin kuin sen pitäisi, jos kasvua halutaan elvyttää, mutta puolueesta katsottuna näyttää luultavasti siltä, että sillä suunnalla uhkaa vallan menetys, ja sen välttämiseksi tehdään mitä vain. Vaikka puoluevaltiolla on talousongelmienkin selättämiseen keinoja, joita demokratioilla ei ole, voi pää tulla senkin käteen, mutta tuleeko ja jos tulee niin milloin, sitä on ulkopuolelta turha arvailla. Jotkut asiat ovat kuitenkin senkin ulottumattomissa: mitä voi tehdä sille, että ihmiset eivät hanki tarpeeksi lapsia huoltotaseen siedettävänä pitämiseksi? Edes lasten hankinnan kieltäminen ei onnistunut niin hyvin kuin yleisesti on uskottu; niiden hankkimiseen tuskin löytää voimakeinoja kiinalainenkaan diktatuuri.

Yhdysvaltoihin kiinalaiset itseään vertaavat ja etsivät tekijöitä, jotka todistaisivat, että heidän järjestelmänsä tuottama yhteiskunta on vahvemmalla pohjalla kuin kilpailijan. Esimerkiksi tällainen lista on esitetty Yhdysvaltain heikkouksista:

• laillisten ja laittomien opioidien ja muiden lääkkeiden liikakäyttö,
• tuliaseiden ja väkivallan leviäminen, turvattomat kaupunkiympäristöt,
• heikko perusterveydenhoito,
• heikko perus- ja keskitason koulutus,
• superaddiktoivien älypuhelinten ja pelien koukkuun jäänyt nuoriso,
• itsepintaisesti jatkuvat rotu- ja kenties luokkaongelmat,
• kehno ruoka, ylipainoinen väestö, klassisen sivistyksen alamäki,
• rikkoutunet perheet,
• romuttunut infrastruktuuri.

Kiinalla taas katsotaan olevan monia vahvuuksia, osittain juuri samoissa asioissa:

• ei juuri huumeita,
• ei tuliaseita, turvallinen kaupunkiympäristö,
• paraneva perusterveydenhoito,
• paraneva peruskoulutus,
• lasten älypuhelinten käytölle asetetut rajoitukset,
• ei rotukysymystä,
• länsimaisten klassikkojen, taiteen ja musiikin tutkimus,
• vahvat perhearvot,
• enemmän investointeja infrastruktuuriin sekä Kiinassa että ulkomailla.

Sisci ei kerro, mistä nämä listat ovat peräisin, mutta toteaa itsekin ne sekaviksi ja simplistisiksi. Ottaen huomioon Kiinan kasvavan omanarvontunnon ja kommunistipuolueen eksplisiittiset julistukset länsimaiden demokratian hylkäämisestä on aika omituista nähdä Kiinan vahvuuslistalla sekin, että Kiinassa tutkitaan enemmän länsimaisia klassikoita, taidetta ja musiikkia (kuin ilmeisesti lännessä?). Ehkä siinä on kyse sotateoreetikko Sunzin kehotuksesta tuntea vihollisensa.

Varsinainen pointti tässä on kuitenkin se, että tällaisten(kin) tekijöiden ja käsitysten takia Kiinassa arvioidaan, että Yhdysvalloissa ei näy merkkejä vakavasti opettavasta käänteestä, jolla sen yhteiskunnallisiin ongelmiin puututtaisiin ja kuvatunlaisia ongelmia ja uhkia ryhdyttäisin poistamaan. Niin kummalliselta kuin se voi tuntuakin, Kiinassa ilmeisesti katsotaan Trumpin ja trumpismin olevan yritys, tosin perverssi yritys mutta yritys kuitenkin, aikaansaada tuollainen käänne, ja niinpä perinteiset voimat, jotka häntä vastustavat, näyttäytyvät muutoksen vastustajina, asioiden entisellään pitämiseen pyrkivinä ja siis ongelmat ratkaisematta jättävinä. Näköjään asiat vois siis noinkin nähdä, ja kaipa tässä on sen verran totuutta, että asioiden ennalleen jättämiseen pyrkiviä voimia Yhdysvalloissa epäilemättä runsaasti on.

Toinen pointti on, että edellä esitetyistä syistä kiinalaisilla ei itsellään ole tarvetta ryhtyä perusteelliseen muutokseen omassa maassaan. Sehän vaatisi juuri niitä poliittisia muutoksia, joita vastaan kommunistinen puolue taistelee valtansa säilyttääkseen ja minkä takia se on valmis tekemään mitä vain ne estääkseen. Seurauksena voi olla paikalleen juuttuminen, pysähtyneisyys. 1960- ja 70-luvuilla Yhdysvalloissa tehtiin merkittäviä uudistuksia, jotka lujittivat yhteiskunnan sisäistä eheyttä ja auttoivat sitä voittamaan kylmän sodan Neuvostoliittoa vastaan; viimemainittu yritti niitä vasta Gorbatšovin kaudella, liian myöhään. Nyt Yhdysvallat lipsuu reformeista; entä Kiina joka niitä myös tarvitsisi? Se voi joutua väärän itsetyytyväisyyden valtaan juuri tästä syystä. Tulevat vuodet näyttävät kuinka käy.